Presidenttien opetuksia
Muille koko sydämestämme anteeksi antaminen


Luku 9

Muille koko sydämestämme anteeksi antaminen

Herra käskee meitä antamaan anteeksi muille, niin että me voimme saada anteeksi omat syntimme ja meitä voidaan siunata rauhalla ja ilolla.

Spencer W. Kimballin elämänvaiheita

Kun presidentti Spencer W. Kimball opetti anteeksiannon tavoittelemisesta, hän tähdensi myös muille anteeksi antamisen tärkeää periaatetta. Pyytäessään kaikkia ihmisiä yrittämään kehittää anteeksiannon henkeä hän kertoi seuraavasta tapahtumasta:

”Ponnistelin erään yhdyskuntaongelman parissa pienessä – – seurakunnassa, jossa kaksi merkittävää miestä, kansanjohtajaa, oli juuttunut pitkälliseen ja heltymättömään vihollisuuteen. Jotkin heidän välisensä väärinkäsitykset olivat ajaneet heidät kauaksi toisistaan ja tehneet heistä vihamiehiä. Päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa juopa yhä syveni. Kummankin riidassa olevan osapuolen perhe alkoi ottaa kantaa kiistakysymykseen, ja lopulta lähes kaikki seurakunnan jäsenet olivat sotkeutuneet asiaan. Huhuja levitettiin ja mielipide-eroavuuksia tuotiin ilmoille ja juoruista tuli tulisia kieliä, kunnes syvä juopa jakoi pikku yhteisön kahtia. Minut lähetettiin selvittelemään asiaa. – – Saavuin sekasorron vallassa olevaan yhdyskuntaan noin kello 6 sunnuntai-iltana ja ryhdyin heti neuvotteluun pääpukareiden kanssa.

Kuinka me kamppailimmekaan! Kuinka minä vetosin ja varoitin ja anoin ja pyysin! Mikään ei näyttänyt horjuttavan heitä. Kumpikin vastapuoli oli niin varma, että hän oli oikeassa ja että oikeus oli hänen puolellaan, että oli mahdotonta saada häntä hievahtamaankaan.

Tunnit kuluivat – kello oli nyt jo paljon yli keskiyön, ja epätoivo näytti käärivän koko paikan vaippaansa; ilmapiiri oli yhä täynnä pahaa mieltä ja ilkeyttä. Itsepäinen vastustus ei hellittänyt. Silloin se tapahtui. Avasin umpimähkään uudelleen Opin ja liittoni, ja siinä se oli edessäni. Olin lukenut sen menneinä vuosina monia kertoja, eikä sillä silloin ollut ollut mitään erityistä merkitystä. Mutta tänä yönä se oli vastaus. Se oli vetoomus ja harras pyyntö ja uhkaus ja näytti tulevan suoraan Herralta. Luin [luvun 64] seitsemännestä jakeesta eteenpäin, mutta riitelevät osapuolet eivät antaneet periksi tuumankaan verran, ennen kuin pääsin yhdeksänteen jakeeseen. Silloin näin heidän hätkähtävän, kavahtavan ihmetellen. Saattoiko se olla oikein? Herra sanoi meille – meille kaikille: ’Sen tähden minä sanon teille, että teidän tulee antaa anteeksi toinen toisellenne.’

Tämä oli velvollisuus. He olivat kuulleet sen aikaisemmin. He olivat sanoneet sen toistaessaan Herran rukousta. Mutta sitten: ’sillä se, joka ei anna veljelleen anteeksi hänen rikkomuksiaan, seisoo tuomittuna Herran edessä’.

He ehkä olivat sanoneet sydämessään: ’Kyllä minä saattaisin antaa anteeksi, jos hän tekee parannuksen ja pyytää anteeksiantoa, mutta hänen on otettava ensimmäinen askel.’ Mutta sitten viimeisten rivien täysi merkitys näytti iskevän heihin: ’sillä hänelle jää suurempi synti’.

