Rukous, hengellisen voiman passi

Rukous ei ole valinnaista toimintaa; se kuuluu uskontomme perusteisiin.³

Miksi meidän pitäisi rukoilla? Koska me olemme taivaallisen Isämme poikia ja tyttäriä ja olemme Hänestä riippuvaisia kaiken suhteen, mitä meillä on – ruokamme ja vaatteittemme, terveytemme, itse elämän, näkömme ja kuulomme, äänemme, liikuntakykykymme, jopa aivojemme. – –

Oletteko antaneet itse itsellenne henkenne, elämänne, olemassaolonne? Voitteko pidentää päiviänne hetkelläkään? Ja olisitteko yhtä vahvoja ilman taivaan lahjoja? Ovatko aivonne omatekoiset, ja tekö muovasitte ne? Pystyttekö antamaan elämän tai pidentämään sitä? Onko teillä voimaa selviytyä ilman Herraanne? Olen kuitenkin huomannut, että on monia, jotka eivät rukoile. – –

Te, jotka rukoilette toisinaan, miksette rukoilisi säännöllisemmin, useammin, hartaammin? Onko aika niin kallista, elämä niin lyhyt vai usko niin heikko? – –

Meillä kaikilla on suuria velvollisuuksia Herraamme kohtaan. Kukaan meistä ei ole saavuttanut täydellisyyttä. Kukaan meistä ei ole virheetön. Kaikilta ihmisiltä vaaditaan, että he rukoilevat, kuten vaaditaan siveyttä ja lepopäivän pyhittämistä ja kymmenyksiä ja viisauden sanan mukaan elämistä, kokouksissa käymistä ja iankaikkisen avioliiton solmimista. Tämä on Herran käsky aivan samoin kuin muutkin käskyt.⁴

Kun menneinä vuosina matkustelin kirkon vaarnoissa ja lähetyskentillä, tapasin usein ihmisiä, jotka olivat vaikeuksissa tai suuressa ahdingossa. Kysyin heiltä ensimmäiseksi: ”Miten on rukoustesi laita? Kuinka usein rukoilet? Kuinka kokosydämisesti rukoilet?” Olen huomannut, että synti saa yleensä vallan silloin, kun yhteydet ovat poikki. Tästä syystä Herra sanoi profeetta Joseph Smithille: ”Minkä sanon yhdelle, sen sanon kaikille; rukoilkaa alati, ettei tuolla Pahalla ole voimaa teissä” (OL 93:49).⁵

Maailmassa tarvitaan nykyaikana suuresti rukousta, joka pystyy pitämään meidät yhteydessä Jumalaan ja pitämään yhteyskanavat auki. Kenelläkään meistä ei saa olla elämässämme niin kiire, ettemme ennätä mietiskellä ja rukoilla. Rukous on hengellisen voiman passi.⁶

Mitä meidän tulee rukoilla rukouksissamme? Meidän tulisi ilmaista riemullista ja vilpitöntä kiitollisuutta saamistamme siunauksista. Herra on sanonut: ”Ja teidän täytyy antaa kiitos Jumalalle Hengessä kaikista siunauksista, joilla teitä on siunattu” (OL 46:32). Meidät valtaa ihana ja lohdullinen henki ilmaistessamme taivaalliselle Isälle vilpitöntä kiitollisuutta siunauksistamme – evankeliumista ja siitä tiedosta, jolla meitä on siunattu, siitä, mitä vanhempamme ja muut ovat hyväksemme tehneet, perheestämme ja ystävistämme, mahdollisuuksistamme, mielestämme ja ruumiistamme ja elämästämme, kokemuksista, jotka ovat meille hyväksi ja hyödyksi koko elämämme ajan, kaikesta Isämme avusta ja hyvyydestä ja vastauksista rukouksiin.

Me voimme rukoilla johtajiemme puolesta. Paavali kirjoitti:

”Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta,

kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta” (1. Tim. 2:1–2).

