Kenet Herra kutsuu, Hän myös valmistaa

Elämme monitahoisessa maailmassa, jossa kaikkialla näkyy ristiriitaisia suuntauksia. Poliittinen vehkeily horjuttaa kansakuntien vakautta, yksinvaltiaat kahmivat valtaa, ja tuntuu siltä, että joitakin yhteiskuntamme ryhmiä sorretaan ikuisesti, niiltä riistetään mahdollisuudet ja ne saavat kokea epäonnistuneensa.

Me – – voimme vaikuttaa asioihin. Kun olemme kelvollisia saamaan apua Herralta, me voimme vahvistaa poikia [ja tyttöjä]. Me voimme parantaa miehiä [ja naisia]. Me voimme tehdä ihmeitä Hänen pyhässä palvelutyössään. Mahdollisuutemme ovat rajattomat.

Vaikka tehtävä näyttää suurelta, meitä vahvistaa tämä totuus: ”Suurin voima tämän päivän maailmassa on Jumalan voima, kun se tekee työtään ihmisen kautta.” Jos olemme Herran asialla, olemme oikeutettuja saamaan Herralta apua. Tuo jumalallinen apu perustuu kuitenkin kelvollisuuteemme. Purjehtiaksemme turvallisesti kuolevaisuuden merillä ja suorittaaksemme tehtävämme pelastaa ihmisiä me tarvitsemme tuon iankaikkisen merenkulkijan – suuren Jehovan – ohjausta. Me katsomme ylöspäin ja ojennamme kätemme saadaksemme apua taivaasta.²

Älkää rukoilko sellaisia tehtäviä, jotka vastaavat kykyjänne, vaan rukoilkaa sellaisia kykyjä, jotka vastaavat tehtäviänne. Silloin tehtävienne suorittaminen ei ole mikään ihme, vaan ihme olette te.³

Kun [tehtävä] pidetään kunniassa, ihmeitä tapahtuu kaikkialla. Kun usko korvaa epäilyksen, kun epäitsekäs palvelu poistaa itsekkäät pyrkimykset, niin Jumalan voima toteuttaa Hänen tarkoituksensa.⁴

Kenet Herra kutsuu, Hän myös valmistaa. – – Kun me valmistaudumme olemalla kelvollisia, kun me ponnistelemme uskossa, lainkaan epäilemättä, täyttääksemme meille annetut tehtävät, kun me etsimme Kaikkivaltiaan innoitusta tehtäviemme suorittamisessa, voimme saada aikaan ihmeitä.⁵

Kun olin diakoni, rakastin baseballia. Itse asiassa rakastan vieläkin. – – Ystäväni ja minä pelasimme palloa pienellä puistokujalla kotitalojemme takana. Pelikenttämme oli ahdas, mutta muuten ihan hyvä, kunhan löi pallon suoraan keskikentälle. Jos kuitenkin pallon löi keskikentästä oikealle, katastrofi oli ovella. Siellä asui rouva Shinas, jolla oli tapana seurata peliämme keittiönsä ikkunasta. Heti kun pallo vieri hänen verannalleen, hänen iso koiransa kävi hakemassa pallon ja vei sen emännälleen, kun tämä avasi oven. Rouva Shinas meni takaisin sisälle ja lisäsi pallon niiden monien joukkoon, joita hän oli takavarikoinut aiemmin. Hän oli meidän vihollisemme, ilonpilaajamme – jopa olemassaolomme riesa. Kenelläkään meistä ei ollut mitään hyvää sanottavaa rouva Shinasista, mutta meillä oli hänestä paljon huonoa sanottavaa. Kukaan meistä ei puhunut hänelle, eikä hän koskaan puhunut meille. Häntä vaivasi jäykkä jalka, joka haittasi hänen kävelyään ja joka varmasti aiheutti hänelle suurta tuskaa. Hänellä ja hänen aviomiehellään ei ollut lapsia, he elivät eristäytynyttä elämää ja tulivat harvoin ulos talostaan.

Tämä yksityinen sotatila jatkui jonkin aikaa – ehkä kaksi vuotta – ja sitten innoitettu suojasää sulatti talven jään ja toi pattitilanteeseen hyvien tunteiden kevään.