Mitä? Tarkoittaako tämä, että minun on annettava anteeksi, vaikka vastustajani pysyy kylmänä ja välinpitämättömänä ja ilkeänä? Tästä kohdasta ei voi erehtyä.

Yleisesti erehdytään ajattelemaan, että ennen kuin anteeksiantoa voi vaatia, syyllisen täytyy pyytää anteeksi ja nöyrtyä tomuun. Varmasti sen, joka on tehnyt vahinkoa, tulee täysin sovittaa tekonsa, mutta mitä tulee loukattuun osapuoleen, hänen tulee antaa syylliselle anteeksi tämän asennoitumisesta riippumatta. Jotkut saavat toisinaan tyydytystä siitä, että näkevät toisen osapuolen polvillaan ja maassa matelemassa, mutta se ei ole evankeliumin tie.

Tyrmistyneinä kaksi miestä kohottautuivat istuimillaan, kuuntelivat, aprikoivat hetken, alkoivat sitten taipua. Kaikkiin muihin luettuihin pyhien kirjoitusten kohtiin lisättynä tämä kohta painoi heidät polvilleen. Kello kahdelta aamulla nämä kaksi katkeraa vihamiestä kättelivät toisiaan, hymyilivät, antoivat anteeksi ja pyysivät anteeksiantoa. Nämä kaksi miestä syleilivät toisiaan sovinnon merkiksi. Tämä hetki oli pyhä. Vanhat kaunat annettiin anteeksi ja unohdettiin, ja vihamiehistä tuli jälleen ystäviä. Kumpikaan ei enää koskaan maininnut kiistanaiheita. Luurangot haudattiin, kuivien luiden kaappi lukittiin ja avain heitettiin pois, ja rauha palasi.”1

Presidentti Kimball kehotti koko palvelutyönsä ajan kirkon jäseniä olemaan anteeksiantavaisia. ”Jos on väärinkäsityksiä, selvittäkää ne, antakaa anteeksi ja unohtakaa. Älkää antako vanhojen koettujen vääryyksien muuttaa sieluanne ja vaikuttaa siihen ja tuhota rakkauttanne ja elämäänne. Pankaa huoneenne järjestykseen. Rakastakaa toisianne ja rakastakaa lähimmäisiänne, ystäviänne, teitä lähellä asuvia ihmisiä, kun Herra antaa teille tämän voiman.”2

Spencer W. Kimballin opetuksia

Meidän tulee antaa anteeksi saadaksemme anteeksi.

Koska anteeksianto on ehdoton vaatimus iankaikkisen elämän saavuttamiseksi, ihminen luonnollisesti pohtii: Miten minä parhaiten voisin taata itselleni tuon anteeksiannon? Heti nousee esiin välttämättömänä yksi monista perustekijöistä: on annettava anteeksi saadakseen anteeksi.3

”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.

Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14–15.)

Vaikeaako? Tietenkin. Herra ei ole koskaan luvannut helppoa tietä eikä yksinkertaista evankeliumia, ei matalia mittapuita eikä alhaisia normeja. Hinta on korkea, mutta saavutettu hyvä on kaikkien kustannusten arvoinen. Herra itse käänsi toisen posken; vastaanpanematta Hän sieti lyömistä ja pieksämistä, kaikenlaista häväistystä Hän kärsi lausumatta tuomion sanaakaan. Ja Hänen kysymyksensä meille kaikille kuuluu: ”Millaisia miehiä teidän siis tulee olla?” Ja hänen vastauksensa meille on: ”Sellaisia kuin minä olen.” (3. Nefi 27:27.)4

Meidän täytyy antaa täysin anteeksi muille koko sydämestämme.

