Ilon löytäminen matkasta

Toisinaan me annamme huomisen ympärillä pyörivien ajatustemme viedä liian suuren osan tästä päivästä. Menneestä unelmoiminen ja tulevaisuuden kaipaaminen saattavat tarjota lohtua, mutta ne eivät korvaa nykyisyydessä elämistä. Tämä on mahdollisuuksiemme päivä, ja meidän täytyy tarttua siihen. – – Jotta eläisimme tämän päivän täysipainoisimmin, meidän täytyy tehdä sitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Älkäämme lykätkö niitä asioita, joilla on eniten merkitystä.⁴

Olemme kaikki jossain vaiheessa kuulleet jonkin version tutusta sanonnasta: ”Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos.”

Joudumme kohtaamaan muutoksia koko elämämme ajan. Jotkin muutokset ovat tervetulleita, toiset taas eivät. Elämässämme on muutoksia, jotka ovat äkillisiä – kuten läheisen yllättävä poismeno, odottamaton sairaus, jonkin meille tärkeän asian menettäminen. Mutta suurin osa muutoksista tapahtuu vaivihkaa ja hitaasti. – –

Päivä päivältä, minuutti minuutilta, sekunti sekunnilta olemme kulkeneet siitä, missä olimme, sinne, missä nyt olemme. – – Aika ei koskaan pysähdy. Sen täytyy kulkea vakaasti eteenpäin, ja sen kulkiessa eteenpäin tulevat muutokset.

Tämä on ainutkertainen mahdollisuutemme kuolevaisessa elämässä – tässä ja nyt. Mitä kauemmin elämme, sitä paremmin tajuamme elämän lyhyyden. Tilaisuuksia tulee, ja sitten ne ovat poissa. Uskon, että suurimpia opetuksia, mitä meidän tulee saada tällä lyhyellä vierailullamme maan päällä, ovat opetukset, jotka auttavat meitä erottamaan, mikä on tärkeää ja mikä ei. Pyydän hartaasti, ettette antaisi noiden tärkeimpien asioiden mennä ohitsenne samalla kun teette suunnitelmia sitä kuviteltua ja olematonta tulevaisuutta varten, jolloin teillä on aikaa tehdä kaikki se, mitä haluatte tehdä. Löytäkää sen sijaan iloa matkasta – nyt.

– – Nautin suuresti monista musikaaleista, ja yksi suosikeistani on amerikkalaisen säveltäjän Meredith Willsonin teos nimeltään ”The Music Man”. Professori Harold Hill, yksi esityksen päähenkilöistä, lausuu varoituksen, jonka esitän teille. Hän sanoo: ”Jos kerää kylliksi huomisia, huomaa keränneensä paljon tyhjiä eilisiä” [Meredith Willson ja Franklin Lacey, The Music Man, 1957].

Veljeni ja sisareni, emme voi muistella mitään huomista, ellemme tee jotakin tänään.

– – Monta vuotta sitten Arthur Gordon kirjoitti eräässä valtakunnallisessa aikakauslehdessä seuraavasti:

”Kun olin noin kolmetoista ja veljeni kymmenen, isä oli luvannut viedä meidät sirkukseen. Mutta lounasaikaan tuli puhelinsoitto: hänen pitäisi hoitaa joitakin kiireisiä liikeasioita kaupungissa. Me valmistauduimme kokemaan pettymyksen. Sitten kuulimme hänen sanovan puhelimeen: ’Ei, en voi tulla tänään. Asian on pakko odottaa.’

Kun hän tuli takaisin ruokapöytään, äiti hymyili. ’Kyllähän sirkus tulee tänne toisenkin kerran’, hän sanoi.

’Tiedän’, isä sanoi. ’Mutta lapsuus ei.’” [Arthur Gordon, A Touch of Wonder, 1974.]

