Profeetta Joseph Smith – opettaja esimerkillään

Veljeni ja sisareni, tänä vuonna, jolloin profeettamme Joseph Smithin syntymästä tulee kuluneeksi kaksisataa vuotta, haluaisin puhua hänestä.

Joseph Smith nuorempi syntyi 23. joulukuuta 1805 Sharonissa Vermontin osavaltiossa Joseph Smith vanhemman ja Lucy Mack Smithin perheeseen. Kun ylpeät vanhemmat katselivat tuota pientä vauvaa sen synnyinpäivänä, he eivät voineet tietää, mikä syvällinen vaikutus tällä lapsella olisi maailmaan. Valittu henki oli tullut asumaan maallisessa tomumajassaan. Hän on vaikuttanut elämäämme ja on opettanut meille – omalla esimerkillään – välttämättömiä opetuksia. Tänään haluaisin käsitellä kanssanne muutamia noista opetuksista.

Kun Joseph oli noin kuusi- tai seitsenvuotias, hän ja hänen veljensä ja sisarensa sairastuivat pilkkukuumeeseen. Muut toipuivat nopeasti, mutta Josephin sääreen jäi kivulias haava. Lääkärit hoitivat häntä käyttäen parhaita saatavissa olevia lääkkeitä, mutta haava ei parantunut. He sanoivat, että Josephin hengen pelastamiseksi hänen jalkansa oli amputoitava. Onneksi lääkärit kuitenkin palasivat Smithien kotiin pian tuon diagnoosin jälkeen ja kertoivat, että oli olemassa uusi menetelmä, joka voisi säästää Josephin jalan. He halusivat tehdä leikkauksen välittömästi ja olivat tuoneet mukanaan köyttä sitoakseen sillä pienen Josephin vuoteeseen, niin ettei tämä rimpuilisi, koska heillä ei ollut mitään, millä turruttaa kivut. Pieni Joseph sanoi kuitenkin heille: ”Teidän ei tarvitse sitoa minua.”

Lääkärit ehdottivat, että hän joisi vähän konjakkia tai viiniä, niin etteivät kivut tuntuisi niin ankarina. ”Ei”, pieni Joseph vastasi. ”Jos isäni istuu vuoteellani ja pitää minua sylissään, teen kaiken, mitä tarvitaan.” Joseph Smith vanhempi piteli sylissään pientä lastaan, ja lääkärit poistivat tulehtuneen osan luuta. Vaikka pieni Joseph ontui jonkin aikaa sen jälkeen, hän parani.¹ Niin nuorella iällä ja lukuisia muita kertoja elämänsä aikana Joseph Smith opetti meille rohkeutta – esimerkillään.

Ennen kuin Joseph täytti 14 vuotta, hänen perheensä muutti Manchesteriin New Yorkin osavaltioon. Hän kuvaili myöhemmin suurta uskonnollista herätystä, joka näytti vallitsevan tuohon aikaan kaikkialla ja olevan lähes jokaisen suurimpana huolena. Joseph halusi tietää itse, mihin kirkkoon hänen pitäisi liittyä. Hän kirjoittaa historiassaan:

”Sanoin usein itselleni: – – Mitkä näistä kaikista ryhmäkunnista ovat oikeassa, vai ovatko ne peräti kaikki väärässä?

Jos jokin niistä on oikeassa, mikä se on ja kuinka saan tietää siitä? Kamppaillessani äärettömissä vaikeuksissa, jotka nämä uskonkiihkoilijoiden ryhmäkunnat olivat riitelyllään saaneet aikaan, luin eräänä päivänä Jaakobin kirjettä, ensimmäistä lukua ja viidettä jaetta – –: Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.”²