Kun eräänä iltana olin suorittamassa päivittäistä etupihan nurmikon kastelutehtävääni pitäen letkun suutinta kädessäni niin kuin siihen aikaan oli tapana, huomasin, että rouva Shinasin nurmikko oli kuiva ja muuttumassa ruskeaksi. En rehellisesti sanoen tiedä, – – mikä minuun meni, mutta jäin töihin vielä muutamaksi minuutiksi ja kastelin hänen nurmikkonsa meidän letkullamme. Jatkoin tätä koko kesän ajan, ja kun syksy tuli, haravoin hänen nurmikkonsa lehdistä, niin kuin omankin nurmikkomme, ja kasasin lehdet kadun reunaan haettavaksi. En ollut nähnyt rouva Shinasia koko kesänä. Me pojat olimme jo kauan sitten lakanneet pelaamasta palloa puistokujalla. Pallomme olivat loppuneet, eikä meillä ollut rahaa ostaa uusia.

Kerran illansuussa rouva Shinasin etuovi avautui ja hän viittoili minua hyppäämään pienen aidan yli ja tulemaan hänen kuistilleen. Niin teinkin. Kun menin hänen luokseen, hän kutsui minut olohuoneeseensa, missä minut pyydettiin istumaan nojatuoliin. Hän tarjosi minulle pikkuleipiä ja maitoa. Sitten hän meni keittiöön ja palasi mukanaan suuri laatikko, joka oli täynnä palloja. Ne olivat kokoelma useammalta takavarikointikaudelta. Hän ojensi täysinäisen laatikon minulle. Varsinainen aarre ei kuitenkaan ollut lahja, vaan hänen sanansa. Näin ensimmäistä kertaa hymyn leviävän rouva Shinasin kasvoille, ja hän sanoi: ”Tommy, haluan antaa sinulle nämä pallot, ja haluan kiittää sinua siitä, että olet ollut minulle kiltti.” Minäkin kiitin häntä ja lähdin hänen kodistaan parempana poikana kuin olin ollut sinne mennessäni. Emme olleet enää vihollisia. Olimme nyt ystävät.⁶

Minut kutsuttiin nuorena miehenä palvelemaan erään ison seurakunnan piispana Salt Lake Cityssä. Tehtävän suuruus oli musertava ja vastuu pelottava. Riittämättömyyteni teki minut nöyräksi. Mutta taivaallinen Isäni ei jättänyt minua vaeltamaan pimeydessä tai hiljaisuudessa, ilman opetusta tai innoitusta. Omalla tavallaan Hän ilmoitti opetuksia, joita Hän halusi minun oppivan.

Eräänä iltana hyvin myöhään puhelimeni soi. Kuulin äänen sanovan: ”Piispa Monson, tämä on sairaalasta. Kathleen McKee, seurakuntanne jäsen, on juuri kuollut. Tietojemme mukaan hänellä ei ollut lähiomaista, mutta tänne on merkitty, että hänen kuolemastaan tulee ilmoittaa sinulle. Voitteko tulla sairaalaan heti?”

Kun saavuin sinne, minulle ojennettiin sinetöity kirjekuori, jossa oli avain vaatimattomaan asuntoon, jossa Kathleen McKee oli asunut. Hän oli seitsemänkymmenenkolmen vuoden ikäinen lapseton leski, joka oli saanut tuskin ollenkaan elämän ylellisyyttä ja jolla oli tuskin riittävästi elämän perustarpeita. Elämänsä ehtoopuolella hänestä oli tullut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. Koska hän oli ihmisenä hiljainen ja varautunut, hän oli kertonut hyvin vähän elämästään.

Sinä samana iltana menin hänen siistiin pohjakerroksen asuntoonsa, käänsin valokatkaisijaa ja huomasin samassa kirjeen, jonka Kathleen McKee oli kirjoittanut omalla kädellään hyvin huolellisesti. Se oli pienellä pöydällä ja siinä luki:

”Piispa Monson

Luulen, etten palaa sairaalasta. Lipaston laatikossa on pieni vakuutussopimus, joka kattaa hautajaiskulut. Huonekalut voidaan antaa naapureilleni.

Keittiössä on kolme kallisarvoista kanarialintuani. Kaksi niistä ovat kauniita, kullankeltaisia ja täydellisesti merkittyjä. Niiden häkkeihin olen merkinnyt niiden ystävien nimet, joille ne on määrä antaa. Kolmannessa häkissä on ’Billie’. Hän on suosikkini. Billie näyttää vähän kurjalta, ja sen keltaista väriä häiritsee harmaus siivissä. Antaisitteko sinä ja perheesi sille kodin? Se ei ole kaunein, mutta se laulaa parhaiten.”