Jos teillä on lapsia, jotka ovat aikuisia ja lähteneet kotoa, olette mitä todennäköisimmin toisinaan tunteneet menetyksen tuskaa ja tajunneet, ettette arvostaneet sitä vaihetta elämässänne niin paljon kuin olisi pitänyt. Takaisinpäin ei tietysti ole paluuta, voi vain mennä eteenpäin. Sen sijaan, että viipyisimme menneisyydessä, meidän tulee käyttää tämä päivä parhaalla mahdollisella tavalla, tässä ja nyt, tekemällä kaikki voitavamme hankkiaksemme miellyttäviä muistoja tulevaisuutta varten.

Jos olette vielä lastenkasvatusvaiheessa, huomatkaa, että ne pienet sormenjäljet, jotka ilmestyvät lähes jokaiselle juuri puhdistetulle pinnalle, ne ympäri taloa levitetyt lelut, ne käsittelyä kaipaavat pyykkikasat katoavat aivan liian pian ja että tulette – hämmästykseksenne – kaipaamaan niitä syvästi.⁵

Aika on lahja, aarre, jota ei voi työntää syrjään vastaisen varalle, vaan se pitää käyttää viisaasti tässä ja nyt.⁶

Vanhin Monte J. Brough, [entinen johtavana auktoriteettina toimiva seitsenkymmen], on kertonut eräästä kesästä lapsuudenkodissaan Randolphissa Utahissa, jolloin hän ja hänen nuorempi veljensä Max päättivät rakentaa suureen takapihalla olevaan puuhun majan. He tekivät suunnitelmia elämänsä mahtavimman luomuksen rakentamiseksi. He keräsivät rakennustarvikkeita joka puolelta ympäristöstä ja raahasivat ne ylös siihen kohtaan puuta, jossa kaksi oksaa tarjosi ihanteellisen paikan majalle. Se oli rankkaa, ja he odottivat innolla työn valmistumista. Mielikuva valmiista majasta antoi heille valtavan motivaation saattaa rakennushanke päätökseen.

He työskentelivät koko kesän, ja vihdoin syksyllä juuri ennen uuden kouluvuoden alkua heidän majansa oli valmis. Vanhin Brough kertoi, ettei hän koskaan unohda niitä ilon ja tyytyväisyyden tunteita, joita he tunsivat, kun he vihdoinkin saattoivat nauttia työnsä tuloksista. He istuivat puumajassa, katselivat ympärilleen muutaman minuutin, kiipesivät alas puusta – eivätkä koskaan palanneet majaan. Valmiiksi saatu hanke – niin mahtava kuin se olikin – ei voinut pitää yllä heidän mielenkiintoaan edes yhtä päivää. Toisin sanoen heidän kokemaansa kestävää tyydytystä ja mielihyvää ei tuonutkaan valmiiksi saatu maja vaan suunnittelemisen, tarvikkeiden keräämisen, rakentamisen ja työskentelemisen prosessi.⁷

Näkemys ilman työtä on unelmointia. Työ ilman näkemystä on raadantaa. Näkemys yhdistettynä työhön takaa menestyksen.⁸

Jumala antaa meille haasteeksi raaka-aineet, ei helppoja ja mukavia valmiita tuotteita. Hän jättää taulut maalaamatta ja musiikin laulamatta ja ongelmat ratkaisematta, jotta voisimme tuntea luomisen iloa ja riemua.⁹

Kukaan meistä ei selviä tästä elämästä ilman ongelmia ja haasteita – ja joskus murhenäytelmiä ja onnettomuuksia. Olemmehan me suurelta osin täällä oppimassa ja kasvamassa sellaisten elämämme tapahtumien avulla. Me tiedämme, että on aikoja, jolloin kärsimme, jolloin murehdimme ja jolloin olemme surullisia. Meille on kuitenkin sanottu: ”Aadam lankesi, jotta ihmisiä voisi olla, ja ihmiset ovat, jotta heillä voisi olla ilo” [2. Nefi 2:25].

Kuinka meillä voisi olla ilo elämässämme huolimatta kaikesta siitä, mitä saatamme kohdata? Jälleen pyhistä kirjoituksista: ”Ja nyt, olkaa rohkealla mielellä älkääkä pelätkö, sillä minä, Herra, olen teidän kanssanne ja seison teidän rinnallanne” [OL 68:6].