Joseph kirjoitti, että hän tiesi, että hänen on joko pantava Herra koetukselle ja pyydettävä Häneltä tai kenties valittava jääminen ainiaaksi pimeyteen. Varhain eräänä aamuna hän meni lehtoon, jota nyt kutsutaan ”pyhäksi”, ja polvistui rukoilemaan uskoen, että Jumala antaisi hänelle valaistusta asiaan, jota hän niin vilpittömästi etsi. Josephille ilmestyi kaksi Persoonaa – Isä ja Poika – ja hänelle kerrottiin vastauksena hänen kysymykseensä, ettei hänen pitänyt liittyä mihinkään kirkkoon, sillä yksikään niistä ei ollut oikea. Profeetta Joseph Smith opetti uskon periaatteen – esimerkillään. Hänen yksinkertainen uskon rukouksensa tuona kevätaamuna vuonna 1820 aloitti tämän ihmeellisen työn, joka jatkuu tänä päivänä kautta maailman.

Muutama päivä sen jälkeen kun Joseph Smith oli rukoillut pyhässä lehdossa, hän kertoi näystään eräälle tuntemalleen saarnaajalle. Hänen yllätyksekseen hänen sanomaansa suhtauduttiin ”halveksuvasti”, ja se ”oli aiheena suureen vainoon, joka yhä yltyi”. Joseph ei kuitenkaan horjunut. Hän kirjoitti myöhemmin: ”Olin tosiaankin nähnyt valon, ja tuon valon keskellä näin kaksi Persoonaa, ja he todella puhuivat minulle; ja vaikka minua vihattiin ja vainottiin siksi, että olin sanonut nähneeni näyn, se oli kuitenkin totta – –. Sillä minä olin nähnyt näyn; tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä kieltää.”³ Profeetta Joseph Smith ei horjunut siitä kovakouraisesta fyysisestä ja henkisestä kohtelusta huolimatta, jota hän koki vastustajiensa käsissä koko loppuelämänsä ajan. Hän opetti rehellisyyttä – esimerkillään.

Tuon suuren ensimmäisen näyn jälkeen profeetta Joseph ei saanut lisää tietoa kolmeen vuoteen. Hän ei kuitenkaan ihmetellyt, hän ei kysellyt, hän ei epäillyt Herraa. Hän odotti kärsivällisesti. Hän opetti meille taivaallista kärsivällisyyden hyvettä – esimerkillään.

Enkeli Moronin käyntien jälkeen nuoren Josephin luona Joseph sai levyt haltuunsa ja aloitti vaikean käännöstyön. Voi vain kuvitella sitä omistautumista, uskollisuutta ja uurastusta, jota tämän yli 500-sivuisen, 2 600 vuotta kattavan aikakirjan kääntäminen vajaassa kolmessa kuukaudessa vaati. Rakastan sanoja, joita Oliver Cowdery käytti kuvatakseen aikaa, jonka hän vietti auttaen Josephia Mormonin kirjan kääntämisessä: ”Nämä olivat aikoja, jotka eivät unohdu milloinkaan – istuminen kuuntelemassa taivaan innoituksen ohjaamaa ääntä herätti äärimmäisen kiitollisuudentunteen tässä rinnassa.”⁴ Profeetta Joseph Smith opetti meille ahkeruutta – esimerkillään.

Kuten tiedämme, profeetta Joseph lähetti lähetyssaarnaajia saarnaamaan palautettua evankeliumia. Hän itse palveli lähetystyössä New Yorkin osavaltion pohjoisosissa ja Kanadassa Sidney Rigdonin kanssa. Hän ei ainoastaan innoittanut muita tarjoutumaan lähetystyöhön vaan opetti myös lähetystyön tärkeyttä – esimerkillään.

Mielestäni yhden suloisimmista ja silti yhden surullisimmista opetuksistaan profeetta Joseph Smith antoi vähän ennen kuolemaansa. Hän oli nähnyt näyssä pyhien lähtevän Nauvoosta kohti Kalliovuoria. Hän halusi hartaasti, että hänen kansansa johdatettaisiin pois sen vainoojien käsistä tähän luvattuun maahan, jonka Herra oli hänelle näyttänyt. Hän halusi epäilemättä olla heidän kanssaan. Hänestä oli kuitenkin annettu pidätysmääräys, joka perustui tekaistuihin syytteisiin. Kuvernööri Fordille esitetyistä monista vetoomuksista huolimatta syytteitä ei kumottu. Joseph jätti kotinsa, vaimonsa, perheensä ja kansansa ja antautui viranomaisille tietäen, ettei hän kenties koskaan palaisi.

