Te lauloitte sydämestänne

Joulukuussa 2000 meidän vaarnakuoromme valmistautui järjestämään kuorojuhlat. Monta tunnettua kuoroa Posadasin kaupungista Argentiinasta oli varmistanut osallistumisensa, ja paikalle oli tulossa paljon ihmisiä. Toivoimme, että jakaisimme omalla laulullamme todistuksemme Vapahtajan syntymästä.

Kuoron johtajana olin vähän huolestunut. Huoltani lisäsi se, että odotin kaksosia ja raskauteni oli loppuvaiheessa. Kenraaliharjoituksissa viikkoa ennen konserttia minulla oli kipuja ja minun oli johdettava kuoroa istualtani.

Kun harjoitukset sitten päättyivät, en pystynyt enää seisomaan. Mieheni Carlos ja isäni antoivat minulle siunauksen. Sitten Carlos vei minut sairaalaan, jossa lääkärit sanoivat, että vauvat syntyisivät sinä päivänä. Minua pelotti, mutta Carlos kehotti minua luottamaan Herraan.

Pian huoneen täytti vastasyntyneen vauvan itku. Sydämeni hypähti ilosta äänen kuultuani, mutta sitten lääkäri tuli lähelleni ja sanoi: ”Se on Kira, joka itkee, mutta Abril ei selviytynyt.”

En löydä sanoja, joilla kuvailisin ylitseni tulvineita tunteita. Pian minut siirrettiin toiseen huoneeseen, jossa aviomieheni odotti minua. Me halasimme ja itkimme.

”Dafne, me emme tiedä Herran syytä siihen, että Hän otti Abrilin luokseen”, Carlos sanoi. ”Mutta meidän pitää olla vahvoja, hyväksyä Hänen tahtonsa ja kulkea eteenpäin uskossa.”

Vähän myöhemmin Carlos piteli pikkuruista Kiraa sylissään ja antoi hänelle siunauksen, että hän jäisi eloon. Hän jäikin eloon, mutta hänellä oli komplikaatioita, joiden vuoksi hän jäi sairaalaan kymmeneksi päiväksi.

Minä pääsin kotiin seuraavalla viikolla. Koska kävin usein sairaalassa katsomassa Kiraa ja syöttämässä häntä, en suonut ajatustakaan kuorolle. Juhlia edeltävänä iltana isäni kysyi minulta, olinko jo päättänyt, johtaisinko kuoroa. Hän sanoi: ”Rukoile asian puolesta, Dafne, niin teet varmaankin oikean ratkaisun, olipa se mikä tahansa.”

Ajattelin Kiraa, joka makasi yhä sairaalassa. Ajattelin kuoron jäseniä, jotka olivat työskennelleet ahkerasti valmistautuessaan konserttiin. Ajattelin Vapahtajaa ja Hänen syntymäänsä, elämäänsä ja antamaansa uhria. Tiesin, mitä minun oli tehtävä.

Seuraavana iltana kuoron jäsenten perhettäni kohtaan osoittama rakkaus liikutti meitä syvästi, ja heidän keskuudessaan oleva sopusoinnun henki loi vilpittömän halun vaikuttaa kaikkiin kuulijoihin.

Koska me järjestimme juhlat, meidän vaarnakuoromme lauloi viimeisenä. Kun pianolla ja viululla esitettiin alkusoittoa kappaleesta ”Ensimmäinen joulu”, poskilleni vieri kyyneleitä. Kun lauluäänet sitten yhdistyivät soitinten ääneen, minut valtasi tunne, että olin kauniissa paikassa.

Kun lopetimme, käännyin ympäri ja näin, että suurimmalla osalla yleisöstä oli silmät kyynelissä. Ihmiset, jotka eivät ehkä koskaan olleet kuulleet evankeliumin sanomaa rauhasta ja rakkaudesta, olivat tunteneet musiikkimme kautta Jumalan Pojan syntymän kauneuden ja ihmeen.

Jälkeenpäin erään toisen kuoron johtaja sanoi meille: ”Meillä oli hyvä tekniikka, mutta te lauloitte sydämestänne.”

Jouluaattona mieheni ja minä kiitimme Jumalaa siitä, että Hän lähetti Kiran meidän kotiimme ja että Hän lähetti Poikansa maailmaan. Pojan sovituksen ja temppelisinetöimisemme ansiosta tiedämme, että Abril on taas jonakin päivänä meidän omanamme.