Kun oma lapsi jättää kirkon

Joillakin kaikkein vanhurskaimmilla perheillä pyhissä kirjoituksissa on ollut vaikeuksia kapinoivien lastensa kanssa. Sarialla ja Lehillä oli lapsia, jotka hylkäsivät vanhempiensa opetukset (ks. 1. Nefi 2:8–12). Samoin Aadamilla ja Eevalla (ks. 1. Moos. 4:8). Jopa taivaalliset vanhempamme joutuivat suremaan, kun kolmasosa heidän henkilapsistaan valitsi toisen tien (ks. OL 29:36). Onnensuunnitelmaan kuuluu tahdonvapaus. Ja se tarkoittaa, että vanhurskaidenkin perheiden jäsenet saattavat valita evankeliumin periaatteiden hylkäämisen. Me voimme saada lohtua niiden pyhissä kirjoituksissa kuvattujen perheiden kertomuksista, joilla oli vaikeuksia. Voimme oppia ymmärtämään paremmin tahdonvapautta ja myötätuntoa, ja tuo ymmärrys voi auttaa meitä paranemaan ja kulkemaan eteenpäin.

Eräs äiti lannistui syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteineen, kun hänen teini-ikäinen poikansa alkoi kyseenalaistaa uskonkäsityksiään. Miettiessään, kuinka hän olisi voinut olla parempi äiti, hänen mieleensä tuli armelias ajatus: ”Hän ei ole vain sinun lapsesi. Rakastan häntä vielä enemmän kuin sinä, enkä minä tunne syyllisyyttä hänen tai kenenkään muunkaan harhailevan lapseni tähden.” Siitä hetkestä alkaen tämä äiti kykeni pääsemään eroon syyllisyydestä ja keskittymään sen sijaan siihen, miten ihastuttava Jumalan lapsi hänen poikansa oli.

Toisinaan vanhemmilla on vaikeaa, koska he eivät täysin ymmärrä opetusta siitä, että ”mikään muu menestys ei voi korvata kodissa tapahtunutta epäonnistumista”¹. Menestys ja epäonnistuminen eivät ole helposti määriteltävissä. Kuten seitsemänkymmenen koorumiin kuulunut vanhin John K. Carmack selittää: ”Koska tämä lausunto on tarkoitettu innoittamaan vanhempia kiinnostumaan lapsistaan tai pysymään heistä kiinnostuneina, sen ei pidä katsoa tarkoittavan sitä, että vanhemmat, jotka ovat käyttäneet vanhempina olemiseen todella paljon aikaa, vaivaa ja uhrauksia ja jotka eivät ole silti vielä saaneet korjata toivottuja palkintoja, olisivat epäonnistuneet.”² Meidän tulee iloita lastemme hyvistä ominaisuuksista ja kokemistamme onnellisista hetkistä. Meidän tulisi hyväksyä se periaate, että perheemme jäseniä on siunattu tahdonvapaudella, käyttivätpä he sitä miten hyvänsä.

Vaikka toivommekin perheemme jäsenten seuraavan valitsemiamme polkuja, heidän täytyy itse tehdä valintansa saadakseen evankeliumin siunaukset. Vanhin Carmack on sitä mieltä, että sen sijaan, että vanhemmat taistelisivat tätä tosiasiaa vastaan, heidän on ehkä tarpeen tarkistaa nykyisiä odotuksiaan ja lähestymistapojaan ja hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat sen sijaan että he jatkaisivat sekasorrossa.³

Eräs äiti oli turhautunut ja surullinen tajutessaan, ettei hänen poikansa lähtisikään lähetystyöhön. Lopulta tuo äiti ymmärsi, että hänen täytyi lakata ajattelemasta, että hänen poikansa täytyisi palvella lähetystyössä, jotta hän itse voisi olla onnellinen. ”Pystyin lopulta ymmärtämään, ettei kyse ollut minusta”, hän sanoi. ”Jokaisen lapsen elämä on hänen omansa. Olen vain heidän äitinsä. En omista heitä.”

Monet vanhemmat löytävät lohtua ja saavat oikean näkökulman tilanteeseensa rukouksen, pyhien kirjoitusten tutkimisen ja temppelissä käymisen avulla. Yksi äiti kertoi, että hänen kokemuksensa rukoilemisesta opetti häntä muistamaan, kuinka kallisarvoinen hänen lapsensa on taivaalliselle Isälle, mikä auttoi lievittämään hänen tuskaansa. Rukous auttaa saamaan näkemyksen siitä, mitä tulee tehdä ja sanoa. Se auttaa meitä myös löytämään lohtua.

Pyhissä kirjoituksissa on kertomuksia huonoja valintoja tehneistä ihmisistä ja siitä, kuinka heidän perheenjäsenensä ovat selviytyneet tilanteesta. ”On hyvä, ettei pyhissä kirjoituksissa ole kertomuksia vain täydellisistä perheistä, sillä muuten emme ehkä jaksaisi edes yrittää!” eräs vanhempi sanoi. Kertomus Alma nuoremmasta vakuuttaa meille, että vanhempien vanhurskaat rukoukset kuullaan (ks. Moosia 27:14). Vertaus tuhlaajapojasta opettaa meille, kuinka paljon iloitsemme jonkun kadoksissa olleen tullessa takaisin (ks. Luuk. 15:20–24).

Temppelityö voi myös auttaa meitä saamaan hyödyllisen näkökulman perheongelmiemme käsittelemiseen. ”Uskon, että kiireinen ihminen – – voi ratkaista ongelmansa paremmin ja nopeammin Herran huoneessa kuin missään muualla”, vanhin John A. Widtsoe (1872–1952) kahdentoista apostolin koorumista on sanonut. ”Odottamattomimmalla hetkellä temppelissä tai sen ulkopuolella [saamme] ratkaisun [elämäämme] vaivaaviin ongelmiin.”⁴ Kun vanhemmat käyvät temppelissä, heidän sydämensä ja mielensä voivat helpommin löytää heidän etsimäänsä rauhaa.