Seuraavina päivinä opin paljon enemmän Kathleen McKeestä. Hän oli ystävystynyt monien apua tarvitsevien naapurien kanssa. Hän oli kannustanut ja lohduttanut miltei päivittäin erästä liikuntavammaista, joka asui kadun varrella. Hän oli todellakin piristänyt jokaista, jonka elämää hän kosketti. Kathleen McKee oli paljolti samanlainen kuin ”Billie”, hänen keltainen kanarialintunsa, jolla oli harmaata siivissään. Häntä ei ollut siunattu kauneudella, hänelle ei ollut suotu itsevarmuutta eikä jälkeläisten saamisen kunniaa. Silti hänen laulunsa auttoi muita kantamaan kuormansa auliimmin ja suoriutumaan tehtävistään taitavammin. – –

Kuva

keltainen kanarialintu, jossa on harmaata

Maailma on täynnä keltaisia kanarialintuja, joilla on harmaata siivissään. On sääli, että niin kovin harvat niistä ovat oppineet laulamaan. Ehkä oikean esimerkin selkeät sävelet eivät ole kaikuneet heidän korviinsa tai löytäneet jalansijaa heidän sydämessään.

Jotkut ovat nuoria, jotka eivät tiedä, keitä he ovat, mitä he voivat olla tai edes mitä he haluavat olla. He pelkäävät, mutta eivät tiedä mitä. He ovat vihaisia, mutta eivät tiedä kenelle. Heidät torjutaan, eivätkä he tiedä syytä siihen. He haluavat vain olla joku.

Toiset ovat iän painamia, huolten rasittamia tai epäilysten täyttämiä – eläen elämää, joka on huomattavasti heidän kykyjensä alapuolella. – –

Elääksemme hyvin meidän on kehitettävä kyky kohdata vaikeudet rohkeasti, pettymykset iloisesti ja voitot nöyrästi. Kysytte: ”Kuinka voisimme saavuttaa nuo tavoitteet?” Minä vastaan: ”Saamalla oikean käsityksen siitä, keitä me todella olemme!” Me olemme elävän Jumalan poikia ja tyttäriä – Hänen kuvakseen luotuja. Ajatelkaa tätä totuutta: ”Luotu Jumalan kuvaksi.” Jos tämä on vilpitön vakaumuksemme, me pakostakin koemme syvän uuden lujuuden ja voiman tunteen, lujuuden elää Jumalan käskyjen mukaan, voiman vastustaa Saatanan kiusauksia. – –

Lunastaja valitsi epätäydellisiä ihmisiä opettamaan tietä täydellisyyteen. Hän teki niin [ollessaan maan päällä]. Hän tekee niin nytkin – myös keltaisia kanarialintuja, joilla on harmaata siivissään.

Hän kutsuu teidät ja minut palvelemaan Häntä täällä maan päällä ja asettaa meidät tehtäviin, jotka Hän haluaa meidän täyttävän. Sitoutumisemme on oltava kokonaisvaltaista.⁷

Herramme ja Vapahtajamme on sanonut: ”Tule – – ja seuraa minua” [Luuk. 18:22]. Kun me otamme vastaan Hänen kutsunsa ja kuljemme Hänen jalanjäljissään, niin Hän ohjaa meidän polkujamme.

Huhtikuussa 2000 tunsin sellaista ohjausta. Olin saanut puhelinsoiton Rosa Salas Giffordilta, jota en tuntenut. Sisar Gifford selitti, että hänen vanhempansa olivat tulleet muutamaksi kuukaudeksi käymään Costa Ricasta ja että vain viikko ennen hänen soittoaan hänen isällään Bernardo Agusto Salasilla oli todettu maksasyöpä. Sisar Gifford antoi ymmärtää, että lääkärit olivat kertoneet perheelle, että isä eläisi enää vain muutaman päivän. Hän kertoi, että hänen isänsä suurimpana toiveena oli tavata minut ennen kuolemaansa. Sisar Gifford jätti osoitteensa ja kysyi, voisinko tulla käymään hänen kotonaan Salt Lake Cityssä tapaamaan hänen isänsä.

