Me pystymme parempaan, osa 2: Löydä paikkasi Jeesuksen Kristuksen kirkossa
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Älä anna muiden estää sinua pääsemästä osalliseksi Kristuksen kirkon jäsenyyden siunauksista.
Oltuaan kahdeksan vuotta pois kirkosta Brasiliassa asuva Paulo (kaikki nimet on muutettu) sai puhelun piispaltaan, joka kysyi, mitä hänelle kuului. Paulo oli kaivannut paluuta, mutta monet huolenaiheet estivät häntä palaamasta täysin aktiiviseksi. Kuinka hän voisi välttää vertaamasta itseään, yhä naimatonta, niihin, jotka olivat naimisissa ja joilla oli lapsia? Löytäisikö hän kirkosta niin pitkän ajan jälkeen yhtään ystäviä, ja jos löytäisi, mitä he ajattelisivat hänestä? Pystyisikö hän yhä tuntemaan Henkeä, kuten hän oli tuntenut kääntymyksensä ja lähetystyönsä aikana, tai olisiko hänellä kylliksi uskoa ottaa vastaan tehtäviä?
Kuukausi puhelun jälkeen Paulo oli katsomassa ja kuuntelemassa, kun presidentti Dieter F. Uchtdorf, toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, piti konferenssipuheen nimeltä ”Tulkaa, liittykää joukkoomme”1. ”Se puhe vaikutti minuun voimallisesti”, hän muistelee, ja muutama viikko myöhemmin hän huomasi istuvansa kirkon pysäköintipaikalla vavisten ja pyytäen hiljaisessa rukouksessa voimaa nousta autosta ja mennä sisälle.
”Kaikki ei ollut täydellistä”, Paulo muistelee ensimmäistä vuottaan paluun jälkeen. Ei ollut helppoa sopia joukkoon. Yhteyden tunne Vapahtajaan ja voimakas halu saada temppelisuositus auttoivat häntä kuitenkin voittamaan epävarmuutensa. Hän alkoi jälleen lukea pyhiä kirjoituksia ja rukoilla. ”Mikäli et anna periksi, saat voimaa ja voit tuntea Herran siunaavan sinua”, Paulo neuvoo niitä, joilla on vaikeuksia tuntea itseään hyväksytyksi. ”Minulla on todistus siitä, että tämä on Kristuksen kirkko, mutta Hän on se, johon me huomaamme todella kuuluvamme.”
Paulon kertomus havainnollistaa useita näkökohtia, joita kirkon johtajat kuvailevat videosarjassa Unity in Diversity [Ykseyttä moninaisuudessa]. Heidän sanomansa tarjoavat toivoa ja neuvoja niille, jotka eivät tunne kuuluvansa joukkoon. Toisinaan tunnemme olomme yksinäisiksi jopa kirkossa, mutta kuten nämä johtajat ja jäsenet tuovat esiin, on asioita, joita voimme tehdä ja jotka auttavat meitä selviytymään haasteista kuten joukon ulkopuolelle jääminen ja huono kohtelu muiden taholta. Voimme välttää vertailua, kulkea epävarmuudessa eteenpäin, tietää, että paluu on aina mahdollista, ja voimme ennen kaikkea turvata Vapahtajaan.
Vältä vertailua – lopussa meitä kaikkia siunataan
”Kun alkaa verrata itseään toiseen ihmiseen, se johtaa joko lannistumiseen tai se johtaa ylpeyteen. – – Siunauksia tulee lyhyellä aikavälillä. Siunauksia tulee pitkällä aikavälillä. Toisinaan siunaukset ovat uskoakseni odottamassa meitä, kun olemme siirtyneet väliverhon toiselle puolen. – – Viime kädessä voimme olla varmoja siitä, että lupaus iankaikkisesta elämästä on jokaista varten.”
– Vanhin Gary E. Stevenson kahdentoista apostolin koorumista
Vietettyään jonkin aikaa asunnottomien yömajassa Rochelle muutti vaatimattomaan huoneistoon eräällä vauraalla alueella Länsi-Yhdysvalloissa. Hän on eronnut ja usean lapsen yksinhuoltaja, hän on tehnyt kahta työtä, joskus kolmea, jotta hän pystyisi maksamaan ruoka- ja vuokrakulut. Kääntymyksensä jälkeen hän oli ollut ajoittain vähemmän aktiivinen.