Kirkon historia tällä aikojen täyttymisen taloudenhoitokaudella on täynnä sellaisten ihmisten kokemuksia, joilla on ollut vaikeaa ja jotka ovat kuitenkin pysyneet järkkymättöminä ja rohkealla mielellä tehdessään Jeesuksen Kristuksen evankeliumista elämänsä keskipisteen. Tämä asenne vie meidät läpi kaiken, mitä eteemme tulee. Se ei poista meiltä ongelmiamme, vaan se auttaa meitä kohtaamaan haasteemme, käymään niihin päättäväisesti käsiksi ja selviytymään voitokkaina.

Kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat kohdanneet vaikeita tilanteita ja silti pysyneet lujina ja voittaneet, koska heidän uskonsa evankeliumiin ja Vapahtajaan on antanut heille heidän tarvitsemansa voiman, on niin runsaasti esimerkkejä, ettei aika riitä niiden luettelemiseen. – – Haluaisin – – kertoa teille – – omasta suvustani erään koskettavan kokemuksen, joka on ollut minulle aina innoituksena.

Kuva

valokuva Condien perheestä

Äitini isovanhemmat Gibson ja Cecelia Sharp Condie asuivat Clackmannanissa Skotlannissa. Heidän perheensä työskenteli hiilikaivoksilla. He elivät sovussa maailman kanssa sukulaisten ja ystävien ympäröiminä ja asuivat rakastamassaan maassa melko mukavissa oloissa. Sitten he kuuntelivat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajien sanoman ja kokivat kääntymyksen koko sielustaan. He kuulivat kutsun kokoontua Siioniin ja tiesivät, että heidän täytyy vastata tuohon kutsuun.

Jolloinkin vuoden 1848 tienoilla he myivät omaisuutensa ja valmistautuivat vaaralliselle matkalle yli mahtavan Atlantin valtameren. Viiden pienen lapsensa kanssa he nousivat purjelaivaan koko maallinen omaisuutensa yhdessä pienessä kirstussa. He matkasivat 3 000 mailia (4 800 km) vetten yli – kahdeksan pitkää, uuvuttavaa viikkoa petollisella merellä katsellen ja odottaen, huonon ravinnon ja juomaveden turvin saamatta mitään apua tuon pienen laivan ulkopuolelta.

Tämän sydäntäsärkevän tilanteen keskellä yksi heidän nuorista pojistaan sairastui. Ei ollut lääkäreitä, ei apteekkeja, joista he voisivat ostaa lääkettä lievittääkseen hänen kärsimyksiään. He katselivat, he rukoilivat, he odottivat ja he itkivät, kun hänen kuntonsa huononi päivä päivältä. Kun hänen silmänsä viimein sulkeutuivat kuolon uneen, he olivat surun murtamia. Heidän suruaan lisäsi vielä se, että meren lakeja oli toteltava. Pieni ruumis kiedottiin purjekankaaseen, jossa oli rautapainoja, ja laskettiin aaltojen helmaan. Laivan jatkaessa purjehdustaan pojan vanhemmat yksin tunsivat, kuinka musertavan iskun heidän sydämensä oli saanut. [Mukailtu Thomas A. Condien julkaisemattomasta teoksesta ”History of Gibson and Cecelia Sharp Condie”, 1937.] Gibson ja Cecelia kuitenkin kestivät sen uskonsa turvin, joka oli syntynyt syvästä vakaumuksesta totuuteen ja rakkaudesta Jumalaan. Heitä lohduttivat Herran sanat: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman” [Joh. 16:33].

Kuinka kiitollinen olenkaan esivanhemmista, joilla oli uskoa jättää kotinsa ja sukunsa ja matkata Siioniin, ja jotka tekivät uhrauksia, joita saatan tuskin kuvitella. Kiitän taivaallista Isääni siitä uskon, rohkeuden ja päättäväisyyden esimerkistä, jonka Gibson ja Cecelia Sharp Condie antoivat minulle ja kaikille jälkeläisilleen. – –

Pyhistä kirjoituksista me luemme: ”Mutta katso, vanhurskaat, Israelin Pyhän pyhät, ne, jotka ovat uskoneet [Häneen], ne, jotka ovat kestäneet maailman ristit – –, he perivät Jumalan valtakunnan, – – ja heidän ilonsa on täysi ikuisesti” [2. Nefi 9:18].

