Riittävän hyvä temppeliin?

Olin koko elämäni ajan kuullut, kuinka tärkeää meidän on käydä temppelissä. Muistan, kuinka lauloin Alkeisyhdistyksessä lauluja kuten ”Saan käydä temppeliin” ja ”Perheeni mulle rakas on”, jotka muistuttivat minua siitä, kuinka pyhä temppeli on ja että meidän täytyy olla kelvollisia voidaksemme mennä sinne. Minulle oli opetettu, että se on paikka, jossa meidän taivaallinen Isämme asuu, ja että oli todella tärkeää päästä noiden pyhien seinien sisäpuolelle.

Vanhempani olivat olleet niiden samojen seinien sisäpuolella, vaikka he eivät päässeetkään sinne niin usein kuin olisivat halunneet. He menivät ensimmäisen kerran yhdessä temppeliin vuoden kuluttua avioliittonsa solmimisesta. Se oli vaikeaa, sillä vaikka he tiesivät, ettei heillä olisi varaa mennä sinne, he tiesivät, ettei heillä olisi varaa jättää menemättäkään. Kotonamme oli aina tähdennetty sitä, että menisimme temppeliin niin pian kuin voisimme ja että asettaisimme tavoitteeksemme temppeliavioliiton. Vanhempani osoittivat minulle myös sen, kuinka tärkeitä ja pyhiä heidän liittonsa ovat. He opettivat minulle, että he saivat monia siunauksia pitäessään liittonsa, ja heidän esimerkkinsä ansiosta päätin, että haluan samaa. Vuosien varrella muistutin itseäni siitä, että pitäisin temppelin aina näköpiirissäni¹, vaikka lähin temppeli sijaitsikin kaukana¹.

Täällä Barbadoksella meillä ei ole sitä etuoikeutta, että temppeli olisi kävelymatkan tai edes linja-automatkan päässä. Päästäksemme temppeliin meidän täytyy matkustaa kotoamme lentokoneella monien kilometrien päähän. Varmaankin siksi monet jäsenet pitävät temppelissä käyntejään suuressa arvossa.

Sain vihdoin tilaisuuden mennä ensimmäisen kerran temppeliin, mutta jostakin syystä tunsin oloni todella levottomaksi. Ensimmäiseksi mieleeni tulvi ajatuksia siitä, että vaikka yritinkin parhaani, se ei riittänyt, enkä ollut riittävän kelvollinen. Se huolestutti minua tavattomasti. Yritin todellakin parhaani, joten miksi tunsin oloni niin lannistuneeksi, kun ajattelin temppeliin menemistä?

Päätin, että näin ison asian ollessa kyseessä minun tuli pyytää vastausta taivaalliselta Isältäni. Halusiko Hän minun menevän sinne, vai enkö tosiaan ollut riittävän hyvä?

Seuraavat kaksi viikkoa rukoilin polvillani kaiket päivät ja paastosin jatkuvasti. Yritin parhaani mukaan pitää Hengen lähelläni, ja vaikka monina iltoina hartaiden rukousten jälkeen nousin polviltani vieläkin vähän epävarmana, olin varma siitä, että taivaallinen Isä vastaisi minulle. Minun täytyi vain olla kärsivällinen.

Seuraavana sunnuntaina, kun istuin paasto- ja todistuskokouksessa, Henki oli todella voimakas. Pidin silmiäni kiinni, kun sakramenttia jaettiin, ja silloin sain vastaukseni. Tuntui siltä kuin taivaallinen Isä olisi sanonut minulle: ”Zariah, jos se on minusta lähtöisin, kuinka se voisi olla väärin?”

Kun tunsin nuo sanat, silmäni kyyneltyivät ja tunsin ylitsepursuavaa iloa. Tiesin, että taivaallinen Isä oli kuullut jokaisen lausumani rukouksen. Hän tiesi, millaista riittämättömyyttä minä tunsin, mutta Hän myös muistutti minua siitä, että sovituksensa avulla Vapahtaja voi auttaa meitä tulemaan paremmiksi joka ikinen päivä. Kaikki riittämättömyyden tunteet hälvenivät tuon pienen hetken aikana.

Kun saavuin kotiin sinä iltapäivänä, kerroin perheelleni saamastani vastauksesta – että minun oli mentävä Herran huoneeseen tekemään nuo erityiset, pyhät liitot, joita tarvitsemme iankaikkista elämää varten.

Kun kävin sekä seurakunnanjohtajan että lähetysjohtajan puhuteltavana, valintani tuntui minusta vieläkin paremmalta. Kummassakin tilanteessa taivaallinen Isä vakuutti minulle edelleen, että olin tehnyt oikean päätöksen, että olin kelvollinen, että olin riittävän hyvä.

Tuo tunne seurasi minua koko matkan temppelialueelle. Kun astuin ensimmäistä kertaa sisään noihin pyhiin huoneisiin, tuntui kuin taivaallinen Isä olisi kietonut käsivartensa ympärilleni ja sanonut: ”Tervetuloa kotiin.” Se kuuluu varmaankin kaikkein ihmeellisimpiin tunteisiin, enkä koskaan unohda sitä.

Olen todella kiitollinen vanhemmistani ja heidän hyvästä esimerkistään ja siitä, että he opettivat minulle, kuinka tärkeää on mennä temppeliin, ja auttoivat minua valmistautumaan voidakseni mennä siihen pyhään paikkaan. Mikä tärkeintä, olen kiitollinen taivaallisesta Isästäni, joka on mahdollistanut sen, että taivas voi koskettaa maata. Ja siitä, että Hän on tehnyt mahdolliseksi sen, että voimme tehdä pyhiä liittoja paitsi omasta puolestamme, myös niiden esivanhempiemme puolesta, jotka eivät ole itse voineet tehdä niitä.

Temppeli on todellakin todiste taivaallisen Isän rakkaudesta meitä kohtaan. Usein olemme itse pahimpia arvostelijoitamme. Tulee kenties hetkiä, jolloin tunnemme olevamme epätäydellisiä tai lannistuneita, mutta meidän on muistettava, ettei meidän tarvitse olla täydellisiä ollaksemme kelvollisia. Jos vajavuutemme lannistavat meidät ja tunnemme riittämättömyyttä, meidän tulisi muistaa Vapahtajan tekemä uhraus ja kääntyä Hänen puoleensa saadaksemme apua. Jeesuksen Kristuksen sovitus mahdollistaa sen, että jokainen voi mennä temppeliin. Hengen avulla voimme tietää, että me ”riitämme”. Emme ole täydellisiä ja taivaallinen Isä tietää sen, mutta tärkeintä on olla kelvollinen parhaamme mukaan ja pyrkiä siihen joka päivä. Temppeli on kaikkein tärkein paikka, jossa voi olla, ja olen iloinen, että pääsin sinne.