Käskyä antaa anteeksi ja tuomiota, joka seuraa anteeksiantamattomuudesta, ei olisi voitu esittää selvemmin kuin seuraavassa profeetta Joseph Smithille annetussa nykyajan ilmoituksessa:

”Minun opetuslapseni etsivät muinaisina aikoina syytä toinen toistaan vastaan eivätkä antaneet toisilleen anteeksi sydämessään; ja tämän pahuuden tähden heitä ahdistettiin ja kuritettiin ankarasti.

Sen tähden minä sanon teille, että teidän tulee antaa anteeksi toinen toisellenne; sillä se, joka ei anna veljelleen anteeksi hänen rikkomuksiaan, seisoo tuomittuna Herran edessä; sillä hänelle jää suurempi synti.

Minä, Herra, annan anteeksi kenelle tahdon, mutta teiltä vaaditaan, että annatte anteeksi kaikille ihmisille.” (OL 64:8–10.) – –

Opetus pätee nytkin meidän kohdallamme. Monet ihmiset – joutuessaan tekemään sovintoa toisten kanssa – sanovat, että he antavat anteeksi, mutta he kantavat edelleenkin kaunaa, epäilevät edelleenkin toista osapuolta, eivät vieläkään usko toisen vilpittömyyteen. Tämä on synti, sillä kun sovinto on saatu aikaan ja kun katumus on tuotu julki, kummankin tulisi antaa anteeksi ja unohtaa, paikata heti aitoihin syntyneet aukot ja palauttaa ennalleen aikaisemmin vallinnut sopusointu.

Muinaiset opetuslapset sanoivat ilmeisesti antavansa anteeksi ja tekivät pinnallisen vaaditun sovinnon, mutta eivät ”antaneet toisilleen anteeksi sydämessään”. Se ei ollut anteeksiantoa, vaan siinä oli tekopyhyyden ja petoksen ja vilpillisyyden tuntua. Kuten Kristuksen esimerkkirukous edellyttää, anteeksiannon on lähdettävä sydämestä ja puhdistettava mieli [ks. Matt. 6:12; ks. myös jakeet 14–15]. Anteeksianto tarkoittaa unohtamista. Muuan nainen eräässä seurakunnassa oli ”käynyt läpi” sovittelun ja oli ulkonaisesti suostunut sovintoon ja ilmaissut tämän sanoin sekä sanonut antavansa anteeksi. Tämän jälkeen hän huomautti silmät leimuten: ”Minä annan hänelle anteeksi, mutta minun muistini on kuin norsun muisti. En tule koskaan unohtamaan.” Hänen teeskentelemänsä sovinto oli arvoton ja mitätön. Hän elätteli edelleen katkeruutta. Hänen ystävälliset sanansa olivat kuin hämähäkinverkko, hänen paikkaamansa aidat kuin oljenkorsia, ja hän itse kärsi yhä vailla mielenrauhaa. Mikä pahempaa, hän seisoi ”tuomittuna Herran edessä”, ja hänen päällensä jäi suurempi synti kuin henkilölle, jonka hän väitti vahingoittaneen häntä.

Tämä vihamielinen nainen ei ensinkään käsittänyt, että hän ei ollut lainkaan antanut anteeksi. Hän oli vain teeskennellyt. Hän käänteli ohjauspyörää pääsemättä mihinkään. Edellä lainatussa pyhien kirjoitusten kohdassa sanalla sydämessään on syvällinen merkitys. Tunteiden ja ajatusten ja katkeruuden täytyy puhdistua. Pelkät sanat eivät hyödytä lainkaan.

”Sillä katso, jos ihminen, joka on paha, antaa lahjan, hän tekee sen vastahakoisesti; sen vuoksi se katsotaan hänelle samaksi kuin jos hän olisi pitänyt lahjan; sen vuoksi hänet luetaan pahaksi Jumalan edessä” (Moroni 7:8).

Henry Ward Beecher ilmaisi tämän ajatuksen seuraavasti: ”’Voin antaa anteeksi, mutta en voi unohtaa’ on samaa kuin sanoisi: ’En voi antaa anteeksi.’”

