Pioneerien usko ja rohkeus silloin ja nyt

Oli muitakin kuin vain johtajat, joilla oli riittävästi uskoa seurata Brigham Youngia karuun erämaahan. Monet tavalliset mutta urheat kirkon jäsenet lähtivät myös. Kirkon historiasta saamme tietää Oliver Huntingtonin vanhemmista, jotka vuonna 1836 jättivät vauraat olot Watertownissa New Yorkin osavaltiossa, kuten 93 hehtaarin maatilan, johon kuului hyvä kivitalo ja kaksi puurakenteista aittaa, ja lähtivät perheensä kanssa matkaan pyhien luo Kirtlandiin Ohion osavaltioon.

Kun he olivat jättäneet kaiken taakseen, Oliver kirjoitti: ”Kummallekin [vanhemmistani] oli piinallista nähdä toinen puutteessa ja vieläkin pahempaa nähdä lastensa itkevän leipää, kun heillä ei ollut yhtään leipää annettavana eikä tietoa, mistä seuraava tulisi.” Oliver vahvisti tämän perheen uskon sanomalla, ettei hän koskaan kuullut vanhempiensa nurkuvan tai valittavan ketään kirkon johtajaa vastaan tai ilmaisevan epäilyä työn totuudellisuudesta.²

Emily Partridge, tämän taloudenhoitokauden ensimmäisen kirkon piispan tytär, muisti, kuinka he jättivät mukavan kotinsa Painesvillessä Ohion osavaltiossa muuttaakseen Jacksonin piirikuntaan Missourin osavaltioon vuonna 1831, kun hän oli vain seitsenvuotias.³ Pian sen jälkeen väkijoukko karkotti hänen perheensä heidän kodistaan, ja heidän oli siirryttävä Clayn piirikuntaan. Hän kuvaili, kuinka he viimein löysivät ”vanhan hirsimökin, jota oli käytetty tallina. – – Siinä oli yksi suuri huone ja kylkirakennus, mutta siitä ei ollut paljon hyötyä, sillä lattia oli melkein kokonaan revitty pois, ja rottia ja kalkkarokäärmeitä oli turhan paljon. Siinä yhdessä asuttavassa huoneessa oli suuri takka, ja huopia ripustettiin suunnilleen metrin päähän tulesta, ja kaksi perhettä, lukumäärältään 15 tai 16, kerääntyi noiden huopien suojiin, ettemme olisi jäätyneet säässä, joka oli äärimmäisen kylmä, niin kylmä, että muste jäätyi kynään, kun isä istui kirjoittamassa lähellä tulta.”⁴

Myöhemmin perhe muutti Illinoisin osavaltioon. Emily tiivisti heidän kokemuksensa: ”Ajat olivat ankarat, ja me olimme hyvin köyhiä, koska meiltä oli ryöstetty omaisuutemme ja meidät oli karkotettu kodeistamme niin monta kertaa ja meillä oli ollut paljon sairautta.”⁵

Myös Phoebe Carter johdettiin kulkemaan 1 200 kilometrin matka vuonna 1835 Scarborosta Mainen osavaltiosta Kirtlandiin Ohioon. Phoebe oli 28-vuotias, kun hän päätti lähteä kirkon jäsenten luo, vaikka hänen oli tehtävä matkansa yksin. Niinpä hän kertoikin myöhemmin: ”Ystäväni hämmästelivät valitsemaani tietä, ja niin tein minäkin, mutta jokin sisimmässäni pakotti minua eteenpäin. Äitini murhe kotoa lähtemisestäni oli miltei enemmän kuin saatoin kestää, ja ellei sisimmässäni olisi ollut henkeä, olisin lopulta horjunut. Äiti sanoi minulle, että hän näkisi minut mieluummin haudattuna kuin lähtemässä niin yksin kylmään maailmaan. – – ’Phoebe’, hän sanoi mieleenpainuvasti, ’tuletko takaisin luokseni, jos huomaat, että mormonismi on väärässä?’ Vastasin kolmesti: ’Kyllä, äiti, minä tulen.’ – – Kun lähtöni aika koitti, en uskaltanut luottaa itseeni jäähyväisiä jättääkseni, joten kirjoitin hyvästini jokaiselle, ja jätettyäni ne pöydälleni juoksin alas portaita ja hyppäsin vaunuihin. Niin minä jätin rakkaan lapsuudenkotini yhdistääkseni elämäni Jumalan pyhien kanssa.”⁶

Tuossa vaiheessa Phoebella ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen uskon askeleensa johtaisivat hänet paljon pidemmälle matkalle kuin 1 200 kilometrin päähän Kirtlandiin. Hän meni naimisiin Wilford Woodruffin kanssa ja lähti miehensä kanssa matkalle Missourin kautta Nauvooseen ja sitten yli kahdentuhannen kilometrin taipaleelle erämaiden halki Ison Suolajärven laaksoon.