Jos rukoilemme näin, uskollisuutemme isänmaatamme ja niitä lakeja kohtaan, joiden avulla meitä hallitaan, kasvaa. Ja myös rakkaus ja usko kirkkomme johtajiin kehittyy ja lapsemme oppivat kunnioittamaan heitä, sillä ihminen tuskin voi arvostella kirkon virkailijoita, jos hän rukoilee vilpittömästi heidän puolestaan. Minulle on ollut ilo tukea johtajiani koko elämäni ajan ja rukoilla heille hyvinvointia. Ja viime vuosina olen tuntenut saavani suurta voimaa niistä samanlaisista rukouksista, joita pyhät ovat kohottaneet taivaisiin minun puolestani.

Meidän tulee jatkuvasti rukoilla kaiken kattavan lähetystyön puolesta. Me rukoilemme, että kansakuntien ovet avautuvat evankeliumin vastaanottamiselle. Me rukoilemme tilaisuutta ja johdatusta kertoa evankeliumin suurenmoisesta sanomasta muille. Kun kukin lapsi rukoilee koko ikänsä lähetystyön puolesta, hänestä tulee hyvä lähetyssaarnaaja. – –

Me rukoilemme sen ihmisen puolesta, jonka olemme tunteneet olevan vihollisemme, sillä muistamme Herran kauniin ja voimallisen neuvon: ”Mutta teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä.” (Luuk. 6:27–28.) Voiko kenelläkään olla kauan vihamiehiä, kun hän rukoilee niiden ihmisten puolesta, joita kohtaan hän ehkä tuntee kaunaa?

Me rukoilemme viisautta, arvostelukykyä ja ymmärrystä. Me rukoilemme varjelusta vaaroissa ja voimaa kiusauksen hetkellä. Me muistamme rakkaita ja ystäviä. Me lausumme hetkellisiä rukouksia sanoin tai ajatuksissamme, ääneen tai syvimmän äänettömyyden vallitessa. Meillä on aina sydämessämme rukous, että voisimme suoriutua hyvin päivämme toimista. Voiko kukaan tehdä pahaa, kun hänen sydämessään ja huulillaan on vilpittömiä rukouksia?

Me rukoilemme avioliittomme, lastemme, lähimmäistemme, työmme, päätöstemme, kirkon tehtäviemme, todistuksemme, tunteidemme, päämääriemme puolesta. Me noudatamme Amulekin suurenmoista neuvoa ja rukoilemme armoa, me rukoilemme elantomme puolesta, koko perhekuntamme puolesta ja vihollistemme valtaa vastaan. Me rukoilemme ”Perkelettä vastaan, joka on kaiken vanhurskauden vihollinen”, ja peltojemme sadon puolesta. Ja kun emme huuda Herran puoleen, ”olkoon sydämenne täysi, alati viipyen rukouksessa hänen puoleensa omaksi [parhaaksemme] ja myös ympärillänne olevien parhaaksi” [ks. Alma 34:18–27].⁷

Rukoilemme anteeksiantoa. Olen haastatellut lukuisia tulevia lähetyssaarnaajia. Olen liiankin usein havainnut, etteivät he rukoile, vaikka heillä on anteeksiantamattomia hullutuksia. ”Miksi et rukoile”, olen kysynyt, ”vaikka sinulla on niin suuri velvollisuus hyvittää tekosi? Luuletko voivasi vain jättää sen sikseen ja kohauttaa olkapäitäsi ja järkeillä, että niinhän muutkin tekevät? Häpeätkö polvistua, häpeätkö Kristusta? Onko sinulla epäilyksiä Jumalan olemassaolosta? Etkö tiedä, että Hän elää ja rakastaa, antaa anteeksi, kun parannus on edessä? Etkö tiedä, ettei syntejä voida pyyhkiä pois, rikkomuksia antaa anteeksi välttelemällä ja pelkästään unohtamalla? – –

Rukoilemme kaiken sellaisen puolesta, mikä on tarpeen ja arvostettavaa ja oikein. Olen kuullut erään noin 14-vuotiaan pojan pyytävän perherukouksessa hartaasti, että Herra suojelisi perheen lampaita vuorella. Satoi lunta ja oli purevan kylmää. Olen kuullut erään perheen rukoilevan sadetta, kun vallitsi ankara kuivuus ja olosuhteet olivat epätoivoisia. Olen kuullut nuoren tytön rukoilevan apua edessä oleviin päivän kokeisiin.