Voinen lisätä, että ellei asianomainen henkilö anna anteeksi veljelleen tämän rikkomuksia koko sydämestään, hän ei ole sovelias nauttimaan sakramenttia.5

Meidän tulee jättää tuomitseminen Herralle.

Ollaksemme oikeassa meidän tulee antaa anteeksi ja meidän tulee tehdä se siitä riippumatta, tekeekö vastustajamme parannusta vai ei, tai miten vilpitön hänen elämänmuutoksensa on tai pyytääkö hän meiltä anteeksiantoa vai ei. Meidän täytyy noudattaa Mestarin esimerkkiä ja opetusta, Hänen joka sanoi: ”Teidän tulee sanoa sydämessänne: Jumala tuomitkoon minun ja sinun välillä ja maksakoon sinulle tekojesi mukaan” (OL 64:11). Mutta usein ihmiset ovat haluttomia jättämään asiaa Herralle, peläten ehkä, että Herra olisi liian armelias, vähemmän ankara kuin tapaukseen nähden olisi oikein.6

Joiltakin ihmisiltä ei ainoastaan puutu kykyä ja halua antaa anteeksi ja unohtaa toisten rikkomukset, vaan he menevät toiseen äärimmäisyyteen vainoten syylliseksi väitettyä. Olen saanut monia kirjeitä ja puhelinsoittoja henkilöiltä, jotka ovat päättäneet ottaa oikeuden miekan omiin käsiinsä ja ottaa tehtäväkseen huolehtia siitä, että syyllistä rangaistaan. ”Tuo mies tulisi erottaa kirkosta”, eräs nainen julisti, ”enkä tule lepäämään, ennen kuin hän saa mitä hänelle kuuluu.” Eräs toinen sanoi: ”En voi levätä niin kauan, kuin tuo henkilö on kirkon jäsen.” Vielä eräs toinen sanoi: ”En tule astumaan sisään kappeliin niin kauan, kuin tuon henkilön sallitaan tulla sinne. Haluan, että hänen erottamisekseen järjestetään oikeudenkäynti.” Eräs mies jopa matkusti useita kertoja Salt Lake Cityyn ja kirjoitti monta pitkää kirjettä protestoidakseen piispaa ja vaarnanjohtajaa vastaan, jotka eivät ryhtyneet pikaisesti kurinpidollisiin toimiin erään henkilön kohdalla, jonka hän väitti rikkovan kirkon lakeja.

Niille, jotka haluavat ottaa lain omiin käsiinsä, luemme uudelleen Herran selvät sanat: ”Hänelle jää suurempi synti” (OL 64:9). Ilmoitus jatkuu: ”Ja teidän tulee sanoa sydämessänne: Jumala tuomitkoon minun ja sinun välillä ja maksakoon sinulle tekojesi mukaan” (OL 64:11). Kun tietoon tulleet rikkomukset on asianmukaisesti ilmoitettu asianomaisille kirkon virkamiehille, kyseinen henkilö voi jättää tapauksen rauhaan ja vastuun kirkon virkailijoille. Jos nämä virkamiehet suvaitsevat syntiä keskuudessaan, heidän vastuunsa on pelottava ja heidät tullaan vaatimaan tilille.7

Herra tuomitsee samalla mitalla, jolla me mittaamme. Jos me olemme kovia, meidän ei tule odottaa muuta kuin kovuutta. Jos me olemme armeliaita niitä kohtaan, jotka loukkaavat meitä, Hän tulee olemaan meille armelias erheittemme suhteen. Jos me olemme anteeksiantamattomia, Hän jättää meidät piehtaroimaan omissa synneissämme.