Kokousten ja velvollisuuksien vuoksi oli varsin myöhä, kun lähdin toimistoltani. Sen sijaan että olisin mennyt suoraan kotiin, tunsinkin innoitusta jatkaa ajamista etelään päin ja käydä veli Salasin luona juuri sinä iltana. Osoite kädessä yritin paikantaa asuntoa. Vilkkaan liikenteen ja illan hämärtymisen takia ajoin sen paikan ohi, missä taloon johtavan tien olisi pitänyt olla. En nähnyt mitään. En kuitenkaan anna helposti periksi. Ajoin korttelin ympäri ja tulin takaisin. Ei vieläkään mitään. Yritin vielä kerran, mutta vieläkään ei näkynyt minkäänlaista tienviittaa. Minusta alkoi tuntua, että olisi oikeutettua kääntyä kohti kotia. Olin yrittänyt urhoollisesti, mutten ollut onnistunut löytämään osoitetta. Sen sijaan lausuin hiljaisen rukouksen ja pyysin apua. Sain innoitusta lähestyä aluetta vastakkaiselta suunnalta. Ajoin vähän matkan päähän ja käänsin auton ympäri niin että olin nyt tien toisella puolella. Tähän suuntaan mentäessä liikenne ei ollut niin vilkasta. Kun jälleen kerran lähestyin paikkaa, näin heikossa valossa katukyltin, joka oli kaadettu kumoon – se makasi kyljellään tien sivussa − ja miltei näkymättömissä, rikkaruohojen peitossa olevan tien, joka johti pienen kerrostalon sekä yhden pienen asunnon luo jonkin matkan päässä päätieltä. Kun ajoin kohti rakennuksia, eräs pieni valkomekkoinen tyttö vilkutti minulle. Tiesin, että olin löytänyt perheen.

Minut ohjattiin kotiin sisälle ja sitten huoneeseen, jossa veli Salas makasi. Vuoteen ympärillä olivat kolme tytärtä ja yksi vävy sekä sisar Salas. – –

Kuiskauksen kuullessaan veli Salas avasi silmänsä, ja hänen huulensa kääntyivät vaisuun hymyyn, kun otin häntä kädestä. Lausuin sanat: ”Olen tullut tapaamaan sinua.” Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja minun silmiini.

Kysyin, haluaisivatko he, että annettaisiin siunaus, ja perheenjäsenet vastasivat yksimielisen myöntävästi. Koska vävy ei ollut pappeudenhaltija, ryhdyin itse antamaan pappeuden siunausta. Sanat tuntuivat soljuvan vapaasti Herran Hengen ohjaamina. Sisällytin siunaukseen Vapahtajan sanat Opin ja liittojen luvussa 84 jakeessa 88: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä. Siunauksen jälkeen lausuin muutamia lohdutuksen sanoja sureville perheenjäsenille. Puhuin huolellisesti, niin että he pystyisivät ymmärtämään englannin kieltäni. Ja sitten rajallisella espanjan kielen taidollani kerroin heille, että rakastin heitä ja että taivaallinen Isämme siunaisi heitä. – –

Hellien hyvästien jälkeen minut saatettiin autolleni. Ajaessani kohti kotia muistelin sitä erityistä henkeä, jota olimme tunteneet. Tunsin, kuten monet kerrat aikaisemmin, olevani kiitollinen siitä, että taivaallinen Isäni oli vastannut toisen ihmisen rukoukseen minun kauttani. – – Olkaamme aina Herran asialla, jotta olisimme aina oikeutettuja saamaan Herralta apua.⁸

Mikään tunne ei voita sitä tunnetta, joka valtaa meidät, kun me huomaamme, että olemme olleet Herran asialla ja Hän on sallinut meidän auttaa Hänen tarkoitustensa täyttämisessä.⁹

Maailma tarvitsee apuamme. Teemmekö me kaiken, mitä meidän pitäisi tehdä? Muistammeko presidentti John Taylorin sanat: ”Jos te ette pidä kunniassa kutsumustanne, Jumala pitää teitä vastuussa niistä, jotka olisitte voineet pelastaa, jos olisitte tehneet velvollisuutenne.” On jalkoja, joita tukea, käsiä, joihin tarttua, mieliä, joita rohkaista, sydämiä, joita innoittaa, ja sieluja, joita pelastaa. Iankaikkisuuden siunaukset odottavat teitä. Teillä on etuoikeus olla – – osallistujina eikä katselijoina. Kuulkaamme Jaakobin kirjeessä olevaa sävähdyttävää muistutusta: ”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne” [Jaak. 1:22].¹⁰

Kuva

Alkeisyhdistyksen luokka

Mitä kutsumuksen kunniassa pitäminen tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että me lisäämme sen arvokkuutta ja tärkeyttä, teemme siitä kunnioitetun ja kiitetyn – –, avarramme ja vahvistamme sitä, annamme taivaan valon loistaa sen kautta – –. Kuinka sitten voi pitää kutsumuksensa kunniassa? Yksinkertaisesti tekemällä sitä palvelutyötä, joka siihen kuuluu.¹¹