Rukoilemme myös sairaiden ja ahdingossa olevien puolesta. Herra kuulee vilpittömät rukouksemme. Hän ei ehkä aina paranna heitä, mutta Hän voi antaa heille rauhaa tai rohkeutta tai voimaa kestää. Emme unohda rukouksissamme ihmisiä, jotka tarvitsevat siunauksia melkein enemmän kuin fyysisesti vajavaiset – pettyneitä ja hämmentyneitä ihmisiä, kiusauksiin joutuneita, synnintekijöitä, häiriintyneitä.

Me rukoilemme lastemme hyvinvoinnin puolesta. Toisinaan kun lapset varttuvat, heidän elämäänsä tulee kapinallisuutta kaikesta siitä huolimatta, mitä me voimme sanoa ja tehdä. Alma havaitsi nuhteensa [pojalleen] turhiksi ja rukoili [hänen] puolestaan, ja hänen rukouksensa olivat voimallisia. Joskus vanhemmat eivät voi tehdä juuri mitään muuta. Vanhurskaan rukous saa paljon aikaan, pyhissä kirjoituksissa sanotaan, ja niin se sai tässäkin tapauksessa [ks. Jaak. 5:16; Moosia 27:14].⁸

Meille on suuri etuoikeus ja ilo rukoilla taivaallista Isäämme, suuri siunaus. Mutta kokemuksemme ei pääty rukouksemme päättymiseen. Amulek opetti oikein: ”Ja nyt, katso, rakkaat veljeni, – – jos te [rukoiltuanne] käännytätte pois tarvitsevat ja alastomat ettekä käy sairaiden ja ahdistettujen luona ja anna omaisuudestanne, jos teillä on, niille, jotka tarvitsevat – minä sanon teille: Jos te ette mitään näistä tee, katso, teidän rukouksenne on turha eikä teitä mitään hyödytä, ja te olette kuin tekopyhät, jotka kieltävät uskon.” (Alma 34:28.) Me emme saa koskaan unohtaa, että meidän täytyy elää evankeliumin mukaan yhtä rehellisesti ja vilpittömästi kuin rukoilemme.⁹

Joistakin asioista on parasta rukoilla yksin, kun ei tarvitse olla huolissaan ajan kulumisesta eikä siitä, että muut kuulevat. Yksinään rukoileminen on arvokasta ja antoisaa. Rukoillessamme yksin me voimme vapautua häpeästä tai teeskentelystä ja viimeisistäkin vilpillisyyden rippeistä; me voimme avata sydämemme ja täysin rehellisesti ja kunniallisesti kertoa kaikista toiveistamme ja ajatuksistamme.

Olen jo kauan ollut vakuuttunut yksityisyyden tarpeesta henkilökohtaisissa rukouksissamme. Vapahtaja katsoi toisinaan tarpeelliseksi mennä vuorille tai erämaahan rukoilemaan. Samoin apostoli Paavali suuren kutsumuksensa saatuaan lähti erämaahan ja yksinäisyyteen. Enos meni yksinäisyyteen ollakseen yhteydessä Jumalaan. Joseph Smith löysi oman yksityisyytensä lehdosta, jossa vain linnut ja puut ja Jumala kuuntelivat hänen rukoustaan. Pankaa merkille eräitä pääkohtia hänen kertomuksessaan: Tämän päätökseni mukaan pyytää Jumalalta vetäydyin metsään yrittämään. Yritin sitä ensimmäisen kerran elämässäni, sillä kaikkien huolieni keskellä en ollut vielä milloinkaan siihen mennessä yrittänyt rukoilla ääneen.” (JS–H 14, kursivointi lisätty.)