Vaikka pyhät kirjoitukset ovat selkeitä julistuksessaan, että ihmisille mitataan samalla mitalla, jolla he mittaavat lähimmäisilleen, ei edes oikeutetun tuomion antaminen kuulu maallikolle, vaan asianmukaisille kirkon ja valtion virkailijoille. Lopullisen tuomion antaa Herra. – –

Herra voi tuomita ihmiset niin heidän ajatustensa kuin heidän sanojensa ja tekojensakin mukaan, sillä Hän tuntee jopa heidän sydämensä aikeet, toisin kuin ihmiset. Me kuulemme mitä ihmiset sanovat, me näemme mitä he tekevät, mutta kykenemättä tietämään, mitä he ajattelevat tai aikovat, me tuomitsemme usein väärin, jos yritämme arvailla heidän tekojensa taustalla olevia tarkoituksia ja vaikuttimia ja esittää niistä oman tulkintamme.8

Vaikka anteeksianto saattaa tuntua vaikealta, me voimme antaa anteeksi.

Puheen ollessa anteeksiannon hengestä eräs hyvä veli kysyi minulta: ”Niin, niinhän pitäisi tehdä, mutta miten se on tehtävissä? Eikö siihen vaadita yli-ihmistä?”

”Kyllä”, minä vastasin, ”mutta meitä käsketään olemaan yli-ihmisiä. Herra on sanonut: ’Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen’ (Matt. 5:48). Me olemme tulevia jumalia, ja Herra vaatii meiltä täydellisyyttä.”

”Niin, Kristus antoi anteeksi niille, jotka loukkasivat Häntä, mutta Hän oli enemmän kuin ihminen”, mies vastasi.

Ja minun vastaukseni kuului: ”Mutta on monia ihmisiä, jotka ovat havainneet mahdolliseksi tehdä tämän jumalallisen teon.”

Ilmeisesti on monia, jotka tämän hyvän veljen tavoin omaksuvat mukavan teorian, että anteeksiannon henki – – on enemmän tai vähemmän pyhien kirjoitusten tai mielikuvitushenkilöiden yksinoikeus ja että sitä tuskin voidaan odottaa käytännön ihmisiltä nykymaailmassa. Niin ei ole asian laita.9

Tunsin erään nuoren äidin, jonka mies kuoli. Perhe oli elänyt köyhissä oloissa, ja vakuutussumma oli vain 2 000 dollaria, mutta se oli kuin taivaan lahja. Vakuutusyhtiö antoi leskelle sensuuruisen sekin heti kun todistus kuolemasta oli toimitettu. Nuori leski päätti säästää rahat hätätilanteita varten, ja niin hän talletti rahasumman pankkiin. Muutkin tiesivät hänen säästöistään, ja eräs sukulaismies sai hänet vakuuttuneeksi siitä, että hänen tuli lainata nämä 2 000 dollaria tälle korkeaa korkoa vastaan.

Vuodet kuluivat, eikä leski ollut saanut takaisin pääomaa eikä korkoja. Hän havaitsi, että lainan ottaja vältteli häntä ja antoi kierteleviä lupauksia, kun nainen kysyi tältä rahasta. Nyt hän tarvitsi rahaa, eikä saanut sitä.

”Kuinka minä vihaankaan häntä!” nainen sanoi minulle, ja hänen äänensä henki vihaa ja katkeruutta ja hänen tummat silmänsä leiskuivat. Miten terve mies saattoikin petkuttaa nuorelta leskeltä perheen avuksi tarkoitetut rahat! ”Kuinka inhoankaan häntä!” hän toisti yhä uudelleen. Sitten kerroin hänelle – – tarinan siitä, kuinka eräs mies antoi anteeksi isänsä murhaajalle. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Näin, että se teki häneen vaikutuksen. Kertomuksen päättyessä hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän kuiskasi: ”Kiitos. Vilpitön kiitokseni. Tietenkin minunkin tulee antaa anteeksi vihamiehelleni. Puhdistan nyt sydämeni siinä olevasta katkeruudesta. En odota saavani rahoja koskaan takaisin, mutta jätän syyllisen Herran käsiin.”