Todistan teille, että meille luvatut siunaukset ovat mittaamattomat. Vaikka myrskypilviä kerääntyy, vaikka sade lankeaa yllemme, tietomme evankeliumista ja rakkautemme taivaallista Isäämme ja Vapahtajaamme kohtaan lohduttaa ja tukee meitä ja tuo iloa sydämeemme, kun vaellamme oikeamielisesti ja pidämme käskyt. Tässä maailmassa ei ole mitään, mikä voi voittaa meidät.

Rakkaat veljeni ja sisareni, älkää pelätkö. Ole rohkealla mielellä. Tulevaisuus on yhtä kirkas kuin uskonne.¹⁰

Jos punnitsemme elämän hyvyyttä sen ilojen ja nautintojen ja turvallisuuden mukaan, käytämme väärää mittaa. Yltäkylläinen elämä ei ole loputonta ylellisyyttä. Se ei saa tyydytystä kaupallisesti tuotetusta nautinnosta luullen sitä iloksi ja onnellisuudeksi. – –

Löytääksemme todellista onnea meidän täytyy etsiä sitä keskittyen muuhun kuin itseemme. Kukaan ei ole oppinut elämän tarkoitusta ennen kuin hän on luovuttanut minänsä lähimmäistensä palvelemiseen. Muiden palveleminen on sukua velvollisuudelle, jonka täyttäminen tuottaa todellista iloa.¹¹

Elämässämme tulee eteen paineita olosuhteistamme riippumatta. Meidän on kohdattava ne parhaamme mukaan. Mutta me emme saa antaa niiden häiritä sitä, mikä on kaikkein tärkeintä – ja se, mikä on kaikkein tärkeintä, liittyy miltei aina ympärillämme oleviin ihmisiin. Oletamme usein, että kyllä he tietävät, kuinka paljon rakastamme heitä. Mutta meidän ei pitäisi koskaan olettaa; meidän pitäisi kertoa se heille. William Shakespeare kirjoitti: ”Ei lemmi se, jok’ ei tuo ilmi mieltään” [Kaksi nuorta veronalaista, 1. näytös, 2. kohtaus]. Emme ikinä unohda ystävällisiä sanoja tai kiintymyksen osoitusta. Sen sijaan tulemme katumaan sitä, jos sellaiset asiat puuttuvat tärkeimmistä ihmissuhteistamme.

Lähettäkää se viesti ystävällenne, jota olette laiminlyöneet, halatkaa lastanne, halatkaa vanhempianne, sanokaa useammin ”rakastan sinua” ja muistakaa aina kiittää. Älkää koskaan antako ratkaisua vaativan ongelman tulla tärkeämmäksi kuin rakkautta kaipaava henkilö.¹² Ystävät muuttavat pois, lapset kasvavat, läheiset kuolevat. On niin helppo pitää toisia itsestäänselvyyksinä, kunnes tulee päivä, jolloin he ovat poistuneet elämästämme ja jäljelle jäävät vain mietteemme ”entä jos” ja ”kunpa vain”. Kirjailija Harriet Beecher Stowe on sanonut: ”Katkerimpia kyyneliä haudoilla on vuodatettu sanomatta jääneiden sanojen ja tekemättä jääneiden tekojen vuoksi” [julkaisussa The Harper Book of American Quotations, toim. Gorton Carruth ja Eugene Erlich, 1988, s. 173].