Meidänkin pitäisi mahdollisuuksien mukaan etsiä huone, nurkkaus, komero, sellainen paikka, johon voimme ”vetäytyä” rukoilemaan salassa ”ääneen”. Herra on monia kertoja kehottanut meitä rukoilemaan ääneen: ”Ja vielä minä käsken sinua, että sinun tulee rukoilla sekä ääneen että sydämessäsi; niin, sekä maailman edessä että salassa, sekä julkisesti että yksityisesti” (OL 19:28).¹⁰

Jos me näinä erityisinä rukoushetkinä salaamme Herralta joitakin asioita, se saattaa merkitä, että meiltä saatetaan pidättää joitakin siunauksia. Loppujen lopuksihan me rukoilemme kaikkitietävää taivaallista Isää, joten miksi me edes ajattelisimme salata niitä tunteita tai ajatuksia, jotka liittyvät tarpeisiimme ja siunauksiimme?¹¹

Rukouksissamme ei saa olla pintakiiltoa eikä tekopyhyyttä, koska niissä ei pysty huijaamaan. Herra tuntee meidän todellisen tilamme. Kerrommeko me Herralle, kuinka hyviä me olemme tai kuinka heikkoja? Me olemme alastomina Hänen edessään. Rukoilemmeko me vaatimattomasti, vilpittömästi ja ”särkynein sydämin ja murtunein mielin” vai niin kuin fariseukset, jotka ylpeilivät sillä, kuinka hyvin he pitivät kiinni Mooseksen laista? [Ks. Et. 4:15; Luuk. 18:11–12.] Lausummeko me muutamia latteita sanoja ja kuluneita fraaseja, vai puhummeko me läheisesti Herralle niin kauan kuin tilanne vaatii? Rukoilemmeko me silloin tällöin, vaikka meidän pitäisi rukoilla säännöllisesti, usein, lakkaamatta?¹²

Rukous on suuri etuoikeus – ei vain etuoikeus puhua taivaalliselle Isällemme, vaan myös etuoikeus saada Häneltä rakkautta ja innoitusta. Rukoiltuamme meidän täytyy kuunnella tarkasti, jopa useita minuutteja. Kun olemme rukoilleet neuvoa ja apua, meidän täytyy olla hiljaa ja kuunnella saadaksemme tietää, että Hän on Jumala (ks. Ps. 46:11).¹³

Kirkko kehottaa pitämään perherukouksen joka ilta ja joka aamu. Se on polvirukous, johon jokainen tai mahdollisimman moni perheenjäsen osallistuu. – – Kaikilla perheenjäsenillä, myös pienillä, tulisi vuorollaan olla mahdollisuus lausua rukous, siten kuin johtava henkilö määrää. Hän on yleensä isä, jolla on pappeus, ja hänen poissa ollessaan äiti ja kumpaisenkin poissa ollessa vanhin paikalla oleva lapsi.¹⁴

Meidän taivaallinen Isämme on antanut meille rukouksen siunauksen, jotta voisimme onnistua tärkeissä tehtävissämme kotona ja elämässä. Minä tiedän, että jos me rukoilemme palavasti ja vanhurskaasti yksin ja perheemme kanssa aina noustessamme aamulla ja mennessämme levolle illalla ja käydessämme ruokapöytään, me emme ainoastaan tunne suurempaa yhteenkuuluvuutta rakkaittemme kanssa, vaan me myös kasvamme hengellisesti. Me tarvitsemme kipeästi taivaallisen Isämme apua yrittäessämme oppia evankeliumin totuuksia ja sitten elää niiden mukaan ja pyytäessämme Häneltä apua elämämme päätöksiin.¹⁵

