”Jos Kristus olisi minun sijassani…”

Monta vuotta sitten, kun vanhimmat lapsemme olivat 6-, 4- ja 2-vuotiaat, vaimoni ja minä pidimme heille pistokokeen. Olimme päivittäin lukeneet Mormonin kirjaa yhdessä koko perhe.

”Kuka olikaan se mies”, vaimoni tiedusteli, ”joka meni metsään metsästämään, mutta rukoilikin sen sijaan koko päivän ja vielä yölläkin?”

Pienen hiljaisuuden jälkeen hän antoi vihjeen: ”Hänen nimensä alkaa E-kirjaimella – – ee, ee.”

Kaksivuotiaamme sanoi kovaa huoneen nurkasta: ”Nos!”

Se lapsi, joka oli nurkassa leikkimässä – – se, jota olimme pitäneet liian pienenä ymmärtämään. Enos! Juuri Enos oli mennyt metsään metsästääkseen, mutta hänen sielullaan oli nälkä. Vaikkei kirjoituksissa kerrotakaan hänen eksyneen siihen metsään, Enosin tarinassa meille opetetaan, että hänet löydettiin – – ja hän halusi pitää huolta veljistään.

Vapahtajamme Jeesus Kristus opettaa meille Uudessa testamentissa, kuinka tärkeää on etsiä sitä kadonnutta.

”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen.

Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen.” (Luuk. 15:4–5.)

Aadamin lankeemuksesta lähtien koko ihmiskunta on ollut eksyneessä ja langenneessa tilassa. Minun ”löytämiseni” juuret juontavat kahteen uskolliseen lähetyssaarnaajaan, kuten on asianlaita useimmilla teistä. Vuonna 1913 Kööpenhaminassa Tanskassa vanhimmat C. Earl Anhder ja Robert H. Sorenson opettivat isovanhemmilleni Jeesuksen Kristuksen evankeliumia ja kastoivat heidät. Vanhempani opettivat minulle, kuinka tärkeää on tehdä ahkerasti työtä ja olla rehellinen sekä vilpitön. Kuitenkin yhden lyhyen sukupolven aikana jättäydyimme pois kirkon toiminnoista ja jäimme paitsi evankeliumin tuntemuksesta. Kun tarkastelen menneisyyttä, muistan, kuinka leikkitoverini kutsuivat minut mukaan Alkeisyhdistykseen ollessani vielä pieni. Ensimmäiset kokemukseni kirkosta perustuivat Alkeisyhdistyksessä luotuihin ystävyyssuhteisiin.

Muutama kuukausi ennen 12-vuotispäivääni, eräänä lauantai-iltapäivänä, oveemme koputettiin, ja menin avaamaan sen. Muutamat ystäväni – diakoneja valkoisissa paidoissaan ja solmioissaan – tulivat hakemaan minua aivan ensimmäiseen pappeuskokoukseeni. Johtajamme käveli vieressäni, kun kuljimme alamäkeä temppeliaukiolla sijaitsevaan tabernaakkeliin. Silloin oli huhtikuun yleiskonferenssin pappeuskokous.

Lloyd Bennett oli partiojohtajani. Hyvin usein hän nouti minut lauantai-iltapäivällä ja vei partiotoimistoon ostamaan tarvittavia merkkejä ja tarvikkeita. Juttelimme samalla ajaessamme sinne. Hänestä tuli uskottu ystävä. Lloyd Bennett, kuten niin monet, järjesti aikaa sitä yhtä varten.

Nämä ihanat ystävät ja johtajat ymmärsivät vanhin M. Russell Ballardin äskettäin esittämän neuvon ”löytää vielä yksi” (”Vielä yksi”, Liahona, toukokuu 2005, s. 69), ja he ymmärsivät, mitä sillä tarkoitettiin. Joskus se, jota emme tulleet ajatelleeksi, on se nurkassa oleva.

Oma Enosin kokemukseni tuli ollessani 18 vuoden ikäinen, kun armeijassa ollessani laskeuduin polvilleni parakissani Fort Ordissa Kaliforniassa. Kun valot sammutettiin – – ja polvistuin Enosin tavoin kovalle lattialle, minä löysin tien, minut löydettiin. Minun oli määrä palvella kokoaikaisessa lähetystyössä. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta niitä monia kohtaan, jotka auttoivat minua tietämään, kuka olen, ja tuntemaan Kristuksen ja Hänen evankeliuminsa. Ymmärsin, että tie kotiin vie Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta.

”Ja hän tulee maailmaan lunastamaan kansansa; ja hän ottaa päällensä niiden rikkomukset, jotka uskovat hänen nimeensä; ja nämä ovat niitä, jotka saavat iankaikkisen elämän, eikä pelastus tule kenellekään muulle.” (Alma 11:40.)