Lehi ja Saria epäilemättä rakastivat Lamania ja Lemuelia aivan yhtä paljon kuin he rakastivat Samia, Nefiä, Jaakobia ja Joosefiakin. Vaikka voi olla helpompi tulla toimeen sellaisten perheenjäsenten kanssa, jotka jakavat meidän uskonkäsityksemme ja elämäntapamme, meidän on silti äärimmäisen tärkeää oppia osoittamaan rakkautta niitä kohtaan, jotka eivät niin tee.

Eräs nainen, joka lakkasi nuorena käymästä kirkossa, kertoi seuraavan kokemuksen siitä, kuinka hänen perheensä rakasti häntä edelleen. Hänen suuressa myöhempien aikojen pyhiin kuuluvassa perheessään lähetystyöhön lähtemistä juhlittiin näkyvällä tavalla. Hänen isoäitinsä olohuoneen seinällä oli valokuvat kaikista lähisuvun lähetyssaarnaajista. Se oli ”perheemme maailmankaikkeuden keskipiste”, hän sanoi. Hän tiesi, ettei koskaan palvelisi lähetystyössä, ja hänestä tuntui, että tekipä hän maailmassa kuinka paljon hyvää tahansa, hän ei koskaan ansaitsisi paikkaa isoäitinsä seinällä.

30-vuotiaana hän päätti lähteä palvelemaan Yhdysvaltain kehitysapujoukkoihin. Hän matkusti Madagaskariin ja omistautui kaikin voimin siellä palvelemiseen. Hän sai siellä ollessaan kuulla, että isoäiti oli laittanut seinälleen hänenkin valokuvansa. Kun hän päätti palvelunsa kehitysapujoukoissa, hän ja isoäiti halasivat toisiaan kyynelsilmin. ”Palvelemista kuin palvelemista”, hänen isoäitinsä selitti. Olipa meidän kodissamme lähetyssaarnaajien seinä tai ei, on monia tapoja, joilla voimme osoittaa kaikille perheenjäsenillemme, että rakastamme ja arvostamme heitä.

Samalla kun rakastamme rakkaitamme sellaisina kuin he ovat, voimme silti pitää yllä toivoa siitä, että he palaavat evankeliumikeskeiseen elämään. Usein perheenjäsenet tulevatkin takaisin jonkin aikaa harhailtuaan. Tuhlaajapojan tavoin he ymmärtävät aiemman elämänsä antaneen heille hyviä ajatuksia ja periaatteita, ja he omaksuvat ne uudelleen. Itse asiassa profeetat ovat luvanneet, että jonakin päivänä perheenjäsenet, jotka on sinetöity vanhempiinsa, tuntevat vanhurskaan kasvatuksensa vetoavan heihin ja tulevat takaisin evankeliumin piiriin.⁵ Sellaiset lupaukset antavat meille suurta toivoa rakkaittemme suhteen.

Meidän täytyy muistaa, että emme yksinkertaisesti tiedä, mitä meidän rakkaillemme tulevaisuudessa tapahtuu. Eräs kapinoivien teini-ikäisten isä kertoi ymmärtäneensä, että vaikka hänen poikansa eivät juuri tällä hetkellä eläkään vanhurskaasti, hänen ei pidä olettaa, että edessä on katastrofi. Presidentti Dieter F. Uchtdorf, toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, huomauttaa, että toisinaan uskomme, että kertomuksen loppu on jo kirjoitettu, vaikka todellisuudessa olemme vasta keskikohdan luvuissa.⁶ Jumalan käsitys ajasta on aivan erilainen kuin meidän, emmekä me tiedä, kuinka kunkin henkilön kertomus päättyy.

Jos tietäisimme, että perheemme jäsenet lopulta tulisivat takaisin, muuttaisiko se sitä, kuinka toimimme omassa kertomuksessamme tänä päivänä? Uskon, että kokisimme elämässämme paljon suurempaa rauhaa, rakkautta ja hyväksyntää. Kun ponnistelemme saadaksemme oman kertomuksemme hyvään päätökseen, meidän on hyvä muistaa, että voimme päättää kohdata rakkaamme rauhan ja rakkauden ilmapiirissä suuttumuksen ja pelon sijaan. Kuten Paavali kirjoitti: ”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen” (2. Tim. 1:7). Vanhin Carmack kannustaa: ”Älkää koskaan antako periksi. Jos tuntuu siltä, ettette pysty tavoittamaan tytärtänne tai poikaanne nyt, niin voitte ainakin yrittää ja rakastaa häntä – –. Älkää antako periksi syyllisyyden ja toivottomuuden lamauttaville tunteille. Etsikää hengellistä apua ja rauhaa. Olkaa vahvoja ja rohkeita. Te selviydytte siitä.”⁷

Tyttäreni ei vielä ole palannut kirkkoon. Mutta meidän tavoitteemme on selkeä; me molemmat yritämme pysyä läheisinä toisillemme. Juttelemme usein, ja tiedän, että hänen kasvatuksensa myöhempien aikojen pyhänä on auttanut häntä tulemaan ystävälliseksi, kurinalaiseksi ja huomaavaiseksi. Vaikka en olisi koskaan halunnut hänen valitsevan sitä polkua, jolla hän nyt kulkee, olen kiitollinen siitä, mitä opimme matkan varrella. Ja olen löytänyt rauhan, kun olen hyväksynyt sen, että meillä kummallakin on oma ainutlaatuinen paikkamme matkallamme takaisin kotiin.