Viikkoja myöhemmin hän tapasi minut uudelleen ja tunnusti, että kuluneet viikot olivat olleet hänen elämänsä onnellisimpia. Hänen uudelleen saavuttamansa rauha oli varjonnut hänet, ja hän pystyi rukoilemaan syyllisen puolesta ja antamaan tälle anteeksi, vaikkei hän ollutkaan saanut takaisin yhtä ainutta dollaria.10

Kun me annamme anteeksi toisille, me vapautamme itsemme vihasta ja katkeruudesta.

Miksi Herra pyytää sinua rakastamaan vihollisiasi ja maksamaan pahan hyvällä? Siksi että voisit saada siitä koituvan hyödyn. Kun vihaat jotakuta, se ei vahingoita häntä kovinkaan paljon, etenkään, jos hän on kaukana eikä ole kosketuksissa sinuun, mutta viha ja katkeruus jäytävät sinun anteeksiantamatonta sydäntäsi. – –

Ehkäpä Pietari oli tavannut ihmisiä, jotka jatkuvasti rikkoivat häntä vastaan, ja hän kysyi:

”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? – –”

Ja Herra vastasi:

”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.” (Matt. 18:21–22.) – –

Kun he ovat tehneet parannuksen ja tulevat polvillaan pyytämään anteeksi, useimmat meistä voivat antaa anteeksi, mutta Herra vaatii, että meidän on annettava anteeksi, vaikkeivät he tekisikään parannusta eivätkä pyytäisi meiltä anteeksi. – –

Meille on siis varmasti hyvin selvää, että meidän täytyy siitä huolimatta antaa anteeksi ilman kostoa, sillä Herra tekee meidän puolestamme sen, mikä on tarpeen. – – Katkeruus haavoittaa sitä, joka sitä elättelee; se kovettaa ja näivettää ja jäytää.11

Usein käy niin, että loukkauksia tapahtuu loukkaajan tietämättä. Jotakin hänen sanomaansa tai tekemäänsä tulkitaan tai ymmärretään väärin. Loukattu hautoo loukkausta sydämessään liittäen siihen sellaisia muita asioita, jotka saattavat ruokkia tulta ja antaa oikeutuksen hänen johtopäätöksillensä. Ehkäpä tämä on yksi niistä syistä, miksi Herra vaatii, että loukatun tulee tehdä aloite kohti rauhaa.

”Ja jos sinun veljesi tai sisaresi rikkoo sinua vastaan, ota asia puheeksi hänen kanssansa kahden kesken; ja jos hän tunnustaa, tee sovinto” (OL 42:88). – –

Noudatammeko me tuota käskyä vai murjotammeko me katkerina odottaen, että loukkaaja saa tietää siitä ja polvistuu katuvana eteemme?12

Me saatamme suuttua vanhemmillemme tai opettajalle tai piispalle ja kutistaa itsemme nimettömäksi mitättömyydeksi, kun me näivetymme ja typistymme katkeruuden ja vihan sapen ja myrkyn takia. Sillä aikaa kun vihattu jatkaa elämäänsä aavistamatta vihaajan kärsimystä, vihaaja aiheuttaa vahinkoa vain itselleen. – –

Jättäytyminen pois kirkon toiminnasta vain johtajien kiusaksi tai merkiksi haavoittuneista tunteista on itsensä pettämistä.13

Nykyaikana niin usein ilmi tuotujen vihan, katkeruuden ja koston epäsointujen keskellä anteeksiannon hiljainen sävel on kuin parantavaa palsamia. Eikä sen vaikutus anteeksiantajaan ole vähäisin.14

Kun annamme anteeksi muille, meitä siunataan ilolla ja rauhalla.