Perheen yhteisen rukouksen tulisi olla pituudeltaan ja rakenteeltaan tarpeen mukainen. Avioparin – – rukous on erilainen kuin sellaisen perheen, jossa on aikuisia lapsia tai sellaisen, jossa on pieniä lapsia. Sen ei tietenkään pidä olla pitkä, kun mukana on pieniä lapsia, tai he voivat kadottaa mielenkiintonsa ja väsyä rukoukseen ja alkaa tuntea vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Kun lapset rukoilevat, he eivät todennäköisesti rukoile liian pitkään. Malliksi annettu Isä meidän -rukous kestää vain noin puoli minuuttia, ja yhdessä tai kahdessa tai kolmessa minuutissa ehtii varmasti kiittää ja pyytää paljon, vaikka selvästikin on sellaisiakin aikoja, jolloin voisi olla soveliasta rukoilla pitempään.¹⁶

Kun me polvistumme perherukoukseen, rinnallemme polvistuvat lapsemme oppivat tapoja, jotka säilyvät heillä koko heidän elämänsä ajan. Ellemme varaa aikaa rukouksiin, me itse asiassa sanomme lapsillemme: ”Ei se kuitenkaan ole niin kovin tärkeää. Emme kanna siitä huolta. Pidämme rukouksemme, jos siitä ei aiheudu vaivaa, mutta jos koulun kello soi ja bussi on tulossa ja työ kutsuu – silloin rukous ei ole kovin tärkeä, ja pidämme sen sitten kun sopii.” Ellei rukousta ole otettu huomioon suunnitteluvaiheessa, se ei näytä koskaan sopivan ohjelmaan.¹⁷

Kukaan äiti ei lähettäisi vaaroista piittaamatta pieniä lapsiaan kouluun talviaamuna ilman lämpimiä vaatteita suojaksi lunta ja sadetta ja kylmää vastaan. Kuitenkin monet isät ja äidit lähettävät lapsensa kouluun vailla sitä suojaa, joka on heidän saatavillaan rukouksen kautta – suojaa tuntemattomia vaaroja, pahoja ihmisiä ja alhaisia kiusauksia vastaan.¹⁸

Aikaisemmin perherukouksen pitäminen kerran päivässä saattoi riittää, mutta tulevaisuudessa se ei riitä, jos aiomme pelastaa perheemme.¹⁹

Perhepiirissä lapsemme oppivat vanhempiaan kuuntelemalla puhumaan taivaalliselle Isälleen. He oppivat piankin huomaamaan, kuinka syvällisiä ja vilpittömiä rukouksemme ovat. Jos rukouksemme ovat kiireisiä tai peräti muodostumassa rituaaliksi, jossa ajatukset eivät ole mukana, he huomaavat senkin. Meidän on parasta tehdä perheessämme ja yksityisesti niin kuin Mormon kehotti: ”Rukoilkaa siis, rakkaat veljeni, Isää koko sydämen voimalla” (Moroni 7:48).²⁰

Perherukous on muutakin kuin anomista ja kiitollisuuden ilmaisemista. Se on askel eteenpäin kohti perheen ykseyttä ja perheen yhteenkuuluvuutta. Se vahvistaa perhetunnetta ja luo perheen yhteenkuuluvuuden hengen. Se on kiireisen päivän hetki, jolloin meluisat radiot vaimennetaan, valot himmennetään ja kaikkien mieli ja sydän kääntyy toinen toisensa ja Jumalan puoleen, hetki, jolloin maailma suljetaan ulkopuolelle ja taivas tulee sisäpuolelle.²¹

Kokoontuessamme yhteen rukoilemaan kotona, kirkossa, julkisissa tai seuraelämän tilaisuuksissa meidän tulee muistaa, mitä varten rukoilemme – puhuaksemme taivaallisen Isän kanssa. Olen huomannut, että rukoillessamme toisten seurassa meidän on parempi keskittyä ajattelemaan sitä, että puhumme rakastavasti ja vilpittömästi Jumalalle, kuin huolehtimaan siitä, mitä kuulijat ehkä ajattelevat, niin vaikealta kuin se tuntuukin. Tietenkin meidän täytyy ottaa huomioon se, missä ja keiden kanssa rukoilemme, ja tästäkään syystä julkiset rukoukset tai edes perherukoukset eivät voi korvata henkilökohtaisia rukouksiamme.²²

