Rukous – avain rauhaan ja hengelliseen voimaan

Hän, joka huomaa varpusen putoavan, kuulee varmasti sydämemme rukoukset. Muistakaa lupaus: ”Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.” [Jaak. 1:5.]

Sanon [teille], jotka [kamppailette] suurten ja pienten haasteiden ja vaikeuksien kanssa, että rukous antaa hengellistä voimaa. Se on avain rauhaan. Rukous on keino, jonka avulla me lähestymme taivaallista Isäämme, joka rakastaa meitä. Puhukaa Hänelle rukouksessa ja kuunnelkaa sitten vastausta. Rukous saa aikaan ihmeitä.⁶

Matkamme kohti tulevaisuutta ei ole tasainen valtatie, joka jatkuu täältä ikuisuuteen. Sen sijaan matkan aikana tulee eteen tienhaaroja ja mutkia, puhumattakaan yllättävistä kuopista tiessä. Meidän täytyy päivittäin rukoilla rakastavaa taivaallista Isäämme, joka haluaa meidän jokaisen onnistuvan elämässä.⁷

[Taivaallinen Isämme] auttaa meitä, jos me vain annamme Hänelle elämässämme tilaisuuden tehdä niin.

Muistan erään tapauksen muutaman vuoden takaa. Joukko meitä ystävyksiä oli ratsastamassa vahvoilla hevosilla maastossa, kun tulimme aukiolle, josta avautui rehevä ruohoniitty, jonka halki polveili pieni, kirkasvetinen puro. Yksikään peura ei voisi toivoa parempaa kotia. Kuitenkin siellä vaani vaara. Varovainen peura huomaa pienimmänkin liikahduksen ympärillä olevissa pensaissa, se kuulee oksan rasahduksen ja erottaa ihmisen hajun. Se on haavoittuvainen vain yhdestä suunnasta – ylhäältä. Metsästäjät olivat rakentaneet vanhaan puuhun lavan korkealle houkuttelevan paikan yläpuolelle. Vaikka se on monissa paikoissa laitonta, metsästäjä ottaa saaliinsa sen tullessa syömään ja juomaan. Yksikään oksa ei katkea, yksikään liikahdus ei häiritse, mikään haju ei paljasta metsästäjän sijaintia. Miksi? Uljaalla peurauroksella, jonka aistit ovat kehittyneet pitkälle varoittamaan lähestyvästä vaarasta, ei ole kykyä katsoa suoraan ylöspäin ja siten havaita vihollista. Peura joutuu vaikeuksiin. Ihminen ei ole niin rajoittunut. Hänen suurin turvansa on hänen kyvyssään ja halussaan katsoa ylöspäin – katsoa Jumalaan ja elää [ks. Alma 37:47].⁸

Vahvistakaa perustustanne rukouksen avulla. – – Kun rukoilemme, kommunikoikaamme todella taivaallisen Isämme kanssa. On helppoa antaa rukoustemme tulla toistuviksi, pelkiksi sanoiksi, joiden takana on ajatusta vain vähän tai ei lainkaan. Kun muistamme, että jokainen meistä on kirjaimellisesti Jumalan henkipoika tai -tytär, meillä ei ole vaikeuksia lähestyä Häntä rukouksessa. Hän tuntee meidät, Hän rakastaa meitä, Hän haluaa meidän parastamme. Rukoilkaamme vilpittömästi ja tarkoituksella, esittäen kiitoksemme ja pyytäen niitä asioita, joita tunnemme tarvitsevamme. Kuunnelkaamme Hänen vastauksiaan, että voimme tunnistaa ne, kun ne tulevat. Kun teemme sen, meitä vahvistetaan ja siunataan. Opimme tuntemaan Hänet ja sen, mitä Hän toivoo elämältämme. Kun tunnemme Hänet, kun luotamme Hänen tahtoonsa, uskomme perustus vahvistuu. Jos joku meistä on ollut hidas kuulemaan neuvoa rukoilla alati, ei ole parempaa aikaa aloittaa kuin nyt. William Cowper julisti: ”Saatana vapisee, kun näkee heikoimman pyhän polvillaan.” (Julkaisussa Concise Dictionary of Religious Quotations, toim. William Neil, 1974, s. 144.)⁹

Me opimme rukoilemaan rukoilemalla. Ihminen voi viettää tuntikausia tutkien toisten kokemuksia, mutta mikään ei lävistä ihmissydäntä samalla tavalla kuin henkilökohtainen palava rukous ja siihen taivaasta lähetetty vastaus.