”Vaikka suurin piirtein kaikki uudessa seurakunnassani näyttävät olevan paremmassa asemassa kuin minä”, hän selittää, ”he ovat auttaneet minua ja hyväksyneet sen, miten pukeudun. Jokainen on oikeasti välittänyt.”
Merkittävistä taloudellisista paineista huolimatta Rochelle ei ole koskaan kantanut kaunaa muille näiden helpommista olosuhteista. ”Haluan ehdottomasti saada turvatumman tilanteen, mutta en ole koskaan katsonut naapurieni taloja ja tuntenut, että Jumala olisi jättänyt minut varjoon”, hän muistelee. ”Olen tuntenut Hänen kulkevan vierelläni jopa kehnojen valintojenikin jälkeen.”Vaikka Rochellen työaikataulu on toisinaan ollut haasteellinen, seurakunnan johtohenkilöt ja ystävät ovat viime kädessä auttaneet häntä toteuttamaan kaipuun päästä temppeliin. ”Säännöllinen temppelissä käyminen auttaa minua olemaan kiitollinen siitä, kuinka pitkälle olen päässyt”, hän kertoo. ”En kanna huolta siitä, että muut saattaisivat näyttää olevan pidemmällä kuin minä.”
Rochelle myöntää, että hänellä ja hänen tyttärillään on vaikeuksia ja että ”emme ole täydellinen kirkon perhe”.Hän käsittää kuitenkin myös sen, että ”jokaisella on ongelmia eikä yksikään perhe ole oikeastaan täydellinen”. Tämä näkemys vapauttaa hänet katselemasta sivulle muita ja sen sijaan keskittymään omaan suhteeseensa Jumalaan.
”Tyttäreni voivat nähdä, miten evankeliumi on vaikuttanut elämääni”, hän sanoo. ”Tunnen itsekin sen vaikutuksen, ja minulla on niin riittävästi tekemistä työn, perheen ja kirkon kanssa, ettei minulla ole aikaa vertailemiseen. Olen vain onnellinen siitä, että olen oikealla tiellä.”
Pysy vahvana – Kristus voi muuttaa sinut
”Tuo henkilö, joka istuu vieressäni eikä ole huomaavinaan minua tai joka jopa haluaisi siirtyä pois – –, ei muuta sitä, mitä Kristus tosiasiassa tuntee minua kohtaan, eikä niitä mahdollisuuksia, jotka minulla on Kristuksessa. – – Jokaisen ihmisen täytyy olla määrätietoinen siinä, että hän tulee saamaan paikan Jumalan valtakunnassa [ja] Kristuksen ruumiissa, eivätkä muut, jotka ovat ajattelemattomia tai välinpitämättömiä tai pahempaa, voi estää sitä.”
– Vanhin D. Todd Christofferson kahdentoista apostolin koorumista
Kasvuvuosinaan Matthew kävi kirkossa pienissä lähetysseurakunnissa. Hän ja hänen vaimonsa, joka on käännynnäinen Ukrainasta, tottuivat useisiin tehtäviin kirkossa ja täyteen osallistumiseen kansainvälisissä MAP-yhteisöissä, mutta sitten he muuttivat Yhdysvaltoihin. Isot vaarnaseurakunnat ja erilaiset kulttuuriset odotukset saivat heidät tuntemaan, että he olivat ”tarpeettomia ja tuuliajolla”, hän muistelee. ”Tuntui, ettemme osanneet sopeutua joukkoon. Meistä tuntui, ettei meistä piitattu, emmekä sunnuntaisin saaneet kohotusta tai kosketusta muihin.”