Herran Jeesuksen Kristuksen innoituksesta Paavali on esittänyt meille ratkaisun elämän ongelmiin, jotka vaativat ymmärtämystä ja anteeksiantoa. ”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden” (Ef. 4:32). Jos tämä ystävällisen, hyväsydämisen anteeksiannon henki toinen toistansa kohtaan voitaisiin saada jokaiseen kotiin, niin itsekkyys, epäluottamus ja katkeruus, jotka särkevät niin monia koteja ja perheitä, katoaisivat ja ihmiset eläisivät rauhassa.15

Anteeksianto on ihmeellinen aines, joka varmistaa sopusoinnun ja rakkauden kotiin tai seurakuntaan. Sen puuttuessa on kiistoja. Ymmärtämyksen ja anteeksiannon puuttuessa on erimielisyyksiä, joita seuraa sopusoinnun rikkoutuminen, mikä puolestaan synnyttää epälojaalisuutta kodeissa ja seurakunnissa. Toisaalta anteeksianto on sopusoinnussa evankeliumin hengen, Kristuksen Hengen kanssa. Tämä on se henki, joka meillä kaikilla täytyy olla, jos me haluamme saada omat syntimme anteeksi ja olla nuhteettomia Jumalan edessä.16

Ylpeydestä tulee meille usein este ja kompastuskivi. Mutta jokaisen meistä pitää esittää itselleen kysymys: ”Onko ylpeytesi tärkeämpi kuin rauhasi?”

Aivan liian usein joku, joka on tehnyt elämässä paljon suurenmoista ja saanut aikaan jotakin erinomaista, sallii ylpeyden estää häntä saamasta sitä runsasta palkintoa, johon hän muutoin olisi oikeutettu. Meidän tulisi aina pukeutua anteeksiantavan sydämen ja murtuneen mielen säkkiin ja tuhkaan, olla aina halukkaita osoittamaan aitoa nöyryyttä, kuten publikaani osoitti [ks. Luuk. 18:9–14], ja pyytää Herraa auttamaan meitä antamaan anteeksi.17

Niin kauan kuin kuolevaisuus vallitsee, me elämme ja teemme työtä vajavaisten ihmisten kanssa; ja tulee olemaan väärinkäsityksiä, loukkauksia ja herkkien tunteiden loukkaantumisia. Parhaimmatkin vaikuttimet ymmärretään usein väärin. On tyydytystä tuottavaa löytää monia, jotka sielunsa suuruudessa ovat oikaisseet ajatuksiaan, nielleet ylpeytensä, antaneet anteeksi sen, mitä he ovat pitäneet henkilökohtaisena loukkauksena. Lukemattomat muut, jotka ovat vaeltaneet kriittisiä, yksinäisiä, ohdakkeisia polkuja viheliäisessä kurjuudessa, ovat lopulta hyväksyneet ojennuksen, tunnustaneet virheet, puhdistaneet sydämensä katkeruudesta ja ovat saaneet jälleen rauhan, tuon kiihkeästi tavoitellun rauhan, jonka puuttuminen on niin huomiota herättävää. Ja kriittisyyden turhautumien, katkeruuden ja siitä aiheutuneen vieraantumisen tilalle on tullut lämpö ja valo ja rauha.18

Se on mahdollista. Ihminen voi voittaa itsensä. Ihminen voi päästä voitolle. Ihminen voi antaa anteeksi kaikille, jotka ovat rikkoneet häntä vastaan, ja jatkaa siitä saaden rauhan tässä elämässä ja iankaikkisen elämän tulevassa maailmassa.19

Jos etsisimme rauhaa ja ottaisimme ensimmäisen askeleen erimielisyyden ratkaisemiseksi – jos antaisimme anteeksi ja unohtaisimme koko sydämestämme – jos puhdistaisimme oman sielumme synnistä, katkeruudesta ja syyllisyydestä, ennen kuin heitämme kivellä muita tai syytämme heitä – jos antaisimme anteeksi kaikki todelliset tai kuvitellut loukkaukset, ennen kuin pyydämme anteeksiantoa omista synneistämme – jos maksaisimme velkamme, suuret ja pienet, ennen kuin ahdistelemme velallisiamme – jos onnistuisimme poistamaan omista silmistämme sokaisevat hirret, ennen kuin suurentelemme roskia toisten silmissä – miten suurenmoinen tämä maailma olisikaan! Avioerot vähenisivät minimiin, tuomioistuimet vapautuisivat vastenmielisistä rutiineista, perhe-elämä olisi taivaallista, valtakunnan rakentaminen edistyisi kiihtyvää vauhtia ja se rauha, joka ylittää ymmärryksen [ks. Fil. 4:7] toisi meille kaikille iloa ja onnea, jota ”ihminen [on tuskin] voinut sydämessään aavistaa” [ks. 1. Kor. 2:9].20