Sellaisesta kertoo Samuel-pojan esimerkki. Sellainen oli nuoren Nefin kokemus. Sellainen oli nuoren Joseph Smithin kauaskantoinen rukous. Sellainen voi olla rukoilevan ihmisen siunaus.¹⁰

Ellei teillä nyt ole [rukouksen avulla kommunikoimisen] suhdetta taivaalliseen Isäänne, kehotan teitä tekemään työtä päästäksenne siihen tavoitteeseen. Kun teette niin, teillä on oikeus saada elämäänne Hänen innoitustaan ja johdatustaan. Ne ovat välttämättömiä meille jokaiselle, jos aiomme selviytyä hengellisesti matkastamme täällä maan päällä. Sellainen innoitus ja johdatus ovat lahjoja, joita Hän antaa auliisti, jos me vain tavoittelemme niitä. Mitä aarteita ne ovatkaan!¹¹

Eräältä arvostetulta yhdysvaltalaiselta tuomarilta kysyttiin, mitä me maailman maiden kansalaiset voisimme tehdä vähentääksemme rikollisuutta ja lainrikkomuksia ja saadaksemme elämäämme ja kansojemme keskuuteen rauhaa ja tyytyväisyyttä. Hän vastasi harkitsevasti: ”Ehdottaisin palaamista perinteiseen perherukouskäytäntöön.”

Emmekö me kansana olekin kiitollisia siitä, ettei perherukous ole vanhentunut tapa meidän keskuudessamme? Koko maailmassa ei ole kauniimpaa näkyä kuin nähdä perhe rukoilemassa yhdessä. – –

Herra määräsi, että meillä tulee olla perherukous, sanoessaan: ”Rukoilkaa perheissänne Isää, aina minun nimessäni, jotta vaimonne ja lapsenne olisivat siunattuja” [3. Nefi 18:21].¹²

Kuva

perhe rukoilee

Hän on antanut käskyn: ”Rukoile aina, niin minä vuodatan Henkeni sinun päällesi ja suuri on oleva siunauksesi” [OL 19:38]. Kenties koskaan aikaisemmin ei ole ollut suurempaa tarvetta kuin nyt rukoilla ja opettaa perheemme jäseniä rukoilemaan. Rukous on puolustus kiusausta vastaan. Juuri vilpittömän ja sydämestä nousevan rukouksen avulla me voimme saada tarvittavat siunaukset ja tarvittavaa tukea selviytyäksemme tällä toisinaan vaikealla ja haastavalla matkalla, jota me kutsumme kuolevaisuudeksi.

Me voimme opettaa rukouksen tärkeyttä lapsillemme ja lastemme lapsille sekä sanoin että esimerkillä. Kerronpa teille, mitä opin esimerkillä opettamisesta erään äidin minulle lähettämästä rukousta koskevasta kirjeestä. ”Rakas presidentti Monson, mietin joskus, onko minulla vaikutusta lasteni elämään. Etenkin yksinhuoltajaäitinä, joka tekee kahta työtä saadakseen rahat riittämään, tulen joskus kotiin keskelle kaaosta, mutta en ikinä luovu toivosta.”

Hän kuvaa kirjeessään edelleen sitä, kuinka hän ja hänen lapsensa katsoivat yleiskonferenssia, jossa minä puhuin rukouksesta. Hänen poikansa sanoi: ”Äiti, sinä olet jo opettanut meille tuon.” Äiti kysyi: ”Mitä tarkoitat?” Hänen poikansa vastasi: ”No, sinä olet opettanut meitä rukoilemaan ja näyttänyt meille, kuinka se tehdään, kun yhtenä iltana tulin huoneeseesi kysymään jotakin ja näin sinun olevan polvillasi rukoilemassa taivaallista Isää. Jos Hän on tärkeä sinulle, Hänestä tulee tärkeä minullekin.” Kirje päättyi: ”Sitä ei ilmeisesti koskaan saa tietää, millainen vaikutus itsellä on, ennen kuin lapsi näkee sinun itse tekevän jotakin sellaista, mitä olet yrittänyt opettaa häntä tekemään.”¹³