Matthew’n ja hänen vaimonsa turhautuminen saavutti lakipisteen, kun erääseen toiseen kaupunkiin muutettuaan he odottivat innolla paikallisen pappeusjohtajan vierailua. Hänen käyntinsä tarkoitus olikin vain pyytää heitä pitämään eloisan taaperonsa kurissa sakramenttikokouksen aikana. Syvästi loukkaantuneena Matthew mietti, ettei koskaan palaisi paikalliseen seurakuntakeskukseen. ”Se, mikä minut pysäytti”, hän selittää, ”oli todistukseni siitä, että tämä on Herran kirkko ja että Vapahtaja haluaa minut tänne. Evankeliumissa osallistumisella on seurauksia, jotka ovat tärkeämpiä kuin mikään loukkaantuminen tai henkilökohtainen yhteenotto, jonka tulen tässä elämässä kokemaan.”
Tilanteet kirkossa voivat toisinaan saada meidät tuntemaan olomme yksinäiseksi, väheksytyksi ja tarpeettomaksi – tämä ilmiö ei koske ainoastaan myöhempien aikojen pyhiä. Katolinen kirjoittaja David Mills kuvailee haastetta, jonka kirkossa kävijät kohtaavat ollessaan tekemisissä niiden kanssa, jotka ovat ”varakkaampia tai köyhempiä, koulutetumpia tai vähemmän koulutettuja kuin itse. He saattavat kuulua eri rotuun tai etniseen ryhmään tai olla eri ikäisiä kuin sinä.” Emme ehkä valitsisi ketään heistä erilaisiin sosiaalisiin verkostoihimme, hän selittää. Uskonnolliseen sitoutumiseen sisältyy kuitenkin kanssakäymistä sellaisten ihmisten kanssa, joita emme valitse, ja se ”tarjoaa yhden niistä harvoista jäljelle jääneistä paikoista, joka on pikemminkin yhteisö kuin verkosto. – – Täytyy oppia rakastamaan näitä ihmisiä tai ainakin toimia rakkautta osoittavalla tavalla silloin kun ei halua.”2 Kun omassa uskonnollisessa yhteisössä ei voi estää yhteydenpitoa tai lakata seuraamasta ihmisiä sosiaalisessa mediassa, Jumalaan turvaaminen on usein ainoa tapa voittaa tämä haaste.
Matthew huomasi, että tämä Jumalaan turvaaminen on ratkaisevan tärkeää kirkossa aktiivisena pysymiselle. ”Ainoa asia, joka toisinaan on saanut minut jatkamaan, on todistukseni Kristuksesta”, hän selittää. ”Evankeliumi on merkittävämpi kuin kukaan meistä. Kristus näkee, mitä me emme pysty näkemään, tietää, mitä meistä voi tulla, ja Hänellä on tilaa kaikille.”
Jasmin, eräs jäsen Yhdysvaltain eteläosissa, myöntää: ”Minun oli vaikeaa tulla toimeen erään seurakuntamme sisaren kanssa, joka tuntui sekaantuvan elämääni liikaa, ja annoin tämän ajaa minut pois.” Mutta kun Jasminin huoli pienestä pojastaan alkoi käydä tärkeämmäksi kuin epävarmuus siitä, millaista olisi palata, hän tiesi, että oli aika ”olla antamatta muiden mielipiteiden minusta kääntää minua pois Kristuksen luota – tuntuipa minusta siltä, että joku seurakunnassa katsoi minua väheksyen, tai ei.”
Eräänä sunnuntaina hän keräsi kylliksi rohkeutta uskaltautua ulos kovaan myrskyyn mennäkseen paikkaan, jossa hänen pieni perheensä tunsi pian olevansa sellaisten ystävien ympäröimä, jotka voisivat auttaa heitä kasvamaan Jeesuksen Kristuksen kirkossa. ”Kadun sitä, että jäin pois”, hän kertoo. ”Mutta olen kiitollinen, etten antanut periksi vaan että kuljin eteenpäin, koska evankeliumissa kyse ei ole muista – eikä edes minusta – kyse on Vapahtajastani.”
Ota askel pimeyteen – valo kyllä seuraa
”Luonnollinen ihminen sanoo: ’En kyllä aio ottaa tätä askelta [ja] liikkua pimeään, ennen kuin valo ensin siirtyy ja pystyn näkemään, mihin menen.’ Vaatimus on, että otamme askeleen olettaen, että kun jalkamme osuu maahan, niin valo siirtyy.”