Julkisten rukousten tulisi aina olla tilaisuuteen sopivia. Vihkirukous voi olla pitempi mutta alkurukous paljon lyhyempi. Siinä tulisi pyytää sitä, mikä juuri siinä tilaisuudessa on tarpeen. Loppurukous voi olla vielä lyhyempi – kiitos- ja lähtörukous. Öljyllä voiteleminen on lyhyt ja tarkoin määrätty osa toimitusta eikä saisi olla samanlainen kuin sitä seuraavaa sinetöinti, joka taas voi kestää niin kauan kuin on tarpeen, kun toimituksen saajalle pyydetään siunauksia. Ruoan siunauksen ei tarvitse olla pitkä, mutta siinä tulisi ilmaista kiitollisuutta ruoasta ja pyytää sille siunausta. Siinä ei pitäisi toistaa juuri pidetyn perherukouksen sanoja.²³

Kuinka usein kuulemmekaan ihmisiä, jotka tulevat rukouksissaan niin kaunopuheisiksi, että ne ovat kuin kokonaisia saarnoja! Kuulijat väsyvät, ja vaikutus menetetään.²⁴

Onko rukous ainoastaan yhdensuuntaista viestintää? Ei! – –

Rukouksen kielen oppiminen on riemullista ja kestää eliniän. Joskus kun rukouksemme päätettyämme jäämme kuuntelemaan, mieleemme suorastaan tulvii oivalluksia. Joskus meille tulee jokin pakottava tunne. Rauhan henki vakuuttaa meille, että kaikki käy hyvin. Mutta aina, jos olemme olleet rehellisiä ja vilpittömiä, meistä tuntuu hyvältä – tunnemme lämpöä taivaallista Isäämme kohtaan ja tiedämme, että Hän rakastaa meitä. Minusta on murheellista, etteivät jotkut meistä ole oppineet tietämään, mitä tuo tyyni hengellinen lämmön tunne merkitsee, sillä se on meille todistuksena siitä, että rukouksemme on kuultu. Ja koska meidän taivaallinen Isämme rakastaa meitä vielä enemmän kuin me itse, se merkitsee, että me voimme luottaa Hänen hyvyyteensä; me voimme luottaa Häneen. Se merkitsee, että jos me edelleen rukoilemme ja elämme niin kuin meidän pitäisi, Isämme käsi johdattaa ja siunaa meitä.

Niinpä me sanommekin rukouksissamme: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi” ja tarkoitamme sitä. Emmehän kysyisi neuvoa johtajaltamme ja jättäisi sitten noudattamatta sitä. Meidän ei myöskään pidä pyytää Herralta siunauksia ja olla sitten piittaamatta vastauksesta. Siksi me rukoilemme: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi, oi Herra. Sinä tiedät parhaiten, hyvä Isä. Minä noudatan mielelläni sinun neuvojasi.”²⁵

Meidän tulisi rukoilla uskossa mutta tietäen, että kun Herra vastaa, se ei ehkä ole odottamamme eikä haluamamme vastaus. Meidän täytyy uskoa siihen, että se, mitä Jumala meille valitsee, on oikein.²⁶

Olen rukoillut koko ikäni ja tiedän, millaista rakkautta ja voimaa rehellinen ja harras rukous antaa. Minä tiedän, että meidän Isämme on valmis auttamaan meitä kuolevaisuuden kokemuksissa, opettamaan, johtamaan ja opastamaan meitä. Siksi meidän Vapahtajamme on sanonut suurta rakkautta tuntien: ”Minkä sanon yhdelle, sen sanon kaikille; rukoilkaa alati” (OL 93:49).

Jos teemme niin, me saamme henkilökohtaisen todistuksen siitä, että meidän taivaallinen Isämme todella kuulee rukoukset ja vastaa niihin. Hän haluaa meidän kaikkien tietävän tämän. Tavoitelkaa sitä tietoa, rakkaat veljeni ja sisareni! Tavoitelkaa sitä!²⁷