Nämä ovat sanat, jotka hän puhui matkallaan Carthageen: ”Minä menen kuin karitsa teurastettavaksi, mutta minä olen tyyni kuin kesäaamu; omallatunnollani ei ole rikkomuksia Jumalaa eikä keitään ihmisiä kohtaan.”⁵

Hänet teljettiin Carthagen vankilaan veljensä Hyrumin ja muiden kanssa. Kesäkuun 27. päivänä 1844 Joseph, Hyrum, John Taylor ja Willard Richards olivat siellä yhdessä, kun raivokas väkijoukko hyökkäsi vankilaan, ryntäsi ylös portaita ja alkoi ampua sen huoneen oven läpi, jossa he olivat. Hyrum sai surmansa ja John Taylor haavoittui. Joseph Smithin viimeinen suuri teko täällä maan päällä oli epäitsekäs. Hän meni huoneen poikki mitä todennäköisimmin ”ajatellen, että jos hän pääsisi pakoon, se säästäisi hänen huoneessa olevien veljiensä hengen – – ja juoksi ikkunaan, kun kaksi ovelta ammuttua luotia lävisti hänet ja yksi ulkoa ammuttu tunkeutui hänen oikeaan rintaansa”.⁶ Hän antoi henkensä; Willard Richards ja John Taylor säästyivät. ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”⁷ Profeetta Joseph Smith opetti meille rakkautta – esimerkillään.

Vaikka näin yli 160 vuotta myöhemmin ajateltuna kesäkuun 27. päivän tapahtumat vuonna 1844 olivat traagisia, niin saamme lohtua ymmärtäessämme, ettei Joseph Smithin marttyyrikuolema ollut kertomuksen viimeinen luku. Vaikka ne, jotka halusivat riistää hänen henkensä, ajattelivatkin, että kirkko sortuisi ilman häntä, hänen voimallinen todistuksensa totuudesta, hänen kääntämänsä opetukset ja hänen julistuksensa Vapahtajan sanomasta vaikuttavat tänään niiden yli kahdentoista miljoonan jäsenen sydämessä kaikkialla maailmassa, jotka pitävät häntä Jumalan profeettana.

Profeetta Josephin todistus muuttaa edelleen ihmisten elämää. Palvelin joitakin vuosia sitten Kanadan lähetyskentän johtajana. Ontariossa Kanadassa kaksi lähetyssaarnaajaamme kulki ovelta ovelle kylmänä, lumisena iltapäivänä. Heillä ei ollut ollut lainkaan menestystä. Toinen vanhin oli kokenut, toinen uusi.

He koputtivat Elmer Pollardin oveen, ja koska herra Pollard sääli paleltumaisillaan olevia lähetyssaarnaajia, hän kutsui heidät sisään. He esittivät sanomansa ja kysyivät, yhtyisikö hän heidän kanssaan rukoukseen. Hän suostui sillä ehdolla, että saisi pitää rukouksen.

Herra Pollardin rukous hämmästytti lähetyssaarnaajia. Hän sanoi: ”Taivaallinen Isä, siunaa näitä kahta harhaan johdettua lähetyssaarnaajaparkaa, että he palaisivat kotiinsa eivätkä tuhlaisi aikaansa kertomalla kanadalaisille sanomaa, joka on niin mielikuvituksellinen ja josta he tietävät niin vähän.”

Kun he nousivat polviltaan, herra Pollard kielsi lähetyssaarnaajia tulemasta enää koskaan hänen kotiinsa. Heidän lähtiessään hän sanoi heille pilkallisesti: ”Ette te kuitenkaan voi väittää, että todella uskotte Joseph Smithin olevan Jumalan profeetta!” ja läimäytti oven kiinni.

