Pappeuden valtuus perheessä ja kirkossa

Isäni kuoli, kun olin seitsenvuotias. Olin vanhin kolmesta pienestä lapsesta, joita leskeksi jäänyt äitimme pyrki kasvattamaan. Kun minut asetettiin diakoniksi, hän sanoi, kuinka mielissään hän oli siitä, että kotona oli pappeudenhaltija. Mutta äiti johti edelleen perhettä ja muun muassa sanoi, kuka meistä pitäisi rukouksen, kun polvistuimme yhdessä joka aamu. Olin ymmälläni. Minulle oli opetettu, että pappeus johtaa perheessä. Täytyi olla jotakin, mitä en ymmärtänyt siitä, kuinka tuo periaate toimi.

Samoihin aikoihin meillä oli naapuri, joka hallitsi ja joskus pahoinpiteli vaimoaan. Mies karjui kuin leijona, ja vaimo kyyristeli pelosta kuin karitsa. Kun he kävelivät kirkkoon, vaimo käveli aina muutama askel miehensä jäljessä. Se suututti äitiäni. Hän oli vahva nainen, joka ei hyväksynyt sellaista ylivaltaa, ja hän oli vihainen nähdessään, että toista naista kohdeltiin sillä tavoin. Ajattelen hänen suhtautumistaan aina kun näen miesten käyttävän väärin valtuuttaan ylpeytensä tyydyttämiseksi tai hallitakseen tai vallitakseen vaimoaan pienimmälläkään vääryydellä (ks. OL 121:37).

Olen myös nähnyt joitakuita uskollisia sisaria, jotka ymmärtävät väärin sen, miten pappeuden valtuus toimii. Tietoisina kumppanuussuhteestaan aviomiehensä kanssa perheessä jotkut vaimot ovat pyrkineet laajentamaan tuota suhdetta miehensä pappeuskutsumukseen esimerkiksi piispana tai lähetysjohtajana. Sitä vastoin jotkut yksinäiset naiset, joita miehet ovat kohdelleet väärin (esimerkiksi avioerossa), erehtyvät sekoittamaan pappeuden miesten harjoittamaan huonoon kohteluun ja alkavat epäillä mitä tahansa pappeuden valtuutta. Henkilön, jolla on ollut huono kokemus tietystä sähkölaitteesta, ei pitäisi luopua sähkövoiman käytöstä.

Kukin näistä kuvaamistani olosuhteista johtuu siitä, että ymmärretään väärin pappeuden valtuus ja se suuri periaate, että vaikka sekä perhettä että kirkkoa johdetaan tämän valtuuden kautta, pappeus toimii eri tavoin kummassakin niistä. Suuret kirkon ja perheen johtajat, joita olen tuntenut, ovat ymmärtäneet tämän periaatteen ja soveltaneet sitä, mutta sitä on harvoin selitetty. Jopa pyhissä kirjoituksissa, joissa kerrotaan pappeuden valtuuden harjoittamisesta eri tavoin, mainitaan harvoin selvästi, mitkä periaatteet koskevat vain pappeuden valtuuden käyttämistä kotona tai kirkossa ja mitkä koskevat niitä molempia.

Teologiassamme ja käytännössämme perheellä ja kirkolla on toisiaan vahvistava suhde. Perhe on riippuvainen kirkosta opin, toimitusten ja pappeuden avainten suhteen. Kirkko tarjoaa ne opetukset, sen valtuuden ja ne toimitukset, jotka ovat välttämättömiä säilyttääksemme perhesuhteet iankaikkisuuksiin.

Meillä on ohjelmia ja toimintoja sekä perheessä että kirkossa. Kukin niistä liittyy toisiinsa niin, että palveleminen yhdessä on palvelemista toisessa. Kun lapset näkevät vanhempiensa hoitavan uskollisesti kirkon tehtäviään, se vahvistaa heidän perhesuhteitaan. Kun perheet ovat vahvoja, kirkko on vahva. Nuo kaksi kulkevat rinnakkain. Kumpikin on tärkeä ja välttämätön, ja kumpaakin on johdettava ottamalla tarkoin huomioon toinen. Kirkon ohjelmien ja toimintojen ei pitäisi olla niin kaikkinieleviä, etteivät kaikki perheenjäsenet voi olla kotona perheen yhteisenä aikana. Eikä perheen toimintoja pitäisi suunnitella niin, että ne ovat samaan aikaan sakramenttikokouksen tai muiden tärkeiden kirkon kokousten kanssa.

