Myötätuntoista vakaumuksellisuutta
Mukailtu kirkon koululaitoksen hartaustilaisuudessa 9. syyskuuta 2012 pidetystä puheesta. Koko puheen ”Israel, Israel, Luoja kutsuu” teksti on sivustolla cesdevotionals.lds.org.
Sen, kuinka me suhtaudumme ihmisiin ja tilanteisiin, tulee kuvastaa uskonnollisia käsityksiämme ja evankeliumiin liittyviä sitoumuksiamme täydessä laajuudessaan.
Jokin aika sitten minut kutsuttiin puhumaan erään vaarnan nuorten naimattomien aikuisten hartaustilaisuudessa. Kun astuin sisään vaarnakeskuksen takaovesta, rakennukseen astui samoihin aikoihin noin 30-vuotias nuori nainen. Jopa kappelia kohti liikkuvassa ihmisvilinässä häntä oli vaikea olla huomaamatta. Mikäli muistan oikein, hänellä oli joitakin tatuointeja, erilaisia korva- ja nenärenkaita, piikikäs tukka, jossa oli kaikki sateenkaaren värit, hyvin lyhyt hame ja hyvin avonainen pusero.
Oliko tämä nainen vaikeuksissa kamppaileva sielu, joka ei kuulunut kirkkoomme ja joka oli johdettu – tai vielä parempaa, jonka joku oli tuonut – tähän hartaustilaisuuteen Herran johdatuksella yrittäen auttaa häntä löytämään se evankeliumin tuoma rauha ja suunta, jota hän tarvitsi elämäänsä? Vai oliko hän jäsen, joka oli harhautunut hieman joistakin niistä toiveista ja tasovaatimuksista, joita kirkko kannustaa jäseniään noudattamaan, mutta joka ei onneksi ollut täysin epäaktiivinen ja oli päättänyt osallistua sinä iltana tähän kirkon toimintaan?
Miten sitten suhtautuukin tähän nuoreen naiseen, ikuinen sääntö on, että kaiken kanssakäymisemme ja kaikkien tekojemme tulee kuvastaa uskonnollisia käsityksiämme ja evankeliumiin liittyviä sitoumuksiamme täydessä laajuudessaan. Siksi sen, kuinka me reagoimme kussakin tilanteessa, on parannettava eikä huononnettava tilannetta. Me emme voi toimia tai reagoida sillä tavoin, että syyllistymme suurempaan loukkaukseen kuin hän tässä tapauksessa teki. Se ei tarkoita, ettei meillä ole mielipiteitä, ettei meillä ole tasovaatimuksia, ettemme välittäisi elämässä lainkaan Jumalalta saaduista käskyistä tehdä tai jättää tekemättä tiettyjä asioita. Mutta se tarkoittaa, että meidän on elettävä noiden tasovaatimusten mukaan ja puolustettava noita käskyjä vanhurskaalla tavalla parhaan kykymme mukaan siten kuin Vapahtaja eli ja puolusti niitä. Ja Hän teki aina sitä, mitä olisi pitänytkin tehdä tilanteen parantamiseksi – opetti totuutta, antoi anteeksi syntisille, puhdisti temppelin. Ei ole mikään pieni lahja tietää, kuinka tehdä sellaisia asioita oikealla tavalla!
Kun meillä siis on uusi tuttavuus, jonka pukeutumistapa ja ulkonäkö on epätavallinen, me aloitamme ennen kaikkea muistamalla, että hän on Jumalan tytär ja iankaikkisesti arvokas. Me aloitamme muistamalla, että hän on myös jonkun tytär täällä maan päällä ja voisi toisissa olosuhteissa olla oma tyttäreni. Me aloitamme olemalla kiitollisia siitä, että hän on kirkon toiminnassa eikä välttele sitä. Lyhyesti me yritämme olla parhaimmillamme tässä tilanteessa, koska haluamme auttaa häntä olemaan parhaimmillaan. Me rukoilemme koko ajan mielessämme: Mikä tässä on oikea tapa toimia? Ja mikä on oikein sanoa? Mikä tekee tästä tilanteesta ja hänestä viime kädessä paremman? Näiden kysymysten esittäminen ja se, että todella yrittää tehdä niin kuin Vapahtaja tekisi, on käsittääkseni sitä, mitä Hän tarkoitti sanoessaan: ”Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein” (Joh. 7:24).
Sanottuani tämän muistutan meitä kaikkia siitä, että kun pyrimme tavoittamaan ja osaltamme tuomaan takaisin lampaan, joka on eksynyt, meillä on myös syvä vastuu niistä 99:stä, jotka eivät ole eksyneet, sekä heidän Paimenensa toiveista ja tahdosta. Lauma on olemassa, ja meidän kaikkien pitäisi olla siinä puhumattakaan siitä turvasta ja niistä siunauksista, jotka koituvat meille siinä olemisesta. Nuoret veljeni ja sisareni, tämä kirkko ei voi koskaan mukauttaa oppiaan vastatakseen sosiaaliseen suosioon tai poliittiseen sopivuuteen tai johonkin muuhun syyhyn. Vain ilmoitetun totuuden ylevä maaperä antaa meille jalansijaa, jolle kohottaa muita, jotka tuntevat kenties olevansa ahtaalla tai hylättyjä. Myötätuntoamme ja rakkauttamme – kristillisyytemme peruspiirteitä ja -vaatimuksia – ei saa koskaan tulkita myönnytyksiksi käskyjen suhteen. Kuten erinomainen George MacDonald kerran sanoi, sellaisissa tilanteissa ”me emme ole velvoitettuja sanomaan kaikkea, mihin uskomme, mutta me olemme velvoitettuja siihen, ettemme edes näytä sellaisilta, mihin emme usko”1.
