Kyse ei ole tuoleista

Kuva

woman setting up chairs

Kuvitus Dan Burr

Kirkossa ei ollut ketään, kun minä Nuorten Naisten johtajana saavuin laittamaan tuoleja paikoilleen juhlasalissa eräänä Nuorten Naisten toimintaa edeltävänä iltana. Olin kahdeksannella kuukaudella raskaana, ja minun oli laitettava tuolit paikoilleen miltei kokonaan yksin. Mutta pian sihteerini ja toinen neuvonantajistani tulivat ja auttoivat minua saamaan loputkin tuolit paikoilleen. Sitten aloimme ripustaa koristeita.

Samassa eräs nainen kurkisti sisään. ”Olen pahoillani”, hän sanoi, ”mutta Apuyhdistys on varannut tämän huoneen tämäniltaista joogatuntiamme varten.”

Kysyimme, voisivatko he käyttää jotakin toista huonetta, mutta muut huoneet olivat varattuja. Niinpä teimme ainoan mahdollisen asian: siirsimme tuolit pois. Menin sinä iltana kotiin väsyneenä tietäen, että minun olisi aamulla laitettava tuolit jälleen paikoilleen.

Joskus elämä tuntuu tällaiselta. Koska minulla on uusi vauva ja neljä pientä lasta, tuntuu kuin pyörittäisin samaa hullunmyllyä koko päivän ja sitten heräisin tekemään samaa seuraavana päivänä. Joka hetki on vatsoja täytettävänä ja pinoittain vaatteita, leluja ja tiskejä pois pantavina – laitan tuolit paikoilleen ja vien ne taas takaisin. Se on elämääni.

Mutta onko siinä kyse tuoleista? Kun olin viemässä tuoleja pois Nuorten Naisten toiminnan jälkeen, en voinut olla hymyilemättä ajatellessani hauskoja ja suurenmoisia tyttöjä, joita olen oppinut suuresti rakastamaan. Olin kiitollinen ajasta, jonka olin viettänyt heidän kanssaan.

Samoin on kotona. Kyse ei ole maapähkinävoitahroista sohvalla eikä siitä, ettei sukille tahdo koskaan löytyä paria. Kyse on pienestä perheestäni, joka täyttää sydämeni ilolla.

Herra on sanonut: ”Ja nyt, älkää väsykö tekemään hyvää, sillä te laskette suuren työn perustusta. Ja pienestä lähtee se, mikä on suurta.” (OL 64:33.)

Pienet asiat ovat alkaneet merkitä minulle niin paljon enemmän: halaukset, keksityt laulut, väriliitupiirustukset, hyppely postilaatikolle ja takaisin ja palaneen paahtoleivän syöminen, koska se valmistettiin juuri minua varten.

Saatamme tehdä arkisia asioita päivä toisensa jälkeen, kuten laittaa tuoleja paikoilleen ja viedä ne taas pois. Mutta kyse ei ole tuoleista vaan niillä istuvista ihmisistä, joita rakastamme. Kyse ei ole käsillä olevasta työstä vaan ihmisistä, joita palvelemme. Kun ajattelen heitä ja sitä, kuinka paljon rakastan heitä, kiitän Herraa elämän kauneudesta ja huomisesta, jolloin nousen ja laitan ilomielin ne tuolit taas paikoilleen.