– Vanhin David A. Bednar kahdentoista apostolin koorumista
Toisinaan uusien jäsenten on vaikea pysyä juurtuneina evankeliumiin, kun heillä ei ole täydellistä varmuutta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kun taiwanilainen perheenäiti Mei-Hsin on opetellut uskon tätä puolta, siihen on sisältynyt evankeliumin kehotus saattaa lapsia maailmaan, mikä on haasteellinen askel, koska ”meidän kulttuurissamme monilla on yksi lapsi tai sen sijaan lemmikki”, hän toteaa. Jokainen raskaus on vaatinut häntä osoittamaan uskoa astua tuntemattomaan ja olla välittämättä toisinaan voimakkaasta arvostelusta sukulaisten ja yleensäkin yhteiskunnan taholta.
Eteenpäin kulkeminen vaatii usein astumista kohti tuntematonta, mikä voi olla pelottavaa niille, jotka ovat uusia kirkon jäseniä. Se edellyttää luottamuksen kasvattamista siihen, että Herra auttaa heitä polun varrella. Vanhin Bednar vakuuttaa, että levottomuuden ja epävarmuuden tunteminen on normaali osa oppimis- ja kasvamisprosessiamme, mutta toisinaan askeleemme kohti tuntematonta – olipa kyse perheen perustamisesta tai paluusta osallistumiseen kirkossa – voivat olla erityisen pelottavia, koska todistus tulee uskomme koetuksen jälkeen (ks. Et. 12:6). Mei-Hsin ja hänen aviomiehensä saivat sellaisen todistuksen perustettuaan perheen. ”Olemme onnellisia ja hyvin kiitollisia lapsistamme”, Mei-Hsin sanoo. ”Olemme oppineet elämään säästäväisesti, auttamaan ja rakastamaan toisiamme. Olen kiitollinen, että olemme saattaneet heidät maailmaan.”
Ensimmäiset askeleet ovat usein vaikeimpia. ”Kun ensimmäisen kerran [astumme pimeyteen]”, vanhin Bednarin mukaan ”kyse ei ole epäilyksestä, vaan tilanteessa on hieman epävarmuutta, jopa hieman pelkoa, mikä on varsin normaalia.” Vaikka etenemisen prosessi ei voi olla täysin kitkaton (”ei täydellistä sykliä, joka ei koskaan keskeydy”, hän selittää), me voimme vähitellen kasvaa ”rivi rivin päälle” uskomme hiljalleen lisääntyessä.
Eteneminen vaatii harjoitusta, neuvoo georgialainen Lazare, joka on käännynnäinen Venäjän ja Euroopan rajanaapurimaassa. Hänen ensimmäisenä askeleenaan oli oppia luottamaan MAP-ystäviinsä, minkä jälkeen hän suostui ottamaan vastaan pappeuden siunauksen. ”Sitten saatoin edetä lähetystyökeskusteluissa”, hän selittää. Kun Lazaren usko Jeesukseen Kristukseen kasvoi, ”otin ison askeleen mennä kasteelle, vaikken ollutkaan sataprosenttisen varma. Mutta Herra antoi minulle rohkeutta joka vaiheessa, ja nyt olen hyvin kiitollinen, että tein niin.”
Älä anna periksi
”Ihmiset, jotka luulevat tehneensä liian paljon syntiä tai kulkeneensa liian kauas tai olleensa pois liian pitkään, eivätkä jotenkin osaa tulla takaisin evankeliumin piiriin: julistan, ettei kukaan voi langeta alemmaksi kuin se, mihin Kristuksen valo loistaa. Se ei ole mahdollista.”
– Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista
Brian, joka varttui uskolleen omistautuneessa MAP-perheessä Utahissa Yhdysvalloissa, ei tuntenut, että kirkko olisi häntä varten. ”Pidin fantasiapeleistä, elokuvista ja rockmusiikista”, hän kertoo, ”en partiosta, pyhistä kirjoituksista, seminaarista enkä urheilusta.” Heti kun hän pystyi muuttamaan pois kotoa, hän muutti omaan asuntoon ja ”avasin itseni maailmalle, myös seksille ja huumeille”. Pitkän vaiheen jälkeen, jota Brian kutsuu ”holtittomaksi elämäksi ja kokeiluksi”, hän ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja hänen vanhempansa ottivat hänet jälleen luokseen, vaikkakaan hän ei palannut kirkkoon.