Me tarvitsemme sekä kirkon toimintoja että perheen toimintoja. Jos kaikki perheet olisivat kokonaisia ja täydellisiä, kirkko voisi järjestää vähemmän toimintoja. Mutta maailmassa, jossa monet nuoristamme kasvavat kodeissa, joissa ei ole toista vanhempaa tai hän ei ole jäsen tai on muutoin haluton johtamaan evankeliumissa, kirkon toimintojen tarve aukkojen täyttämiseen on erityisen suuri. Leskeksi jäänyt äitimme näki viisaasti, että kirkon toiminnat antaisivat hänen pojilleen kokemuksia, joita hän ei voisi tarjota, koska meillä ei ollut miehistä roolimallia kotona. Muistan hänen kehottaneen minua tarkkailemaan hyviä miehiä seurakunnassamme ja pyrkimään heidän kaltaisekseen. Hän innosti minua osallistumaan partioon ja muihin kirkon toimintoihin, jotka antaisivat tämän mahdollisuuden.

Kirkossa, jossa on paljon yksin eläviä jäseniä, joilla ei tällä hetkellä ole sitä kumppanuutta, jonka Herra haluaa kaikille pojilleen ja tyttärilleen, kirkon ja sen perheiden pitäisi myös huolehtia erityisesti ilman puolisoa elävien tarpeista.

Pappeuden valtuus toimii sekä perheessä että kirkossa. Pappeus on Jumalan voima, jota käytetään kaikkien Hänen lastensa, mies- ja naispuolisten, siunaukseksi. Jotkin lyhennetyistä ilmauksistamme kuten ”naiset ja pappeus” välittävät erheellisen ajatuksen. Miehet eivät ole ”pappeus”. Pappeuskokous on kokous niille, joilla on pappeus ja jotka käyttävät sitä. Pappeuden siunaukset kuten kaste, Pyhän Hengen saaminen, temppeliendaumentti ja iankaikkinen avioliitto, ovat niin miesten kuin naistenkin ulottuvilla. Pappeuden valtuus toimii perheessä ja kirkossa Herran säätämien periaatteiden mukaan.

Kun isäni kuoli, äitini johti perhettämme. Hänellä ei ollut pappeuden virkaa, mutta jäljelle jääneenä vanhempana avioliitossaan hänestä oli tullut johtava virkailija perheessään. Samanaikaisesti hän osoitti aina täydellistä arvonantoa piispamme ja muiden kirkon johtajien pappeuden valtuutta kohtaan. Hän johti perhettään, mutta he johtivat kirkkoa.

Siinä tavassa, jolla pappeuden valtuus toimii perheessä ja kirkossa, on monia samankaltaisuuksia ja joitakin eroja. Jos me emme osaa tunnistaa ja kunnioittaa eroja, kohtaamme vaikeuksia.

Avaimet. Yksi tärkeä ero pappeuden toiminnassa kirkossa ja kotona on se tosiasia, että kaikki pappeuden valtuus kirkossa toimii sen johdolla, jolla on asianmukaiset pappeuden avaimet. Sen sijaan perheessä johtava valtuudenhaltija – olipa hän isä tai yksinhuoltajaäiti – toimii perheasioissa tarvitsematta valtuutusta joltakulta, jolla on pappeuden avaimet. Tähän valtuuteen perheessä sisältyy johtaminen perheen toiminnoissa, perheen kokouksissa kuten perheillassa, perherukouksessa, evankeliumin opettamisessa sekä perheenjäsenten neuvomisessa ja kurinpidossa. Siihen sisältyy myös pappeuteen asetettujen isien antamia pappeuden siunauksia. Pappeuden avaimia tarvitaan siihen, että saadaan valtuutus asettaa tai erottaa perheenjäseniä tehtäviin. Se johtuu siitä, että se organisaatio, jonka Herra on asettanut vastuuseen pappeuden toimitusten suorittamisesta ja muistiin merkitsemisestä, on kirkko eikä perhe.

Rajat. Kirkon organisaatioilla kuten seurakunnilla, koorumeilla tai apujärjestöillä on aina maantieteelliset rajat, jotka rajaavat niihin liittyvien tehtävien vastuuta ja valtuutta. Sitä vastoin perhesuhteet ja -velvollisuudet eivät ole riippuvaisia siitä, missä eri perheenjäsenet asuvat.

Kesto. Kirkon tehtävät ovat aina väliaikaisia, mutta perhesuhteet ovat pysyviä.

