Vanhurskaiden naisten sankarillinen vaikutus

Kuva

joukko tyttöjä taustanaan kaupunkinäkymä

Eräitä mieluisimpia lapsuusmuistojani ovat hetket, kun luin peiton alle käpertyneenä jännittävän kirjan viimeisiä sivuja taskulampun valossa. Taistelu oli voitettu, minulle rakkaat päähenkilöt olivat viimein turvassa, ja olin iloinen. Makasin valveilla miettien, miltä tuntuisi olla voittoisa päähenkilö, ja kun viimein vaivuin uneen, kasvoillani oli leveä hymy.

Nautin siitä, että sain elää kirjojeni henkilöiden kautta, sillä olin vakuuttunut siitä, että kaltaiseni ihan tavallinen ihminen ei voisi koskaan olla sankari.

Vaalin tätä oletusta hiljaa mielessäni, kunnes jouduin haastamaan sen pari viikkoa sitten yliopiston psykologian tunnilla, jossa minua pyydettiin kirjoittamaan sankareistani. Ensimmäiset kasvot, jotka tulivat mieleeni, olivat elämäni keskeisten naisten kasvot. Ensin torjuin tämän idean ajatellen, kuinka monet ovat jo kirjoittaneet siitä, miten heidän äitinsä, tätinsä tai Nuorten Naisten johtohenkilönsä ovat heidän sankareitaan. Sitten oivalsin, että juuri siinä piilee asian ydin.

Useimmat niistä, jotka ovat vaikuttaneet elämääni merkittävällä tavalla, eivät ole sosiaalisen median kuuluisuuksia, miljardöörejä tai alansa huippuasiantuntijoita. Minun sankareitani ovat ihmiset, jotka ovat varanneet minulle aikaa ja osoittaneet Kristuksen kaltaista rakkautta ja auttavat minua ymmärtämään, kuka todella olen.

Meidän voimamme vanhurskaina naisina tulee siitä, että oivallamme oman merkityksemme, oman jumalallisen identiteettimme ja kykymme saada aikaan monia asioita. Kun tiedostamme oman arvomme, voimme vuorostamme auttaa myös muita ymmärtämään heidän vahvuutensa ja heidän äärettömän arvonsa.

Sisar Jean B. Bingham, Apuyhdistyksen ylijohtaja, on kannustanut meitä sanoen: ”Meidän pitää löytää lahjamme ja kehittää niitä, muistaa, kuka on antanut ne meille, ja sitten käyttää niitä Hänen tarkoituksiinsa. Kun käytämme lahjojamme muiden siunaukseksi, me koemme pappeuden voimaa elämässämme.”¹ Naisten on ehdottoman tärkeää muistaa aina, että maailma tarvitsee ”voimaanne, kääntymystänne, vakaumustanne, johtamiskykyänne, viisauttanne ja ääntänne”².

Yksilöiden vahvuuden lisäksi on muistettava, että olemme vielä vahvempia, kun toimimme yhdessä. Kuormat voivat tuntua raskailta, kun erotumme joukosta tai olemme yksin, mutta yhdessä voimme kantaa toistemme kuormia suremalla surevien kanssa ja lohduttamalla niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa (ks. Moosia 18:8–9). Meidän pitää lopettaa keskinäinen tuomitseminen ja kilpaileminen, jota maailmassa harjoitetaan. Me tarvitsemme toisiamme evankeliumin palauttamisessa, joka jatkuu edelleen.

Kun olin nuorempi, ajattelin, että sankaruus tarkoittaa sitä, että yksi ihminen pelastaa maailman tekemällä poikkeuksellisia uhrauksia. Sankaruus oli minulle jotakin sellaista, mistä kerrotaan uutisissa: rohkea palomies, joka hakee pikkulapsen ulos palavasta rakennuksesta, tai peloton husky, joka pelastaa isäntänsä armottomasta talvimyrskystä. Nykyään määritelmäni sankaruudesta on laajempi. Sankaruutta on leipä palvelutyösisarelta, joka sai innoitusta palvella sinua. Sankaruutta on kannustavan tekstiviestin lähettäminen jollekulle, koska tunsit innoitusta, että hän tarvitsee sanojasi. Sankaruutta on lohduttavan olkapään tarjoaminen surevalle sisarelle. Sankaruus on nöyrää, hiljaista ja pelotonta. Sankaruus on rohkeutta ottaa pieniä askelia, jotta voi palvella ja rakastaa muita – myös uupumuksen, epävarmuuden tai voimattomuuden hetkinä. Sankaruus syntyy pienistä asioista, sillä ”pienillä ja yksinkertaisilla asioilla saadaan aikaan suuria” (Alma 37:6).

Vaikka yhden henkilön sankaruuden säteilemä valo saattaa jäädä vähäiseksi, toimimalla yhdessä voimme ulottaa Kristuksen rakkauden valon maailman jokaiseen kolkkaan. Kuten rakas profeettamme, presidentti Russell M. Nelson on sanonut: ”Rakkaat sisareni, mikään ei ole iankaikkiselle elämällenne ratkaisevampaa kuin oma kääntymyksenne. Juuri nämä kääntymyksen kokeneet, liittonsa pitävät naiset – – ovat niitä, joiden vanhurskas elämä yhä selvemmin poikkeaa edukseen rappeutuvassa maailmassa ja jotka nähdään näin muista erilaisina ja erottuvina mitä ilahduttavimmin tavoin.”³

Niin upeita kuin lohikäärmeet, taikavoimat ja eeppiset taistelut ovatkin, jonakin päivänä, kun luen oman elämäni tarinaa, haluan nähdä, että olin kärsivällinen vastoinkäymisissä, hyväntahtoinen julmuuden keskellä ja lempeä vihaa kohdatessani. Haluan huomata, että pidin seuraa yksinäisille ja puolustin syrjäytyneitä auttaen heitä näkemään itsensä siten kuin Jumala näkee heidät. Haluan tuntea, että koska luotin omaan itseeni ja tiedostin voiman, joka vaikutuksellani on, pystyin tekemään maailmasta hiukan paremman, edistin osaltani Herran työtä – vaikka vain pienin tavoin – ja autoin maailman valmistamisessa Hänen paluuseensa. Sitä lukiessani näen, että tein sen kaiken niiden rakkaiden sisarten ja naisten avulla ja vaikutuksesta, jotka ovat olleet upeita esimerkkejä opetuslapseudesta.