Herra siunatkoon meitä kaikkia, niin että meillä olisi aina sydämessämme parannuksen ja anteeksiannon todellinen henki, kunnes olemme tulleet täydellisiksi ja katsomme kohti korotuksen kirkkauksia, jotka odottavat uskollisimpia.21

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Harkitse näitä ideoita, kun tutkit lukua tai valmistaudut opettamaan. Katso lisää apua sivuilta V–IX.

  • Kertaa sivuilla 96–99 oleva kertomus. Miksi ihmisten on joskus niin vaikea antaa anteeksi toisilleen? Mitä sanat ”sillä hänelle jää suurempi synti” (OL 64:9) merkitsevät sinulle?

  • Kertaa Matt. 6:14–15, jota kohtaa presidentti Kimball lainaa sivulla 99. Minkähän vuoksi meidän täytyy antaa anteeksi toisille, ennen kuin voimme saada Herran anteeksiannon?

  • Millaiset asenteet ja teot ilmentävät sitä, että meidän anteeksiantomme tulee sydämestä ja on täydellistä? (Ks. s. 99–101.) Miksi anteeksiannon pitää ”lähteä sydämestä”?

  • Kertaa osio, joka alkaa sivulta 102. Mitkä evankeliumin opetukset voivat auttaa meitä, niin että haluamme jättää tuomion Herralle?

  • Lue sivulta 104 kertomus nuoresta äidistä ja kiinnitä huomiota siihen, mikä aluksi esti häntä antamasta anteeksi ja mikä lopulta teki hänelle mahdolliseksi antaa anteeksi. Kuinka me voimme voittaa esteet, jotka vähentävät haluamme ja pyrkimyksiänne antaa muille anteeksi?

  • Mitä seuraa siitä, että kieltäydymme antamasta anteeksi? (Ks. s. 104–106.) Mitä siunauksia olet saanut, kun olet antanut jollekulle anteeksi? Mieti, kuinka voisit toteuttaa anteeksiannon henkeä ihmissuhteissasi.

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: Matt. 5:43–48; Luuk. 6:36–38; Kol. 3:12–15; OL 82:23

Viitteet

  1. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, 1975, s. 262–264.

  2. The Teachings of Spencer W. Kimball, toim. Edward L. Kimball, 1982, s. 243.

  3. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 245.

  4. Ks. ”Anteeksiantamuksen voima”, Valkeus, huhtikuu 1978, s. 74.

  5. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 246–247.

  6. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 264–265.

  7. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 248.

  8. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 250–251.

  9. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 267–268.

  10. Ks. ”Anteeksiantamuksen voima”, s. 71; ks. myös Anteeksiantamuksen ihme, s. 274.

  11. Faith Precedes the Miracle, 1972, s. 191, 192.

  12. Faith Precedes the Miracle, s. 194, 195.

  13. Ks. ”Itsepetoksesta”, Valkeus, tammikuu 1973, s. 15.

  14. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 249.

  15. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 278.

  16. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 257.

  17. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 278.

  18. Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1955, s. 98.

  19. Ks. Anteeksiantamuksen ihme, s. 281.

  20. Faith Precedes the Miracle, s. 195–196; ks. myös Iankaikkinen avioliitto, oppilaan kirja, 2005, s. 215.

  21. Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1949, s. 134.