Vanhan testamentin profeetta Jesaja näki oman aikamme, jolloin evankeliumi on palautettu täyteydessään, ja julisti:

”Näin sanoo Herra, minun Jumalani: – Minä kohotan käteni, kutsun kansoja ja nostan merkiksi viirini. Sylissään he tuovat poikasi ja olallaan kantavat tyttäresi.” (Jes. 49:22.)

Huolehtiessamme siitä yhdestä, veljet ja sisaret, me näemme tuon profetian täyttymisen. Voitteko nähdä, kuinka teitä on kannettu sylissä ja olalla – – kannettu turvaan?

Mitä Vapahtajamme tekisi vaikuttaakseen siihen yhteen, jos Hän olisi meidän sijassamme? Kun sovellamme periaatetta ”Jos Kristus olisi minun sijassani, mitä Hän tekisi?”, elämässä tekemämme päätökset keskittyvät Kristukseen.

Tiedän henkilökohtaisesti, että rakastamamme vanhin Neal A. Maxwell yritti aina löytää sen yhden. Sillä hän työskenteli Nefin lailla uutterasti kirjoittaakseen, saadakseen kaikki meistä uskomaan Kristukseen ja tekemään sovinnon Jumalan kanssa (ks. 2. Nefi 25:23). Tiedän, että vanhin Maxwell kutsui heitä useammin kuin kerran, myös sitä yhtä, jonka hän yritti tuoda Kristuksen luokse.

Olimmepa me Alkeisyhdistyksen opettajia, Nuorten Miesten tai Nuorten Naisten johtajia, partiojohtajia, kotiopettajia, kotikäyntiopettajia tai ystäviä, Herralla on käyttöä meille, jos haluamme kuunnella, sen yhden etsimisessä ja löytämisessä.

Kuinka kiitollinen olenkaan päätöksestä palvella kokoaikaisessa lähetystyössä, josta tuli suurenmoinen käännekohta koko elämässäni. Nuoret miehet, teillä on etuoikeus palvella, työskennellä uutterasti. Pysykää kelvollisina, valmistautukaa saarnaamaan evankeliumia; älkää viivytelkö – menkää ja palvelkaa! Nuoret naiset, te voitte tehdä hyvin paljon valtakunnan rakentamiseksi. Rakas varttuneempi väki: Me tarvitsemme teitä!

Meidän perheellämme oli etuoikeus palvella Kanadassa ihanien, omistautuneiden vanhinten, sisarten ja vanhempien lähetyssaarnaajien kanssa. Sydämestä sydämeen, hengeltä hengelle ja Herran voimalla he etsivät sitä yhtä ja löysivät hänet, kuten omistautuneet lähetyssaarnaajat tekevät kautta maailman.

”Ja näin he olivat välineinä Jumalan käsissä saattamalla monia tuntemaan totuuden, eli tuntemaan Lunastajansa” (Moosia 27:36).

Jokainen meistä voi vaikuttaa jonkun elämään, jopa hänen iankaikkiseen elämäänsä, mutta meidän on toimittava; meidän on tehtävä; meidän on työskenneltävä uutterasti. Ehkä olette saaneet innoitusta kutsua jonkun palaamaan kirkkoon tai kuuntelemaan ensimmäistä kertaa palautetun evankeliumin sanomaa. Tehkää niin, noudattakaa tuota innoitusta. Miksemme kaikki kutsuisi jotakuta tulemaan huomenna ja kuuntelemaan profeetan ääntä? Tekisittekö sen? Esittäisittekö sen kutsun tänään? Uskolla ja alttiilla sydämellä (jopa halulla) meidän täytyy luottaa siihen, että Henki antaa meille ”tuona hetkenä, niin, tuossa silmänräpäyksessä, mitä [meidän] tulee sanoa” (OL 100:6). Tiedän, että asia on niin.

Kuinka kiitollinen olenkaan tästä kutsusta palvella, jälleen kerran, tällä kertaa Australiassa. Haluan ilmaista iankaikkisen rakkauteni ja kiitollisuuteni vaimoani ja meidän yhdeksää lähetystyöstä kiinnostunutta lastamme kohtaan heidän rakkaudestaan ja tuestaan. Todistan vakaasti, että evankeliumin täyteys on palautettu maan päälle, että Joseph Smith on Jumalan profeetta ja että Mormonin kirja on Jumalan sanaa. Meitä johtaa tänä päivänä elävä profeetta, presidentti Gordon B. Hinckley. Ja tiedän, että Jumala elää, ja tiedän, että Jeesus on Kristus, meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme. Meidät kannetaan kotiin Paimenen rakastavilla käsivarsilla ja Hänen hartioillaan. Voin Enosin tavoin sanoa nöyrästi: ”Minun oli saarnattava – – tälle kansalle ja julistettava sanaa sen totuuden mukaisesti, joka on Kristuksessa – – ja minä olen riemuinnut siitä enemmän kuin siitä, mikä on maailmasta” (En. 26). Todistan näistä totuuksista Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.