Kun meidän täytyy tuomita
Tässä suhteessa on joskus mahdollista, että etenkin nuoret ymmärtävät asian väärin. He ehkä ajattelevat, ettei meidän pidä tuomita mitään, ettemme saa koskaan tehdä minkäänlaista arvoarviointia. Meidän on autettava toisiamme tässä asiassa, koska Vapahtaja tekee selväksi, että joissakin tilanteissa meidän on tuomittava, että meillä on velvollisuus tuomita – kuten kun Hän sanoi: ”Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen” (Matt. 7:6). Se kuulostaa minusta tuomitsemiselta. Vaihtoehtona, jota ei voi hyväksyä, on antautua postmodernin maailman moraaliselle relativismille, joka tarpeeksi pitkälle vietynä julistaa, että viime kädessä mikään ei ole iankaikkisesti totta tai erityisen pyhää, ja sen vuoksi mikään kanta mihinkään käsiteltävänä olevaan asiaan ei merkitse enempää kuin jokin toinen. Eikä se Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa ole yksinkertaisesti totta.
Tässä arviointiprosessissa meitä ei kehoteta moittimaan muita vaan meitä kehotetaan tekemään joka päivä päätöksiä, jotka kuvastavat arvostelukykyämme – toivottavasti hyvää arvostelukykyä. Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista viittasi kerran tällaisiin päätöksiin väliaikaisena tuomitsemisena, jota meidän on usein tehtävä oman turvallisuutemme tai muiden turvallisuuden vuoksi, vastakohtana lopulliselle tuomitsemiselle, kuten hän sitä nimitti, jonka voi tehdä vain Jumala, joka tuntee kaikki seikat.2 (Muistakaa, että aiemmin lainatussa pyhien kirjoitusten kohdassa Vapahtaja sanoi, että näiden tuomioiden pitää olla oikeita eikä omahyväisiä, mikä on aivan eri asia.)
Esimerkiksi kukaan ei syyttäisi vanhempaa, joka estää lasta juoksemasta vilkasliikenteiselle kadulle. Miksi siis pitäisi syyttää vanhempaa, joka lasten ollessa vähän vanhempia välittää siitä, mihin aikaan nuo lapset tulevat kotiin illalla tai minkä ikäisenä he seurustelevat tai kokeilevatko he huumeita tai pornografiaa tai ovatko mukana sukupuolirikkomuksessa vai eivät? Ei, me teemme päätöksiä ja otamme kantaa ja vahvistamme arvomme – lyhyesti sanottuna teemme väliaikaisia tuomioita – koko ajan, tai ainakin meidän pitäisi.
”Eikö muilla ole tahdonvapautta?”
Nuoret saattavat kysyä tästä tai tuosta kirkon ottamasta kannasta tai menettelytavasta ja sen yleismaailmallisesta soveltuvuudesta sanomalla: ”Me tiedämme, kuinka meidän tulee käyttäytyä, mutta miksi meidän pitää panna muut ihmiset hyväksymään tasovaatimuksemme? Eikö heillä ole vapaa tahto? Emmekö me ole omahyväisiä ja tuomitsevia pakkosyöttäessämme uskonkäsityksiämme muille vaatien, että he ja me itse toimimme tietyllä tavalla?” Noissa tilanteissa teidän pitää hienotunteisesti selittää, miksi joitakin periaatteita puolustetaan ja joitakin syntejä vastustetaan, missä tahansa niitä eteen tulee, koska niihin liittyvät asiat ja lait eivät ole seurauksiltaan vain sosiaalisia tai poliittisia vaan iankaikkisia. Ja vaikka emme haluakaan loukata niitä, jotka uskovat eri tavoin kuin me, vielä vähemmän haluamme loukata Jumalaa.
On vähän kuin nuori sanoisi: ”Kun nyt osaan ajaa autoa, tiedän, että minun pitäisi pysähtyä punaisiin valoihin, mutta pitääkö meidän todellakin olla tuomitsevia ja yrittää saada kaikki muutkin pysähtymään punaisiin valoihin?” Sitten teidän täytyy selittää, miksi me tosiaan toivomme, että kaikki pysähtyvät punaisiin valoihin. Ja teidän täytyy tehdä se vähättelemättä niitä, jotka tekevät syntiä tai jotka uskovat eri tavoin kuin me uskomme, koska heillä tosiaan on moraalinen tahdonvapaus. Mutta älkää koskaan epäilkö, etteikö kaikkialla ympärillämme olisi vaaroja, jos jotkut päättävät olla tottelematta.
Nuoret ystäväni, tässä maailmassa on laaja kirjo uskonkäsityksiä ja kaikilla on tahdonvapaus, mutta kukaan ei ole oikeutettu toimimaan aivan kuin Jumala olisi mykkä näissä asioissa tai aivan kuin käskyillä olisi merkitystä vain silloin, jos niistä vallitsee yleinen yksimielisyys.
En tiedä, mitä tärkeämpää kykyä ja suurempaa nuhteettomuutta voisimme osoittaa kuin kulkea tuota tarkkaa polkua – ottaa moraalinen kanta sen mukaisesti, mitä Jumala on julistanut, ja niiden lakien mukaisesti, jotka Hän on antanut, mutta tehdä se myötätuntoisesti, ymmärtäen ja suuresti rakastaen. Mutta se ei ole todellakaan helppoa – tehdä selkeä ero synnin ja synnintekijän välillä! Tiedän vain harvoja asioita, joissa tuollaisen eron tekeminen on vaikeampaa ja ainakin toisinaan sitä on vielä vaikeampaa selittää, mutta meidän pitää rakastaen yrittää tehdä juuri niin.