Mikä on totta ja mikä ei ole?

Caylee on aina ollut aktiivinen kirkossa. Kun hän kuitenkin alkoi ajatella syvällisesti evankeliumia ja kirkkoa, hänen mielessään heräsi joitakin vakavia kysymyksiä. Hän tunsi syyllisyyttä kysymyksistään ja alkoi etsiä vastauksia.

”Ongelmani oli”, Caylee sanoo, ”että etsin kaikista vääristä paikoista. Sen sijaan että olisin etsinyt niitä pyhistä kirjoituksista tai konferenssipuheista tai puhunut vanhempieni kanssa, törmäsin verkossa erilaisiin artikkeleihin, joissa väitettiin, että niissä oli vastaukset kysymyksiini.”

Alussa Caylee ajatteli, että verkossa olevat artikkelit toisivat valaistusta hänen kysymyksiinsä. Hän sanoo kuitenkin: ”Kun jatkoin kysymysteni tutkimista, kaikki se, mitä luin, täytti minut yhä useammilla kysymyksillä ja yhä useammilla epäilyksillä.”

Caylee alkoi menettää sekä uskoaan että toivoaan. ”Todistukseni valo alkoi lepattaa”, hän muistelee, ”ja vähitellen lakkasin tekemästä asioita, joita minulle oli opetettu – lukemasta pyhiä kirjoituksia, rukoilemasta ja käymästä seminaarissa.”

Lopulta hänen tuntemansa pimeys ja hämmennys alkoivat olla hänestä musertavia. Hän sanoo: ”En pystynyt päättämään, mikä oli Jumalasta ja mikä oli jokin älytön idea, jonka joku oli vääristellyt ja keksinyt ajatusteni sekoittamiseksi. En pystynyt enää erottamaan, mikä oli totta ja mikä oli petosta. Se repi minua hajalle.”

Caylee vertaa tilannettaan Joseph Smithiin, kun tämä sanoi: ”Lopulta päädyin siihen tulokseen, että joko minun oli jäätävä pimeyteen ja ymmälle tai sitten minun oli tehtävä, niin kuin Jaakob neuvoo, eli pyydettävä Jumalalta. Lopulta päätin pyytää Jumalalta [ks. Jaak. 1:5] päätellen, että jos hän antaa viisautta niille, joilta puuttuu viisautta, ja antaa auliisti ja soimaamatta, minä saattaisin uskaltaa.” (JS–H 1:13.)

Kuva

girl with mother

Tässä ratkaisevan tärkeässä vaiheessa Caylee kääntyi seminaariopettajansa, isoäitinsä ja äitinsä puoleen. Hänen seminaariopettajansa vakuutti hänelle, että hänen tunteensa eivät olleet väärin ja ettei hän ollut ainut ihminen, jolla on kysymyksiä. Hänen opettajansa lausui todistuksensa ja suositteli, että Caylee lukisi aineistoa, joka voisi auttaa häntä hänen etsinnässään.

Cayleen isoäiti ei saarnannut. Hän vain kehotti Cayleeta miettimään, kummat tiedonlähteet kohottivat häntä – verkossa oleva tieto vai kirkon oppi? Caylee alkoi vertailla: ”Kumpi kohotti minua? Kumpi toi iloa ja rauhaa sielulleni? Kumpi opetti minulle, että olisin perheeni kanssa ikuisesti koskaan päättymättömässä onnen tilassa, jos noudattaisin Jumalan käskyjä? Kumpi syötti kiusaavia ääniä päähäni?”

Cayleen äiti kannusti häntä rukoilemaan. Viimein Caylee meni huoneeseensa ja vuodatti sielunsa Jumalalle. Hän selittää: ”Mitään ei tapahtunut. Enkeleitä ei laskeutunut luokseni. Sydämeni ei täyttynyt rauhalla ja kiitollisuudella. Menin takaisin äidin luo. Me rukoilimme yhdessä, ja hän kannusti minua lukemaan Mormonin kirjaa kymmenen minuuttia. Kun luin, tunsin sydämessäni lupauksen, että jos jatkaisin rukoilemista ja lukemista, näkisin siunauksia. Pystyisin näkemään selvästi ja tietämään, mitkä opetukset olivat Jumalasta ja mitkä eivät olleet.”

Caylee alkoi rukoilla joka päivä ja lukea Mormonin kirjaa. Hän pysyi poissa Twitteristä ja verkkosivustoilta, jotka olivat alkujaan herättäneet hänen epäilyksensä. Hän meni seminaariin aikomuksenaan oppia eikä etsiä kielteisiä asioita kirkosta.

Noin kahden viikon johdonmukaisen ponnistelun jälkeen hän tunsi kielteisten äänten hiljenevän. Koulu sujui paremmin. Työstä oli helpompi nauttia, ja hänellä oli parempi suhde vanhempiinsa. Hän oli onnellisempi.

Tuon onnen johdosta hän sanoo: ”Näin viimein vastaukseni. Pystyin erottamaan, mikä oli Jumalasta ja mikä ei ollut, koska näin omakohtaisesti, mitä Hän teki hyväkseni, kun tein, mitä Hän pyytää.”

”Se”, hän sanoo lopuksi, ”on ainoa tapa, jolla voi todella erottaa, mikä on totuutta Jumalalta ja mikä ei ole. Me voimme tutkia ja pohtia ja kysellä vaikka kuinka paljon, mutta vasta kun teemme kuten Jaakob ohjaa ja kuten Joseph Smith teki – pyydämme ja toimimme – vasta silloin voimme todella tietää, mikä on totta ja mikä ei ole.”

Mitä siis opimme Cayleen kokemuksesta? Tässä on muutamia ideoita:

• Meidän ei pitäisi tuntea syyllisyyttä, jos meillä on kysymyksiä.

• Meidän ei pitäisi koskaan lakata rukoilemasta, kun etsimme vastauksia.

• Meidän pitäisi tutkia ja pohtia Mormonin kirjaa.

• Valitsemalla huolella, mitä luemme ja kuuntelemme, me voimme kytkeä pois tekniikan ja median tuottamat voimakkaat äänet, jotka vievät meitä pois totuudesta ja joiden tarkoituksena on turmella.

• Meidän tulee pyytää neuvoa ihmisiltä, jotka tunnemme, joita rakastamme ja joita kunnioitamme, sen sijaan että etsimme apua vierailta ihmisiltä.

• Jumala vastaa ennen pitkää kysymyksiimme omalla tavallaan ja omana aikanaan. Hän rakastaa meitä.

• Vastaukset tulevat, kun teemme, mitä taivaallinen Isämme pyytää – eivät silloin kun teemme, mitä maailma ehdottaa.

Minua innoittavat Caylee ja te nuoret naiset ja nuoret miehet, jotka Jumala on valmistanut tätä aikaa varten. Caylee, kuten niin monet teistä, on esimerkki sellaisesta henkilöstä, jollaisen presidentti Russell M. Nelson kuvitteli mielessään: ”Me tarvitsemme naisia, joilla on erottamisen lahja ja jotka pystyvät näkemään maailmassa vallalla olevat suuntaukset ja paljastamaan ne, jotka suosiostaan huolimatta ovat pinnallisia tai vaarallisia.”¹

Te olette totuuden etsijöitä, liittojen pitäjiä ja valtakunnan rakentajia. Jumalan avulla ja Jeesuksen Kristuksen ja Hänen sovituksensa voimalla te voitte saada erottamisen lahjan ja tietää, mikä on totta, elää sen mukaan ja kertoa siitä.