Kutsuminen ja vapauttaminen. Toinen vastakohtaisuus koskee aseman saamista ja menettämistä. Kirkossa pappeusjohtajalla, jolla on tarvittavat avaimet, on valtuus kutsua tai vapauttaa henkilöitä, jotka palvelevat hänen johdollaan. Hän voi jopa saada aikaan sen, että he menettävät jäsenyytensä ja että heidän nimensä pyyhitään pois (ks. Moosia 26:34–38; Alma 5:56–62). Sitä vastoin perhesuhteet ovat niin tärkeitä, että perheenpäältä puuttuu valtuus tehdä muutoksia perheen jäsenyydessä. Sen voi tehdä ainoastaan joku, jolla on valtuus muuttaa perhesuhteita ihmisten lakien tai Jumalan lakien mukaan. Niin ollen vaikka piispa voi vapauttaa Apuyhdistyksen johtajan, hän ei voi katkaista suhdettaan vaimoonsa ilman avioeroa ihmisten lakien mukaan. Hänen iankaikkista sinetöintiäänkään ei voida lakkauttaa, ellei toimenpidettä peruuteta Jumalan lakien mukaan. Samalla tavoin seurakunnan pappeusjohtaja voi vapauttaa nuoren, joka palvelee luokan tai koorumin johtokunnassa, mutta vanhemmat eivät voi ottaa eroa lapsesta, jonka elämän valinnat loukkaavat heitä. Perhesuhteet ovat kestävämpiä kuin kirkkosuhteet.

Kumppanuus. Tärkein ero pappeuden valtuuden toiminnassa perheessä ja kirkossa johtuu siitä tosiasiasta, että perheen johtaminen on patriarkaalista, kun taas kirkon johtaminen on hierarkkista. Kumppanuuden käsite toimii eri tavoin perheessä kuin kirkossa.

Perhejulistuksessa on tämä kaunis selvitys aviomiehen ja vaimon välisestä suhteesta. Vaikka isillä ja äideillä on erilaiset tehtävät, ”näissä pyhissä tehtävissä [heillä] on velvollisuus auttaa toisiaan tasavertaisina kumppaneina” (Liahona, lokakuu 2004, s. 49).

Presidentti Spencer W. Kimball on sanonut näin: ”Kun me puhumme avioliitosta kumppanuutena, puhukaamme siitä täydellisenä kumppanuutena. Me emme halua kirkon naisten olevan äänettömiä kumppaneita tai sellaisia, joilla on rajoitettu vastuu tuossa iankaikkisessa tehtävässä! Pyydämme teitä olemaan osaltanne osallistuvia ja täysivaltaisia kumppaneita.” (The Teachings of Spencer W. Kimball, toim. Edward L. Kimball, 1982, s. 315; ks. myös Iankaikkinen avioliitto – oppilaan kirja, 2005, s. 122.)

Presidentti Kimball on myös julistanut: ”Olemme kuulleet miehistä, jotka ovat sanoneet vaimolleen: ’Minulla on pappeus, ja sinun on tehtävä, mitä minä sanon.’” Hän torjui päättäväisesti sellaisen pappeuden valtuuden väärinkäytön avioliitossa julistaen, että sellaista miestä ”ei pitäisi kunnioittaa hänen pappeudessaan” (The Teachings of Spencer W. Kimball, s. 316).

Joissakin osin maailmaa on kulttuureita tai perinteitä, joissa miesten sallitaan sortaa naisia, mutta näitä tapoja ei saa tuoda Jeesuksen Kristuksen kirkon perheisiin. Muistakaa, kuinka Jeesus opetti: ”Teille on opetettu tämä käsky – –. Mutta minä sanon teille – –.” (Matt. 5:27–28.) Vapahtaja toimi esimerkiksi vallitsevaa kulttuuria vastaan siinä, miten huomaavaisesti Hän kohteli naisia. Oppaanamme täytyy olla Hänen opettamansa evankeliumin kulttuuri.

Jos miehet haluavat Herran siunauksia perheensä johtamiseen, heidän täytyy harjoittaa pappeuden valtuuttaan niiden periaatteiden mukaan, jotka Herra on antanut sen käytöstä:

”Mitään valtaa ja vaikutusvaltaa ei voi eikä saa pitää yllä pappeuden avulla, ainoastaan taivuttelemalla, pitkämielisyydellä, lempeydellä, sävyisyydellä ja vilpittömällä rakkaudella, ystävällisyydellä ja puhtaalla tiedolla – –” (OL 121:41–42).

Kun pappeuden valtuutta harjoitetaan edellä mainitulla tavalla patriarkaalisessa perheessä, me saavutamme ”täydellisen kumppanuuden”, jota presidentti Kimball opetti. Kuten perhejulistuksessa sanotaan:

”Perhe-elämän onni saavutetaan todennäköisimmin silloin, kun sen perustana ovat Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset. Onnistuneet avioliitot ja perheet perustuvat uskon, rukouksen, parannuksen, anteeksiannon, kunnioituksen, rakkauden ja myötätunnon – – periaatteille ja säilyvät näitä periaatteita noudattamalla.” (Liahona, lokakuu 2004, s. 49.)

