Temppelissä käymisestä luvattu siunaus
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Halusin käydä temppelissä useammin – vähänpä tiesin, kuinka paljon se siunaisi perhettämme.
Muutama vuosi sitten veli Oldroyd vaarnan johtokunnasta oli vierailulla seurakunnassamme ja sanoi jotakin, mitä en koskaan unohda: ”Lupaan teille, että jos käytte temppelissä, elämänne jokaista osa-aluetta siunataan.”
Kun ajattelin sitä, en pystynyt kuvittelemaan, kuinka temppelissä käyminen voisi koskettaa elämäni jokaista osa-aluetta. Mutta kirkon jälkeen päätin, että tarttuisin joka tapauksessa hänen antamaansa haasteeseen ja kävisin temppelissä aiempaa säännöllisemmin. Halusin panna hänen lupauksensa koetteille. Mieheni oli halunnut käydä temppelissä useammin, mutta olin vastahakoinen, koska meillä oli pieniä lapsia. Meidän pitäisi ajaa puolitoista tuntia temppeliin San Antonioon Texasissa Yhdysvalloissa, osallistua endaumentti-istuntoon ja ajaa sitten takaisin kotiin. Olisi hankalaa pyytää ketään vahtimaan lapsiamme seitsemää tai kahdeksaa tuntia.
Siunauksen alku
Ensin kokeilimme hoitaa lapsia vuorotellen erään toisen perheen kanssa, mutta väistämättä joku sairastui tai ilmaantui jotakin muuta. Päätimme, että meidän piti vain sopia päivämääristä koko vuodelle ja lähteä! Sitten keksimme ”pizza ja leikki” -menetelmän. Ajoimme temppeliin yhdessä. Toinen meistä vanhemmista meni temppeli-istuntoon, kun toinen vei lapset ostamaan pizzaa. Sitten vaihdoimme: toinen vanhemmista tekisi temppelityötä, kun taas toinen kävelisi lasten kanssa temppelialueella. Se toimi hyvin. Lapsemme tiesivät, että temppeli on meille tärkeä – he tiesivät, mitä kaikkea muuta olisimme voineet tehdä lauantaina – ja me saimme viettää aikaa yhdessä perheenä.
Vähänpä tiesin, kuinka paljon temppelissä käyminen siunaisi perhettämme. Kun olimme käyneet temppelissä useammin yli vuoden ajan, niin istuessani eräässä istunnossa panin merkille miehen, jolla oli neliraajahalvaus. Ajattelin, kuinka hämmästyttävää oli, että mies oli siellä. Tullessani ulos temppelistä näin miehen istuvan pysäköintialueen vieressä, joten mieheni ja minä päätimme käydä tervehtimässä häntä.
Mies kysyi mieheltäni Chadilta ja minulta, voisimmeko auttaa häntä soittamaan yhden puhelun. Lupasimme auttaa, ja mies kertoi Chadille, missä hänen puhelimensa oli. Chad valitsi hänelle numeron ja ojensi sitten puhelimen. Mies ei pystynyt ottamaan sitä vaikka hymyilikin ystävällisesti. Chad katsoi miehen käsivarsia, jotka oli sidottu pyörätuoliin, ja tajusi pian, että hänen piti pidellä puhelinta miehen korvalla. Kaupungin bussipalvelu, jonka oli määrä hakea mies, oli myöhässä. Jäimme miehen luo juttelemaan, kunnes hänen bussinsa tuli. Hämmästelimme sitä, että haasteistaan huolimatta mies oli tullut temppeliin. Hänellä oli aivan loistava asenne. Hänen hymynsä oli valoisa. Ennen kuin hän lähti, vaihdoimme yhteystietoja ja saimme tietää, että hänen nimensä oli Max Para.
Jos veli Para pystyi tulemaan temppeliin, mekin pystyisimme – ilman tekosyitä!
Veli Paran esimerkki
Seuraavassa kuussa päätimme osana temppelikäyntiämme vierailla veli Paran luona. Soitimme etukäteen, ja hän sanoi, että voisimme tulla suoraan sisään, kun tulisimme hänen luokseen. Ajoimme San Antonioon ja löysimme veli Paran pienen kodin. Hän makasi vuoteessa, ja valkoinen lakana peitti hänet leukaan asti. Hän käänsi päätään sivulle ja jutteli kanssamme hymyillen yhä säteilevästi. Hän kertoi, että hän oli halvaantunut pudottuaan katolta, kun hän oli kolmissakymmenissä. Hän kertoi vaikeuksistaan ja lausui todistuksensa.
Sen ensimmäisen vierailun jälkeen kävimme veli Paran luona vuosien ajan. Hänestä tuli erityinen osa elämäämme. Emme tienneet, mitä tehdä hänen hyväkseen – hänen haasteensa olivat valtavia. Sen kuitenkin tiesimme, että voisimme olla hänen ystäviään. Voisimme viedä hänelle pieniä lahjoja: kuvan Vapahtajasta, Mormonin kirjan CD:n espanjan kielellä, kuvan temppelistä, pussillisen tuoreita appelsiineja. Voisimme vierailla hänen luonaan, laulaa hänelle Alkeisyhdistyksen lauluja ja kuunnella häntä. Se oli uskomaton kokemus – Herralle ei voi antaa leivänmurua saamatta vastalahjaksi koko leipää.1
Hän opetti meille kiitollisuutta, mikä muutti elämämme jokaisen osa-alueen. Opimme tuntemaan kiitollisuutta evankeliumin tuntemuksestamme, suhteestamme Jumalaan, pelastussuunnitelmaa koskevasta tiedostamme, kodistamme, autoista, ruoasta ja vaatteista, kyvystämme käyttää kehoamme, mahdollisuudesta tehdä hyvää paikkakunnallamme ja hyvistä ihmisistä ympärillämme. Veli Para muutti määritelmämme sanoista vaikea ja koettelemus. Meillä oli syytä riemuita monista siunauksistamme ja käyttää noita siunauksia muiden kohottamiseksi.
Opimme palvelemaan
Kerran kun Chad oli temppelin luona yhden ystävämme, veli Gonzalesin, kanssa, hän näki jälleen veli Paran siellä odottamassa, että auto tulisi hakemaan hänet. Veli Para oli odottanut pitkän aikaa. Chad ja veli Gonzales päättivät viedä itse veli Paran kotiin. Veli Gonzalesilla oli iso musta kuorma-auto. Juuri silloin paikalle ajoi autollinen vaarnamme pappeja, ja he auttoivat raskaan pyörätuolin nostamisessa kuorma-auton lavalle. Sitten he nostivat veli Paran kuorma-autoon, kiinnittivät turvavyön ja pitelivät hänestä kiinni, ettei hän kaatuisi. Uskon, että tuo päivä oli veli Paralle vaikuttava – kuinka hän olisi osannut edes kuvitella, että pääsisi kotiin temppelistä unelmoimansa auton kyydissä!
Kaikin tavoin siunattuja
Viimeisellä käynnillämme San Antonion temppelissä ennen muuttoamme muualle pystyimme vierailemaan veli Paran luona. Tällä erityisellä viimeisellä vierailulla veli Para oli kutsunut koko perheemme päivälliselle.
Olen hyvin kiitollinen siitä, että panin veli Oldroydin lupauksen koetteille. Perheemme ei olisi koskaan tavannut veli Paraa, ellemme olisi käyneet temppelissä. Olen muuttunut – minusta on tulossa sellainen ihminen kuin Herra haluaa minun olevan. Kun olemme asettaneet Herran ensimmäiseksi ja käyneet temppelissä, elämäämme on siunattu joka tavalla.