[Isämme] ei kutsunut teitä – – rakentamaan yksin, ilman opastusta, luottaen onneen. Sen sijaan Hän tuntee taitonne, Hän ymmärtää omistautumisenne ja Hän muuttaa kuvitellut puutteenne tunnustetuiksi vahvuuksiksi. Älkää langetko houkutukseen, joka sai Lamanin ja Lemuelin ansaan. Aikakirjojen mukaan he nurisivat saadessaan pelottavan tehtävän hankkia Labanin levyt. He sanoivat, että tehtävä, joka heidän käskettiin suorittaa, oli vaikea. Ja he menettivät tilaisuutensa ja palkintonsa. Asennoitukaa sen sijaan samoin kuin heidän veljensä Nefi: ”Minä menen ja teen sen, mitä Herra on käskenyt” (1. Nefi 3:5–7).¹²

Jos joku tuntee olevansa liian heikko muuttamaan elämänsä alaspäin etenevää suuntaa tai jos on niitä, jotka eivät saa aikaan päätöstä toimia paremmin peloista suurimman – epäonnistumisen pelon – vuoksi, heille ei ole olemassa lohdullisempaa vakuutusta kuin nämä Herran sanat: ”Minun armoni riittää kaikille ihmisille, jotka nöyrtyvät minun edessäni; sillä jos he nöyrtyvät minun edessäni ja uskovat minuun, niin minä teen sen, mikä on heikkoa, heissä vahvaksi” [Et. 12:27].

Nöyrän rukouksen, uutteran valmistautumisen ja uskollisen palvelemisen avulla me voimme onnistua pyhissä kutsumuksissamme.¹³

Presidentti Harold B. Lee puhui minulle kerran niistä, jotka tuntevat riittämättömyyttä ja ovat huolissaan saadessaan tehtävän kirkossa. Hän neuvoi: ”Muista, että kenet Herra kutsuu, Hän myös valmistaa.” – –

Ollessamme yhtä me kaikki voimme olla oikeutettuja saamaan opastavaa vaikutusta taivaalliselta Isältämme, kun toimimme omissa kutsumuksissamme. Me olemme mukana Herran Jeesuksen Kristuksen työssä. Me – kuten ihmiset entisaikaan – olemme vastanneet Hänen kutsuunsa. Me olemme Hänen asiallaan. – – Muistakaamme aina tämä totuus: ”Ken kunnioittaa Jumalaa, sitä Jumala kunnioittaa” [ks. 1. Sam. 2:30].¹⁴

• Presidentti Monson tähdensi: ”Kenet Herra kutsuu, Hän myös valmistaa” (osa 1). Mitä se merkitsee sinulle? Mitkä kokemukset ovat osoittaneet, että Herra auttaa sinua, kun tarvitset sitä Hänen palveluksessaan?

• Käy läpi kertomus rouva Shinasista osassa 2. Milloin odottamaton palvelumahdollisuus on siunannut sinun elämääsi? Kuinka muiden palveleminen on vaikuttanut tunteisiisi heitä kohtaan? Kuinka olet nähnyt palvelemisen pehmentävän ihmisen sydäntä?

• Käy läpi kertomus Kathleen McKeestä osassa 3. Mitä tämä kertomus voi opettaa meille muiden palvelemisesta? Kuinka sinua on siunattu, kun olet palvellut muita silloinkin kun omat kuormasi ovat olleet raskaita?

• Presidentti Monson ilmaisi kiitollisuutta siitä, että taivaallinen Isä vastasi toisen henkilön rukoukseen hänen kauttaan (ks. osa 4). Kuinka voimme valmistautua niin, että taivaallinen Isä voi vastata jonkun toisen ihmisen rukoukseen meidän kauttamme?

• Mitä kutsumuksen kunniassa pitäminen tarkoittaa? (Ks. osa 5.) Milloin joku, joka on pitänyt kutsumuksensa kunniassa, on ollut siunauksena sinulle? Milloin olet tuntenut taivaallisen Isän vahvistavan pyrkimyksiäsi jossakin tehtävässä?

Joh. 5:30; Ap. t. 10:19–35; Moosia 2:17; OL 4:2–7; 24:7–12; 64:29, 33–34; 88:78–80

”Kun tutkit, kiinnitä tarkoin huomiota ideoihin, jotka tulevat mieleesi, ja tunteisiin, joita saat sydämeesi” (Saarnatkaa minun evankeliumiani, 2005, s. 18). Voisit kirjoittaa muistiin saamasi vaikutelmat, vaikka tuntuisi, etteivät ne liity sanoihin, joita luet. Ne voivat olla juuri niitä asioita, joita Herra haluaa sinun oppivan.