Pikkusiskon syntymä sai Brianin arvioimaan uudelleen näkemyksiään. Kun hän piteli pikkusiskoaan sylissä ensimmäistä kertaa, hän muistelee, että ”tiesin, ettei hän ollut vain yhdenlainen eläin”. Jonkin verran levottomuutta tuntien hän osallistui vauvan siunaamistilaisuuteen, ja kun sakramentti tuli hänen kohdalleen, ”annoin sen eteenpäin sitä nauttimatta, mutta osa minussa tunsi hengellistä nälkää sitä kohtaan”.
Brian alkoi pitää päiväkirjaa yrittäen selvitellä ristiriitaisia tuntemuksiaan. ”Myöhään eräänä iltana valvoin kirjoittaen hengellisestä ongelmastani”, hän kertoo, ”ja sain ensimmäisen hengellisen kokemukseni, vaikkakaan en siltä hyvältä puolelta.” Hän tunsi, kuinka paha, vihamielinen, kiivas voima yritti ottaa haltuunsa hänen sielunsa. ”Sen jälkeen tiesin”, hän selittää, ”että tarvitsin Herraa.” Mutta harhailtuaan niin kauas Brian mietti, ”voisinko olla kelvollinen saamaan Häneltä apua ja varjelusta?” Hän myös epäili, voisiko hän enää koskaan nauttia sakramenttia.
Tie takaisin oli vaikea. Tupakoinnin lopettaminen ei ollut helppoa, piispalle tunnustaminen vaati rohkeutta ja vanhojen ystävien ja toimintojen jättäminen oli vaikeaa. Brianin perhe, tyttöystävä ja piispa kaikki tukivat häntä, mutta hän huomasi, että hänen tärkein voimanlähteensä oli Jeesuksessa Kristuksessa.
”Huomasin, että Herra haluaa kovasti auttaa minua”, hän muistelee. ”Esiin avautui uusia mahdollisuuksia korvaamaan vanhat harrastukseni. Mitä enemmän pyrin elämään evankeliumin mukaan, sitä selkeämmäksi tie muuttui.” Kun Brian luotti Herraan ja huomasi Hänen halukkuutensa antaa anteeksi ja parantaa, sakramentti alkoi merkitä hänelle enemmän ja auttoi häntä pääsemään lähemmäksi Vapahtajaa. ”Vaikka olin lapsena nauttinut kirkossa leipää ja vettä satoja kertoja, pystyin viimein nauttimaan sakramentin aivan kuin ensimmäistä kertaa.”
Kukaan ei voi ottaa paikkaasi
Nousta autosta ja mennä kirkkoon, olla yhteydessä muihin jäseniin, voittaa loukkaavat tilanteet, elää evankeliumin mukaan ilman täyttä varmuutta siitä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan, ja tunnustaa syntejä – me kaikki kuljemme vaikeita ja epävarmoja polkuja tiellämme kohti elämän puuta (ks. 1. Nefi 8).
Henkilökohtainen sitoutumisemme Vapahtajan seuraamiseen on välttämätöntä, jotta pääsemme perille turvallisesti. Vaikka kannustus, rakkaus ja hyväksyntä muiden kirkon jäsenten ja johtajien taholta on tärkeää, niin jokainen meistä saattaa kohdata aikoja, jolloin meidän täytyy olla halukkaita seuraamaan Vapahtajaa, vaikka meistä tuntuisikin, että teemme sitä yksin.
Ota paikkasi Jeesuksen Kristuksen kirkossa. Älä vertaile, anna Kristuksen muuttaa sinut, ota uskon askelia, jotka palkitaan, ja tiedä, ettei koskaan ole liian myöhäistä palata. ”Ja nyt, jos te ponnistelette eteenpäin kestiten itseänne Kristuksen sanalla ja kestätte loppuun asti, katso, näin sanoo Isä: Te saatte iankaikkisen elämän” (2. Nefi 31:20).