Kunniakas paluu

Kuva

Kuvitus Greg Newbold

Kun oppituntini olivat päättyneet myöhään iltapäivällä, poikkesin pikku antiikkipuotiin vähän ennen kuin lähdin kotiin – se oli tehtävä, jonka halusin hoitaa huolimatta sateen yltymisestä. Olin ainoa ihminen puodissa, ja siellä työskentelevä nainen myi minulle valaisimen, johon olin iskenyt silmäni.

Hänen avatessaan ostoskassia minä huomasin, että tiskillä oli esillä kirkkaanvärisiä rannekoruja. Ojensin käteni katsoakseni yhtä niistä juuri kun hän pisti valaisimen kassiin. Hänen kätensä osui rannekoruihin, ja noin puolet niistä putosi lattialle. Hän näytti hieman hämmentyneeltä mutta kilautti sitten rahat ostoksistani kassaan. Lähdin myymälästä sateenvarjo toisessa ja valaisinkassi toisessa kädessä.

Kävelin kotiin, riisuin märät saappaani ja panin musiikkia soimaan. Kun otin valaisimen kassista, huomasin kassin pohjalla muutakin. Siellä oli punainen rannekoru. Se oli varmasti pudonnut tiskiltä kassiini. Hymyilin ajatellen, kuinka paljon tämä hetki alkoi muistuttaa kertomusta vanhasta Nuorten Naisten oppikirjasta: ”Sitten Valerie mietti oppiaihetta, joka heillä oli juuri ollut lehvänsitojien luokassa.”

Heitin rannekorun vuoteelleni ja kytkin valaisimeni pistokkeen pistorasiaan. Valaisin loi lämpimän hehkun harmaaseen iltapäivään. Katsoin ulos ikkunasta. Satoi entistä rankemmin, ja maassa oleva lumi oli muuttumassa likaiseksi loskaksi.

Katsoin rannekorua. Se oli kirsikanpunainen. Sujautin sen ranteeseeni. Siitä roikkui hintalappu – 20 dollaria. Tietenkin palauttaisin korun. Mieleeni ei edes tullut jättää sitä palauttamatta. Vedin sen pois ranteestani ja nostin kirjapinon päälle, joka minun oli ollut tarkoitus panna pois. Menin toiseen huoneeseen valmistamaan kupillisen kuumaa kaakaota.

Sitten tulin takaisin.

Kuinka kauan olin lykännyt noiden kirjojen panemista paikoilleen? Jonkin aikaa. Kuinka kauan rannekoru olisi siinä, jos lykkäisin sen viemistä takaisin?

Aikomukseni oli palauttaa se. Mutta milloin sen tekisin? Odottaisinko niin kauan, että minusta tuntuisi kiusalliselta palauttaa se? Unohtaisinko sen?

Epäröin vielä vähän. Katsoin taas ulos ikkunasta. Mietin sitä, miten jalkani olivat juuri lämmenneet. Mietin herkullista kuumaa kaakaotani.

Sitten nappasin rannekorun, vedin taas saappaat jalkaani ja lähdin takaisin ulos.

Kun tulin puotiin, nainen palveli juuri toista asiakasta. Seisoin odottamassa. Kun hän oli lopettanut, vedin rannekorun takkini taskusta selittäen, kuinka se oli joutunut sinne. Nainen näytti jotenkin yllättyneeltä, vähän häkeltyneeltä, sanoi kiitos, ja siinä kaikki. Hän ei tarjonnut minulle palkintoa rehellisyydestäni. Hän ei ollut kiitoksissaan ylitsevuotavainen. Eikä ketään muuta ollut näkemässä.

Kun kävelin kotiin, ajattelin sitä, kuinka olin aina pitänyt itseäni rehellisenä ihmisenä. Se on ominaisuus, jota arvostan ja etsin muissa. Mutta todellinen rehellisyys, kuten todellinen rakkauskin, on aktiivinen ominaisuus. Olivatpa aikomukseni kuinka kunnialliset ja todelliset hyvänsä, minusta tuli rehellinen ihminen vasta kun vedin taas jalkaani ne kumisaappaat ja toimin aikomusteni mukaan.

Tunsin paljaan ranteeni takkini sisällä ja hymyilin hieman.