2016
Minun heräämöni
Helmikuu 2016


Minun heräämöni

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.

Sairaana oli minun äitini, mutta minäkin tarvitsin paranemista.

Kuva
Composite of a young women sitting in an chair reading the scriptures in front of a window with curtains

Taustan valokuva hxdbzyxy/iStock/Thinkstock

Kun olin 17-vuotias, äitini sai tietää sairastavansa rintasyöpää. Järkytys ravisutti perhettämme ja sai minut polvistumaan hartaaseen rukoukseen. Itkin melkein tunnin ajan kysyen Jumalalta, miksi Hän antoi sen tapahtua, ja pyytäen Häntä parantamaan äitini. Aloimme saada apua muutaman päivän kuluttua, kun seurakuntamme jäsenet, sukulaiset, ystävät ja naapurit saivat kuulla asiasta. He kiiruhtivat avuksemme. Meille tuotiin aterioita, saimme osaksemme ystävällisiä sanoja ja tekoja, huolenpitoa ja myötätuntoa. Tunsimme heidän voimakkaan rakkautensa.

Mutta vaikka saimme niin paljon apua, vajosin syvään masennukseen. En välittänyt, mitä minulle tapahtui. Lakkasin tekemästä asioita, joita olin rakastanut. Minusta tuli laiska ja huolimaton kotitöissä, läksyissä ja kirkon tehtävissä. Koin tilanteeni ja osakseni tulleen ylimääräisen vastuun suurena taakkana. Minusta tuntui, että pystyin tekemään kaiken itse enkä tarvinnut kenenkään apua.

Saatana teki erityisen lujasti töitä minun suhteeni kertoen minulle, että olin saanut harteilleni liian suuren taakan, että Jumala halusi minun olevan onneton ja että olin yhdentekevä. Surullista kyllä, jonkin aikaa uskoin siihen. En pystynyt näkemään missään asiassa sen valoisaa puolta. En nähnyt itseäni Jumalan tyttärenä. Hämmennys sokaisi minut, enkä huomannut monia siunauksiani. En voinut edes katsoa peiliin. Tunsin tuskaa ja murhetta.

Onneksi eräs hyvä ystäväni vietti paljon aikaa minua auttaen, ja sisaruksenikin tukivat minua. Minun ja vanhempieni välit muuttuivat avoimemmiksi. Minulla oli silti vaikeuksia.

Äitini lohdutti minua usein, kun olin alakuloinen. Kun tunsin menettäneeni kaiken toivoni, oli hienoa, että oli joku, jonka kanssa saatoin jutella ja joka auttoi minua. Hän tuli kotiin hoitojen välillä ja silitti vaatteemme, laittoi ruokaa sekä lohdutti ja neuvoi meitä. Minusta oli ihmeellistä, kuinka hän saattoi kestää sellaisia koettelemuksia ja silti olla niin epäitsekäs.

Eräänä päivänä keskustellessani hänen kanssaan masennuksestani hän sanoi minulle, että vaikka itkin ja myönsin tarvitsevani apua, se ei tehnyt minusta heikkoa. Hän huolehti minusta, vaikka minun olisi pitänyt huolehtia hänestä.

Oltuaan jälleen yhdessä monista leikkauksistaan äitini oli toipumassa heräämössä. Silloin en voinut olla ajattelematta, että minäkin tarvitsisin oman heräämön toipuakseni. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä aloittaisin paranemisprosessin, mutta minun täytyi tehdä jotakin.

Niinpä aloin kehittää lahjojani ja kykyjäni sekä harjoitella uusia taitoja. Laitoin ruokaa ja pesin pyykkiä. Kävin useammin kävelyllä ajatellakseni asioita. Lauloin sooloja. Soitin klarinettia ja pianoa enemmän, ja aloin soittaa paremmin. Luin enemmän kirjoja. Aloin kuunnella kohottavampaa musiikkia. Ympäröin itseni kirkon johtajilta ja muista arvokkaista lähteistä tulevilla neuvoilla. Pääsin lähemmäksi Jumalaa ja Vapahtajaani henkilökohtaisen rukouksen, paaston ja pyhien kirjoitusten tutkimisen avulla.

Tunsin kuitenkin, että rauhani oli väliaikaista. Oli rankkaa, kun joinakin päivinä halusin tuntea rauhaa ja tunsin sen sijaan vain surua. Mielialavaihteluista tuli vieläkin vaikeampia. Minusta tuntui, että matkani rauhaan oli vasta alkanut.

Sitten menin Nuorten Naisten luokkani kanssa temppeliin sijaiskasteille kuolleiden puolesta. Temppelissä ollessani ja pyhiä kirjoituksia selaillessani ajattelin omia ongelmiani. Huomasin lukevani Vapahtajasta kohdasta Jes. 53:4: ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme.”

Joitakin minuutteja myöhemmin sokaiseva hämmennys, joka oli aiheuttanut minulle niin paljon tuskaa, oli kokonaan kadonnut. Herra murtautui sydämessäni vallinneen pimeyden ja epätoivon läpi ja jätti niiden sijaan Pyhän Hengen rauhan. Koin sellaista selkeyttä ja onnea, mitä en ollut kokenut pitkään aikaan. Huomasin, kuinka monia siunauksia olin saanut ja kuinka paljon kaikki olivat tehneet itseni ja perheeni hyväksi. Huomasin, kuinka läheisiä perheestäni, ystävistäni ja minusta oli tullut. Näin itseni todella kauniina Jumalan tyttärenä.

Olin löytänyt oman heräämöni temppelistä.

Kun muistelen tuota kokemusta, huomaan, että olen nykyään myötätuntoisempi ja säälivämpi vähemmän onnekkaita kohtaan. Tiedän, missä minä voin toipua. Elämäni vaikeimmasta vuodesta tuli elämäni paras vuosi.