Älkäämme lyökö laimin perherukouksiamme. Se on tehokas karkote synnille ja sen tähden mitä siunauksellisin ilon ja onnen tuoja. Se vanha sanonta pätee yhä: ”Perhe, joka rukoilee yhdessä, pysyy yhdessä.” Kun annamme lapsillemme rukouksen esimerkin, autamme heitä myös aloittamaan oman syvän uskon ja todistuksen perustuksensa, jota he tulevat tarvitsemaan koko elämänsä ajan.¹⁴

Monia vuosia sitten työtehtävissäni Tahitilla keskustelin lähetysjohtajamme Raymond Baudinin kanssa tahitilaisista. Heidät tunnetaan yhtenä maailman parhaimmista merenkulkijakansoista. Veli Baudin, joka puhuu ranskaa ja tahitia mutta vain vähän englantia, yritti kuvailla minulle tahitilaisten merikapteenien menestymisen salaisuutta. Hän sanoi: ”He ovat hämmästyttäviä. Sää voi olla kauhea, alukset saattavat vuotaa, heillä ei ole kenties mitään muuta apua navigoinnissa kuin sisäiset tuntemuksensa ja tähdet taivaalla, mutta he rukoilevat, ja he menevät.” Hän toisti tämän lauseen kolmeen kertaan. Tähän ilmaukseen sisältyy opetus. Meidän täytyy rukoilla, ja sitten meidän täytyy toimia. Molemmat ovat tärkeitä. – –

Jos kysyisin teiltä, mitä kohtaa Mormonin kirjassa luetaan eniten, arvelisin, että se olisi Ensimmäisestä Nefistä löytyvät kertomus Nefistä, hänen veljistään, hänen isästään ja käskystä hankkia pronssilevyt Labanilta. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että useimmat meistä päättävät aika ajoin lukea Mormonin kirjan uudelleen. Yleensä aloitamme Ensimmäisestä Nefistä. Itse asiassa siitä löytyvät kohdat kuvaavat kauniisti tarvetta rukoilla ja sitten mennä ja tehdä. Nefi sanoi: ”Minä menen ja teen sen, mitä Herra on käskenyt, sillä minä tiedän, ettei Herra anna ihmislapsille mitään käskyjä valmistamatta heille keinoa toteuttaa sitä, mitä hän käskee heidän tehdä” [1. Nefi 3:7].

Me muistamme käskyn. Me muistamme Nefin vastauksen. Me muistamme lopputuloksen.

Meidän päivinämme ja meidän aikanamme on monia esimerkkejä niiden kokemuksista, jotka rukoilevat ja sitten menevät ja tekevät. Kerron teille koskettavan kertomuksen hienosta perheestä, joka asui kauniissa Perthin kaupungissa Australiassa. Vuonna 1957, neljä kuukautta ennen Uuden-Seelannin temppelin vihkimistä, perheen isä Donald Cummings toimi piirinjohtajana Perthissä. Hän ja hänen vaimonsa ja lapsensa päättivät osallistua temppelin vihkiäisiin, vaikka heidän taloudellinen tilanteensa oli hyvin kehno. He alkoivat rukoilla, tehdä työtä ja säästää. He myivät ainoan autonsa ja kokosivat yhteen jokaisen mahdollisen pennin, mutta viikkoa ennen suunniteltua lähtöpäivää heiltä puuttui edelleenkin 200 puntaa. Kahden odottamattoman sadan punnan lahjoituksen ansiosta he saivat rahat juuri ajoissa kokoon. Koska veli Cummings ei saanut vapaata työstään matkaa varten, hän päätti sanoutua irti työpaikastaan.

Kuva

Hamiltonin temppeli Uudessa-Seelannissa

He matkasivat junalla halki laajan Australian mantereen ja saapuivat Sydneyyn, jossa he liittyivät muiden Uuteen-Seelantiin matkaavien jäsenten joukkoon. Veli Cummings ja hänen perheensä olivat ensimmäisiä australialaisia, jotka kastettiin kuolleiden puolesta Uuden-Seelannin temppelissä. He olivat ensimmäisiä kaukaa Perthistä Australiasta asti tulleita, jotka sinetöitiin Uuden-Seelannin temppelissä. He rukoilivat, he valmistautuivat ja sitten he menivät.¹⁵

Monta vuotta sitten, kun palvelin piispana, sain tiedon, että seurakuntani jäsen Mary Watson oli potilaana piirikunnan sairaalassa. Kun menin katsomaan häntä, löysin hänet suuresta huoneesta, joka oli niin täynnä vuoteita, että häntä oli vaikea huomata. Kun näin hänen vuoteensa ja menin hänen luoksensa, sanoin: ”Hei, Mary.”