Isoisäni isä Henry Ballard liittyi kirkkoon helmikuussa 1849 Thatchamissa Englannissa ollessaan 17-vuotias. Maksaakseen matkansa Amerikkaan Henry solmi kahden vuoden työsopimuksen yhtiön kanssa, jonka omistivat osaksi Lorenzo Snow ja Erastus Snow. Hänet palkattiin ajamaan lammaslauma länteen Suolajärven laaksoon. Henry kuvaili tuloaan laaksoon seuraavin sanoin:

”Lokakuussa kun ajoin lampaat pieneltä vuorelta ja Emigration-kanjonin suun läpi, katsoin ensimmäisen kerran Suolajärven laaksoa. Vaikka riemuitsinkin katsellessani ’luvattua maata’, elin pelossa, että joku saattaisi nähdä minut. Piilouduin koko päiväksi pimeän tuloon asti pensaiden taakse, sillä ryysyt, jotka minulla oli ylläni, eivät peittäneet kehoani, ja olin häpeissäni, kun olin niin alaston. Pimeän jälkeen kuljin yli pellon taloon, jossa paloi valo, – – ja koputin arasti oveen. Onneksi ovelle tuli mies, eikä kynttilänvalo paljastanut minua muiden hänen huonekuntansa jäsenten näkyville. Pyysin vaatteita alastomuuteni peitoksi, niin että voisin jatkaa matkaani ja etsiä vanhempani. Sain joitakin vaatteita, ja seuraavana päivänä jatkoin matkaani ja saavuin Salt Lake Cityyn 16. lokakuuta 1852 tuntien hyvin suurta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että olin saapunut turvassa tulevaan kotiini.”⁷

Niiden runsaiden siunaustemme johdosta, joita meillä on nykyään, sydämeni täyttyy rakkaudesta ja ihailusta niin jaloa ja rohkeaa esi-isää kohtaan.

Isoäitini äiti oli skottityttö nimeltään Margaret McNeil, joka tuli Utahiin vanhempiensa kanssa ollessaan 13-vuotias. Hän käveli tasankojen yli lehmää paimentaen ja kantoi suuren osan matkaa selässään pikkuveljeään Jamesia. Hän ja hänen perheensä leiriytyivät Ogdenin laitamille, ja myöhemmin hän kirjoitti omaelämäkerrassaan näin:

”Pellon toisella puolen meistä katsoen oli pieni talo, ja ulkona pihassa oli iso kasa kurpitsoita. Olimme kaikki nääntymäisillämme nälkään. Äitini lähetti minut siihen paikkaan pyytämään yhtä kurpitsaa, sillä meillä ei ollut senttiäkään rahaa, ja jotkut lapsista olivat hyvin heikkoja ruoan puutteesta. Koputin oveen, ja eräs iäkäs nainen tuli ja sanoi: ’Tule sisään, tule sisään. Tiesin, että olet tulossa, ja minun on käsketty antaa sinulle ruokaa.’ Hän antoi minulle suuren tuoreen leivän ja käski kertoa äidilleni, että hän tulisi pian luoksemme. Ei kestänyt kauankaan, kun hän tuli ja toi meille mukavan lämpimän aterian, jollaista emme olleet nauttineet pitkään aikaan.”⁸

Pioneerien kokemuksista me opimme, millaista todellista uskoa ja rohkeutta tarvittiin tasankojen ylittämiseen 165 vuotta sitten. Vaikka käsikärrypioneerit edustavat vähempää kuin kymmentä prosenttia myöhempien aikojen pyhiin kuuluvista maahanmuuttajista vuosina 1847–1868, heistä on tullut tärkeä tunnusmerkki myöhempien aikojen pyhien kulttuurissa, koska he edustavat pioneerisukupolven uskollisuutta ja uhrautuvaisuutta.

Kuten muistatte, Willien ja Martinin komppaniat joutuivat varhaisiin lumimyrskyihin Wyomingissa, ja monet pyhät kuolivat kylmyyteen. Kun olin perheeni kanssa vaelluksella muutama vuosi sitten seuraten heidän jalanjälkiään, seisoimme katsomassa Sweetwaterin aluetta, jonne Willien komppania oli jäänyt saarroksiin kylmissään ja nälkää nähden. Luemme heidän päiväkirjoistaan heidän ankarista koettelemuksistaan ja heidän pelastamisensa tuomasta ilosta. John Chislett kirjoitti:

”Juuri kun aurinko oli vajoamassa kauniisti kaukaisten kukkuloiden taa, – – useita katettuja vankkureita – – nähtiin olevan tulossa meitä kohti. Uutinen kiiri leirin läpi kulovalkean tavoin. – – Riemuhuudot halkoivat ilmaa, raavaat miehet itkivät, kunnes kyyneleet vierivät vuolaina heidän uurteisia ja auringonpaahtamia poskiaan pitkin. – –

– – Sinä iltana, ensimmäisen kerran melko pitkään aikaan, leirissä kuultiin Siionin lauluja. – – Näläntunne tyydytettynä ja kiitollisuuden täyttämin sydämin Jumalaa ja hyviä veljiämme kohtaan me kaikki yhdyimme rukoukseen ja menimme sitten levolle.”⁹