1960-luvulla Vietnamin sodan aikaan kirkon jäsen, lentosotamies Jay Hess, ammuttiin alas Pohjois-Vietnamin yllä. Kahden vuoden ajan hänen perheellään ei ollut mitään tietoa siitä, oliko hän kuollut vai elossa. Hänen vangitsijansa Hanoissa sallivat hänen lopulta kirjoittaa kotiin, mutta hänen viestissään ei saanut olla enempää kuin 25 sanaa. Mitä te ja minä sanoisimme perheellemme, jos olisimme samassa tilanteessa – emmekä olisi nähneet heitä yli kahteen vuoteen emmekä tietäisi, tulemmeko koskaan enää näkemäänkään? Veli Hess halusi kirjoittaa jotakin sellaista, minkä hänen perheensä tunnistaisi hänen kirjoittamakseen, ja hän halusi myös antaa heille arvokkaita neuvoja, joten hän kirjoitti seuraavasti: ”Nämä asiat ovat tärkeitä: temppeliavioliitto, lähetystyö, opiskelu. Jatkakaa sinnikkäästi, asettakaa tavoitteita, kirjoittakaa muistiinpanoja, ottakaa valokuvia kaksi kertaa vuodessa.” [Henkilökohtainen kirjeenvaihto.]

Nauttikaamme elämästä päivä kerrallaan, löytäkäämme iloa matkasta ja jakakaamme rakkauttamme ystäville ja perheelle. Jonakin päivänä meiltä jokaiselta loppuvat huomiset.¹³

Kuva

äiti halaa poikaansa

Päättäkäämme tästä päivästä lähtien täyttää sydämemme rakkaudella. Kulkekaamme toinen virsta ja ottakaamme elämäämme kaikki ne, jotka ovat yksinäisiä tai masentuneita tai jotka kärsivät jollakin tavoin. Ilahduttakaamme ja piristäkäämme surullisia. [Ks. ”Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain”, MAP-lauluja, 144.] Eläkäämme niin, että kun viimeinen kutsu kuuluu, meidän ei tarvitse katua mitään vakavaa eikä surra mitään kesken jäänyttä vaan voimme sanoa apostoli Paavalin tavoin: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” [2. Tim. 4:7].¹⁴

• Presidentti Monson tähdensi tarvetta tehdä ero sen välillä, mikä on tärkeää ja mikä ei ole (ks. osa 1). Miten se tehdään? Kuinka voimme voittaa taipumuksen lykätä tärkeimpien asioiden tekemistä? Mitä vaaroja liittyy siihen, että ”viipyisimme menneisyydessä”? Mitä me voimme tehdä, jotta löydämme iloa elämän matkasta?

• Käy läpi presidentti Monsonin kertomus vanhin Monte J. Brough’sta ja hänen veljestään (ks. osa 2). Mistähän syystä jonkin asian hyväksi työskenteleminen voi olla yhtä tyydyttävää kuin lopputulos? Kuinka työ, ponnistelu ja luominen ovat tuoneet sinulle iloa?

• Pohdi presidentti Monsonin opetuksia elämän haasteista (ks. osa 3). Mitä voimme oppia hänen kertomuksestaan hänen äitinsä isovanhemmista? Kuinka voimme kohtaamistamme vastoinkäymisistä huolimatta kokea iloa elämässämme? Kuinka uskosi Vapahtajaan on auttanut sinua vaikeana aikana?

• Presidentti Monson opetti, että kokeaksemme todellista onnellisuutta meidän täytyy palvella ja rakastaa muita (ks. osa 4). Milloin olet kokenut iloa, joka tulee muiden palvelemisesta? Käy läpi ne tavat palvella muita, joita presidentti Monson mainitsee osassa 4. Millä tavoin tunnet innoitusta palvella?

Joh. 16:20–22; Hepr. 12:1–2; 1. Nefi 8:5–12; 11:25; Alma 27:16–18; Moos. 5:10

”Voit kutsua Hengen vaikutuksen opettamiseesi kannustamalla muita lausumaan omakohtaisen todistuksensa totuudesta, jota käsittelette. Pyydä [perheen tai] luokan jäseniä yksinkertaisesti kertomaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan, jotka liittyvät johonkin evankeliumin periaatteeseen.” (Ks. Opettaminen Vapahtajan tavalla, 2016, s. 11.)