Hän vastasi: ”Hei, piispa.”

Huomasin, että Mary Watsonin vieressä olleen vuoteen potilas peitti kasvonsa lakanalla.

Annoin Mary Watsonille siunauksen, kättelin häntä ja sanoin näkemiin, mutta en voinut lähteä hänen viereltään. Oli kuin näkymätön käsi olisi ollut olallani, ja tuntui kuin olisin sielussani kuullut nämä sanat: ”Mene viereisen vuoteen luo, jossa makaava pienikokoinen nainen peitti kasvonsa lakanalla, kun tulit sisään.” Tein niin. Olen oppinut elämäni aikaan, ettei pidä viivytellä, kun innoitettu kehotus tulee.

Menin toisen potilaan vuoteen viereen, kosketin lempeästi hänen olkapäätään ja vedin varovasti pois lakanan, jolla hän oli peittänyt kasvonsa. Kas kummaa! Hänkin oli seurakuntani jäsen. En ollut tiennyt, että hän oli potilaana sairaalassa. Hänen nimensä oli Kathleen McKee. Kun katseemme kohtasivat, hän huudahti kyynelsilmin: ”Voi piispa, kun tulit sisään ovesta, minusta tuntui, että olit tullut katsomaan minua ja antamaan minulle siunauksen, koska olin rukoillut sitä. Iloitsin mielessäni ajatuksesta, että tiesit minun olevan täällä, mutta kun pysähdyitkin toisen vuoteen viereen, tunsin pettymystä ja ymmärsin, ettet ollut tullut minua tapaamaan.”

Sanoin sisar McKeelle: ”Ei sillä ole väliä, etten minä tiennyt sinun olevan täällä. Tärkeää on, että taivaallinen Isämme kuitenkin tiesi ja että olit rukoillut hiljaa pappeuden siunausta. Juuri Hän kehotti minua häiritsemään sinua ollessasi omissa oloissasi.”

Siunaus annettiin, rukoukseen vastattiin. Painoin suukon hänen otsalleen ja lähdin sairaalasta sydän kiitollisena Hengen kehotuksista.¹⁶

Herran tarkoitukset täytetään usein, kun me kiinnitämme huomiota Hengen johdatukseen. Uskon, että mitä enemmän me toimimme saamamme innoituksen ja vaikutelmien mukaan, sitä enemmän Herra uskoo meille Hänen tehtäviään. – –

Veljeni ja sisareni, taivaallinen Isämme on tietoinen tarpeistamme ja auttaa meitä, kun me huudamme Hänen puoleensa saadaksemme apua. Uskon, ettei mikään huolenaiheemme ole liian pieni tai vähäpätöinen. Herra on mukana jopa elämämme yksityiskohdissa.¹⁷

Kun elämän taakat käyvät raskaiksi, kun koettelemukset kysyvät uskoa, kun tuska, suru ja epätoivo saavat toivon valon väräjämään ja palamaan himmeästi, niin keskusteleminen taivaallisen Isämme kanssa tuo rauhaa.¹⁸

Tulee hetkiä, jolloin kuljette okaiden peittämää ja ongelmien merkitsemää polkua. Saattaa olla hetkiä, jolloin tunnette olevanne erossa – jopa eristyksissä – jokaisen hyvän lahjan Antajasta. Teitä huolestuttaa, että kuljette yksin. Pelko astuu uskon tilalle.

Kun huomaatte olevanne tällaisessa tilanteessa, pyydän teitä muistamaan rukouksen. – – Apostoli Paavali on kehottanut:

”Saattakaa aina se, mitä tarvitsette, – – Jumalan tietoon.

Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.” [Fil. 4:6–7.]

Mikä loistava lupaus! Juuri rauhaa me tavoittelemme, sitä me kaipaamme.