Kun seisoimme kukkulalla, jota nyt kutsutaan nimellä ”the Eminence”, tunsin innoitusta lausua todistukseni perheelleni ja muille, jotka olivat kanssamme. Sanoin: ”Niin kiitollisia kuin nuo uskolliset pioneerit olivatkin nähdessään pelastuspartion, kuinka paljon suurenmoisempi onkaan pelastus Herran Jeesuksen Kristuksen sovituksen kautta.” Muistutin ryhmäämme siitä, että uskontokunnastamme riippumatta Herra Jeesus Kristus – maailman Vapahtaja – on koko kristinuskon keskus, ja Hän pelasti koko ihmiskunnan. Sovituksellaan Hän antaa meille kaikille toivoa tähän päivään ja varmuutta iankaikkisuuteen.

Pioneerien kärsimys takoi vahvuutta heidän elämäänsä, ja se on välittynyt meille. Muutaman tavaran pakkaaminen vankkureihin tai käsikärryihin ja kahdentuhannen kilometrin käveleminen ei ole se tapa, jolla useimpia meistä pyydetään osoittamaan uskomme ja rohkeutemme. Nykyään me kohtaamme erilaisia haasteita – erilaisia vuoria kiivettäviksi, erilaisia jokia ylitettäviksi, erilaisia laaksoja saatettaviksi kukoistamaan kuin lilja (ks. Jes. 35:1). Mutta vaikka erämaa, joka meille on annettu valloitettavaksi, on hyvinkin erilainen kuin rosoinen ja kallioinen taival Utahiin ja se karu seutu, jonka pioneeriesivanhempamme kohtasivat, se ei ole yhtään vähemmän haastava ja koetteleva meille kuin se oli heille.

Meidän kamppailumme on elämistä maailmassa, joka on synnin ja hengellisen piittaamattomuuden vallassa, missä kaikkialla näyttää olevan nautinnonhalua, epärehellisyyttä ja ahneutta. Nykyajan erämaa on sekasorron ja ristiriitaisten viestien erämaata. Pioneerien oli taisteltava kallioisten harjanteiden ja pölyn tai lumen peittämien vuoristotaipaleiden erämaassa keskittäen uskonsa Siioniin ja kirkon perustamiseen Suolajärven laaksoon.

Meidän on tarpeen sitoutua palvelemaan Herraa ja yhteisöjämme samalla uutteruudella ja uskolla, joka pioneereilla oli. Meidän täytyy olla aina varuillamme, ettemme ala suhtautua välinpitämättömästi Jumalan käskyjen pitämiseen, Hänen lakiensa noudattamiseen emmekä rehellisyyteen ja luotettavuuteen kaikessa, mitä teemme. Meidän täytyy välttää pahuuden ansoja, joita on internetissä, johon pääsee niin helposti käsiksi tietokoneiltamme, tableteiltamme ja matkapuhelimiltamme. Jos meistä tulee välinpitämättömiä näissä asioissa, Lusifer löytää kyllä keinon turruttaa sitoutumisemme ja tuhota uskomme ja rakkautemme Herraan ja toisiimme, ja me eksymme maailman erämaahan.

Maailman kiusausten ja pahuuden välttäminen vaatii todelliselta nykyajan pioneerilta uskoa ja rohkeutta. Meidän pitää kulkea yhdessä nykyajan pioneereina eläen Kristuksen kaltaista elämää, tukien hyviä asioita yhteisöissämme sekä vahvistaen perhettämme ja kotiamme.

Kun me todella uskomme, me emme kysy: ”Mitä minun on tehtävä?” vaan pikemminkin: ”Mitä vielä voin tehdä?” Kun Jumalan Henki vahvistaa uskomme sieluumme, uskosta tulee elämässämme toimintaan johtava voima, joka ohjaa jokaisen ajatuksen, sanan ja teon kohti taivasta. Me rukoilemme luottavaisina voimaa ja johdatusta – aivan kuten esivanhempamme tekivät. Sitä tarkoittaa vaeltaminen uskossa joka askeleella. Niin oli pioneeriesivanhempiemme kohdalla, ja niin täytyy olla meidänkin kohdallamme tänä aikana. Meidän täytyy juurruttaa lapsiimme ja lastenlapsiimme se sama henki, joka johdatti pioneerien askelia.

Seiskäämme yhdessä nykyajan pioneereina pyytäen aina Jumalan apua perheemme ohjaukseksi. Oppikaamme menneestä se, miten tärkeää on kunnioittaa vanhempiamme, isovanhempiamme ja esivanhempiamme, ja löytäkäämme voimaa ja rohkeutta kohdata tulevaisuutemme siten kuin he kohtasivat omansa. Säilyköön Herran Jeesuksen Kristuksen elämä ja palvelutyö kirkkaana sydämessämme ja mielessämme. Ja palakoon todistuksemme tuli luissamme – aivan kuten se paloi myöhempien aikojen pyhien pioneerien elämässä.