Minä toivon, että joku rakastaa sitä

Kun poikani oli kolmivuotias ja tyttäreni neljä, he kuuluivat naapuriston leikkikouluryhmään. Sinä talvena ne meistä, jotka olimme vastuussa ryhmästä, päätimme toteuttaa jouluprojektin, johon kuului, että jokainen lapsi lahjoittaisi lelun jollekin puutteenalaiselle perheelle.

Sitä edeltävinä viikkoina opetimme monta oppiaihetta siitä, kuinka kiitollisuus ja toisten kanssa jakaminen tekee meidät onnellisiksi. Sanoin lapsilleni, että he voisivat alkaa ajatella, mitkä lelut he haluaisivat antaa. Halusin heidän saavan kokemuksen siitä, että he valitsevat itse sen, mitä he antavat. Perheemme rahavarat olivat rajalliset, ja olin utelias tietämään, mistä harvoista leluistaan he olisivat valmiit luopumaan.

Eräänä lauantaiaamuna sanoin lapsille, että oli aika valita heidän lahjoituksensa. Autoin Hunteria paketoimaan valitsemansa kuorma-auton ja menin sitten katsomaan, mitä Mikelle puuhasi. Näky, jonka näin hänen huoneensa ovelta, sai kyyneleet nousemaan silmiini.

Mikelle halasi lempinukkeaan Mellaa, joka oli puettu parhaimpiin nukenvaatteisiinsa, ja lauloi sille. Sitten hän laittoi pienen peiton lahjakassin pohjalle. Hän hymyili nukelle, halasi ja suukotti sitä ja laittoi sen hellästi kassiin. Nähdessään minut hän sanoi: ”Mella on valmiina, äiti. Minä toivon, että joku rakastaa sitä.”

Koska tiesin, mitä tuo nukke merkitsi tyttärelleni, olin äimistynyt, että hän antaisi sen pois. Minua melkein halutti sanoa Mikellelle, ettei hänen tarvitsisi luopua lempinukestaan, mutten tehnyt sitä.

”Hän ymmärtää antamista”, ajattelin. ”Hän antaa kaikkein parhaansa.”

Yhtäkkiä tajusin, että osa minusta oli halukas antamaan ja jakamaan, kunhan ei vaadittaisi liian suurta henkilökohtaista uhrausta. Olin asettanut rajat kristilliselle rakkaudelleni, ja tiesin, että minun täytyi muuttua.

Ajattelin, kuinka taivaallinen Isä antoi ainoan täydellisen Poikansa ja salli Hänen kärsiä ja kuolla puolestani. Kuvittelin mielessäni rakastavan taivaan Isän suukottamassa rakasta Poikaansa ja lähettämässä Hänet maailmaan vauvana toivoen, että me rakastaisimme ja seuraisimme Häntä.

Vapahtaja itse ei kitsastellut lainkaan vaan antoi kaiken, mitä Hänen täytyi antaa.

Mietin, mahtaisiko Mikelle muuttaa mieltään ennen joulutilaisuutta, jolloin lelut lahjoitettaisiin, mutta hän ei tehnyt sitä. Mietin, katuisiko hän myöhemmin valintaansa ja surisi sitä, mutta hän ei tehnyt sitä.

Nähtyäni tyttäreni Kristuksen kaltaisen esimerkin, päätin, että olipa minulla annettavana paljon tai vähän, antaisin aina iloisesti parhaani, kun minulla olisi tilaisuus jakaa omastani.