Lähetyssaarnaajat olivat kävelleet vain vähän matkaa, kun nuorempi tovereista sanoi arasti: ”Vanhin, me emme vastanneet herra Pollardin kysymykseen.”

Vanhempi toveri sanoi: ”Meidät on karkotettu. Jatkakaamme matkaa.”

Nuori lähetyssaarnaaja oli kuitenkin itsepintainen, ja he palasivat herra Pollardin ovelle. Pollard tuli avaamaan ja sanoi vihaisesti: ”Minä luulin kieltäneeni teitä nuoria miehiä koskaan enää palaamasta!”

Silloin nuorempi toveri sanoi kaiken rohkeutensa kooten: ”Herra Pollard, kun lähdimme oveltanne, sanoitte, ettemme todella uskoneet, että Joseph Smith oli Jumalan profeetta. Minä haluan todistaa teille, herra Pollard, että minä tiedän, että Joseph Smith oli Jumalan profeetta; että hän käänsi innoituksen kautta pyhän aikakirjan, joka tunnetaan Mormonin kirjana; että hän todella näki Isän Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen.” Sitten lähetyssaarnaajat lähtivät ovelta.

Kuulin samaisen herra Pollardin kertovan todistuskokouksessa tuon unohtumattoman päivän kokemuksista. Hän sanoi: ”Sinä iltana uni ei tullut. Kääntyilin vuoteessani. Yhä uudelleen kuulin mielessäni sanat: ’Joseph Smith oli Jumalan profeetta. Minä tiedän sen… minä tiedän sen… minä tiedän sen.’ Maltoin tuskin odottaa aamua. Soitin lähetyssaarnaajille numeroon, joka oli painettu pieneen uskonkappaleet sisältävään korttiin. He palasivat, ja tällä kertaa vaimoni ja perheeni ja minä yhdyimme keskusteluun innokkaina totuuden etsijöinä. Tulos on, että me kaikki otimme vastaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Olemme ikuisesti kiitollisia siitä todistuksesta, jonka nuo rohkeat, nöyrät lähetyssaarnaajat toivat meille totuudesta.”

Opin ja liittojen luvusta 135 luemme John Taylorin sanat profeetta Josephista: ”Joseph Smith, Herran profeetta ja näkijä, on tehnyt enemmän ihmisten pelastamiseksi tässä maailmassa kuin kukaan toinen ihminen, joka koskaan on siinä elänyt – paitsi ainoastaan Jeesus.”⁸

Rakastan sanoja, jotka presidentti Brigham Young lausui: ”Mieleni tekee huutaa ’hallelujaa’ aina kun ajattelen, että tunsin profeetta Joseph Smithin, jonka Herra kutsui ja asetti ja jolle Hän antoi avaimet ja valtuuden perustaa Jumalan valtakunnan maan päälle.”⁹

Tuohon sopivaan kunnianosoitukseen rakkaalle Josephillemme lisään oman todistukseni, että tiedän hänen olleen Jumalan profeetta, joka valittiin palauttamaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumi näinä myöhempinä aikoina. Rukoilen, että viettäessämme hänen syntymänsä 200-vuotisjuhlaa oppisimme hänen elämästään. Sisällyttäkäämme omaan elämäämme ne jumalalliset periaatteet, joita hän niin kauniisti opetti – esimerkillään – että me itse eläisimme täydemmin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan. Kuvastakoon elämämme tietoa, joka meillä on siitä, että Jumala elää, että Jeesus Kristus on Hänen Poikansa, että Joseph Smith oli profeetta ja että meitä johtaa tänä päivänä toinen Jumalan profeetta – presidentti Gordon B. Hinckley.

Tässä konferenssissa tulee kuluneeksi 42 vuotta siitä, kun minut kutsuttiin kahdentoista apostolin koorumiin. Laulu, jonka lauloimme temppelissä ensimmäisessä kokouksessani ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista koorumin kanssa profeetta Joseph Smithin kunniaksi, oli ja on lempilauluni. Päätän säkeistöllä tuosta laulusta:

Todistan tästä juhlavasta totuudesta Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.