Kirkon tehtäviä hoidetaan niiden periaatteiden mukaisesti, jotka hallitsevat kaikkia meitä työskennellessämme pappeuden valtuuden alaisina kirkossa. Näihin periaatteisiin kuuluvat luvussa 121 opetetut taivutteleminen ja lempeys, jotka ovat erityisen tarpeellisia kirkon hierarkkisessa organisaatiossa.

Periaatteet, jotka olen määritellyt pappeuden valtuuden käyttämiseksi, ovat ymmärrettävämpiä ja helpommin hyväksyttäviä naimisissa olevalle naiselle kuin vailla puolisoa olevalle naiselle, etenkin sellaiselle, joka ei ole koskaan ollut naimisissa. Hän ei koe nyt pappeuden valtuutta avioliiton kumppanuussuhteessa. Hänen kokemuksensa pappeuden valtuudesta ovat kirkon hierarkkisista suhteista, ja joistakuista ilman puolisoa olevista naisista tuntuu, ettei heillä ole äänivaltaa noissa suhteissa. Siksi onkin välttämätöntä, että meillä on tehokas seurakuntaneuvosto, jossa mies- ja naispuoliset seurakunnan virkailijat kokoontuvat yhdessä säännöllisesti neuvottelemaan piispan johtavan valtuuden alaisina.

Päätän joihinkin yleisiin kommentteihin ja henkilökohtaiseen kokemukseen.

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon teologia keskittyy perheeseen. Suhteemme Jumalaan ja maanpäällisen elämän tarkoitus selittyvät perheen ehdoilla. Me olemme taivaallisten vanhempiemme henkilapsia. Evankeliumin suunnitelma toteutuu maanpäällisten perheiden kautta, ja hartain halumme on säilyttää nuo perhesuhteet kautta iankaikkisuuden. Vapahtajamme kirkon tärkein tehtävä on auttaa meitä saavuttamaan korotus selestisessä valtakunnassa, ja se voidaan saavuttaa vain perhesuhteessa.

Ei ihme, että kirkkomme tunnetaan perhekeskeisenä kirkkona. Ei ihme, että meitä huolestuttaa avioliiton ja lastensaannin aseman huononeminen nykyisessä lainsäädännössä ja kulttuurissa. Aikana, jolloin maailma näyttää olevan menettämässä ymmärryksensä avioliiton tarkoituksesta ja lastensaannin merkityksestä, on erittäin tärkeää, ettei myöhempien aikojen pyhillä ole epäselvyyttä näistä asioista.

Uskollisella leskeksi jääneellä äidilläni, joka kasvatti meidät, ei ollut mitään epäselvyyttä perheen iankaikkisesta luonteesta. Hän kunnioitti aina kuolleen isämme asemaa. Hän loi tunteen, että isä oli läsnä kodissamme. Hän puhui heidän temppeliavioliittonsa iankaikkisesta kestosta. Hän muistutti meitä usein siitä, mitä isämme haluaisi meidän tekevän, jotta voisimme tehdä totta Vapahtajan lupauksesta, että voisimme olla iankaikkinen perhe. Muistan erään kokemuksen, joka osoittaa hänen opetustensa vaikutuksen.

Eräänä vuonna juuri ennen joulua piispamme pyysi minua, diakonia, auttamaan häntä joulukorien viemisessä seurakunnan leskille. Kannoin jokaiselle ovelle korin ja hänen terveisensä. Kun hän ajoi minut kotiin, jäljellä oli yksi kori. Hän ojensi sen minulle ja sanoi, että se oli äidilleni. Hänen ajaessaan pois seisoin lumisateessa miettien, miksi äidillenikin oli kori. Äiti ei koskaan puhunut itsestään leskenä, eikä mieleeni ollut koskaan juolahtanut, että hän oli sellainen. Kaksitoistavuotiaalle pojalle hän ei ollut leski. Hänellä oli aviomies, ja meillä oli isä. Hän oli vain jonkin aikaa poissa.

Odotan tuota suurenmoista tulevaa päivää, kun erillään olleet ovat jälleen yhdessä ja meidät kaikki tehdään kokonaisiksi, kuten Herra on luvannut. Todistan Jeesuksesta Kristuksesta, iankaikkisen Isän ainosyntyisestä Pojasta, jonka pappeuden valtuus ja jonka sovitus ja ylösnousemus tekevät kaiken sen mahdolliseksi. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.