Enkelien sakramenttikokous

Muutama päivä kiitospäivän jälkeen kolmivuotias poikani Drew alkoi tulla huonovointiseksi. Joka aamu hän heräsi, söi aamupalan, puki päivävaatteet ja näytti voivan hyvin, mutta kun päivä eteni, hän kävi veltoksi eikä suostunut syömään.

Näin jatkui muutaman viikon ajan. Viimein perjantaina 18. joulukuuta kannoin Drew’n lääkäriin suunnilleen kolmelta iltapäivällä. Drew ei pystynyt seisomaan eikä kävelemään ja hänen ihonsa oli harmaa.

Katsoin lääkäriä ja sanoin: ”Tällainen hän on ollut joka iltapäivä ja ilta viimeiset kolme viikkoa.” Lääkäri katsoi Drew’ta kerran ja lähetti hänet heti sairaalaan. Siellä tehtiin kokeita, mutta se, mikä häntä vaivasi, ei selvinnyt.

Seuraavana päivänä Drew siirrettiin toiseen sairaalaan. Sinä sunnuntaiaamuna tunsin oloni alakuloiseksi. Kahdessa eri sairaalassa oli tehty kahden päivän aikana lukuisia kokeita, mutta kukaan ei tiennyt, mikä poikaani vaivasi. Kaiken kukkuraksi oli joulua edeltävä sunnuntai. Minulle koko vuoden mieluisin sakramenttikokous on joulukokous, ja minulta jäisivät kuulematta kaikki kauniit laulut ja puheet seurakunnassamme.

Kun mieheni ja minä kävelimme Drew’n kanssa sairaalassa kohti sitä salia, jossa sakramenttikokous siellä pidettäisiin, olin onneton. Menin sen pöydän luo, jossa ohjelmalehtiset olivat, ja otin yhden. Kävelin yhä eteenpäin ja katselin alaspäin, kun törmäsin johonkuhun.

Kohotin katseeni ja sanoin: ”Anteeksi”, mutta lähellä ei ollut ketään. Kun katsoin salia, jossa sakramentti toimitettaisiin, se näytti auditoriolta. Näyttämöllä oli tuoleja puhujia varten, piano ja pöytä, jolle oli valmistettu sakramentti, sekä muutamia tuoleja sen takana. Huoneessa oli väljästi istumassa sairaita lapsia ja heidän vanhempiaan, monilla mukanaan siirrettävät tippatelineet.

Kun silmäilin huonetta, tunsin enkelien läsnäolon. Kävimme istumaan, ja kyyneleet valuivat kasvoilleni tuntiessani Jumalan rakkauden lapsiaan kohtaan, jotka olivat sairaita ja kärsiviä ja joiden oli pakko olla sairaalassa kaikenlaisten sairauksien vuoksi vuoden ihanimpana aikana.

Siitä muodostui elämäni ihanin sakramenttikokous.

Lääkärit eivät koskaan saaneet selville, mikä Drew’ta vaivasi. Hänelle annettiin oireiden mukaista lääkitystä, ja sitten seuraavana päivänä hän pääsi sairaalasta. Hänellä ei ole ollut sen jälkeen mitään jälkiseurauksia, mutta se joulusakramenttikokous on jäänyt mieleeni ikiajoiksi.