Meitä ei ole pantu tämän maan päälle kulkemaan yksin. Mikä hämmästyttävä voiman, vahvuuden ja lohdun lähde onkaan meidän jokaisen ulottuvilla. Hän, joka tuntee meidät paremmin kuin me tunnemme itsemme, Hän, joka näkee suuremman kuvan ja joka tietää lopun alusta asti, on vakuuttanut meille, että Hän on valmis antamaan meille apua, jos me vain pyydämme. Meillä on tämä lupaus: ”Rukoilkaa alati ja uskokaa, niin kaikki yhdessä koituu teidän parhaaksenne” [OL 90:24].

Kun rukouksemme nousevat kohti taivasta, älkäämme unohtako Vapahtajan meille opettamia sanoja. Kohdatessaan Getsemanen ja ristin kiduttavan tuskan Hän rukoili Isää: ”Älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun” [Luuk. 22:42]. Niin vaikeaa kuin toisinaan ehkä onkin, meidänkin kannattaa luottaa siihen, että taivaallinen Isä tietää parhaiten, kuinka ja milloin ja millä tavoin antaa apua, jota pyydämme.¹⁹

Yhteydenpito taivaallisen Isämme kanssa – mukaan lukien meidän rukouksemme Hänelle ja Hänen innoituksensa meille – on välttämätöntä, jotta me kestäisimme elämän myrskyt ja koettelemukset. Herra kehottaa meitä: ”Lähestykää minua, niin minä lähestyn teitä; etsikää minua uutterasti, niin te löydätte minut” [OL 88:63]. Kun teemme niin, tunnemme Hänen Henkensä elämässämme, ja se antaa meille halun ja rohkeuden seisoa vahvoina ja lujina vanhurskaudessa.²⁰

• Presidentti Monson opetti, että rukous ”antaa hengellistä voimaa” ja on ”avain rauhaan” (osa 1). Millaisissa tilanteissa rukous on vahvistanut sinua? Millaisissa tilanteissa rukous on tuonut sinulle rauhaa? Kuinka voimme tehdä rukouksistamme merkityksellisempiä?

• Käy läpi ne monet siunaukset, joita presidentti Monson sanoi koituvan perherukouksen pitämisestä (ks. osa 2). Millä tavoin sinun perhettäsi on siunattu, kun olette rukoilleet yhdessä? Millä tavoin voi auttaa lapsia oppimaan rukouksen voimasta? Mitä voimme oppia sen pohjalta, mitä presidentti Monson kertoi rukoilevasta äidistä?

• Mitä presidentti Monsonin kertomus tahitilaisista merikapteeneista voi opettaa meille rukouksesta? (Ks. osa 3.) Mitä taivaallinen Isä odottaa meiltä, kun pyydämme Hänen apuaan? Mitä olet oppinut tavoista, joilla taivaallinen Isä vastaa rukouksiin?

• Presidentti Monson tähdensi: ”Taivaallinen Isämme on tietoinen tarpeistamme ja auttaa meitä, kun me huudamme Hänen puoleensa” (osa 4). Mitkä kokemukset ovat osoittaneet sinulle, että taivaallinen Isä on tietoinen tarpeistasi? Mitkä kokemukset ovat auttaneet sinua saamaan todistuksen siitä, että Jumala kuulee rukoukset ja vastaa niihin?

• Presidentti Monson opetti, että taivaallinen Isä tukee meitä koettelemuksissa, kun pyydämme Hänen apuaan rukouksessa (ks. osa 5). Kuinka olet tuntenut saaneesi tukea koettelemuksissa, kun olet rukoillut? Kuinka olet nähnyt Jumalan täyttävän lupauksensa siitä, että kun rukoilet alati, ”kaikki yhdessä koituu teidän parhaaksenne” (OL 90:24)?

Matt. 6:5–13; 21:22; Joh. 17:1–26; Jaak. 5:16; 2. Nefi 32:8–9; En. 1:1–9; Alma 33:3–11; OL 9:7–9; 121:1–8

Kun luet, alleviivaa ja merkitse sinulle merkityksellisiä sanoja ja ilmauksia. Lisää pyhiin kirjoituksiin viitteitä, jotka liittyvät presidentti Monsonin opetuksiin (ks. Saarnatkaa minun evankeliumiani, 2005, s. 24–25).