Profeetat joulunaikaan

Profeettojen joulukokemuksille on ollut leimallista rakkauden ja palvelemisen lahjojen antaminen vähäosaisille. Vuonna 1931, suuren lamakauden aikana, Harold B. Lee palveli erään suuren vaarnan johtajana Salt Lake Cityssä Utahissa. Vaarnanjohtaja Lee päätti ottaa selvää vaarnansa jäsenten tarpeista ja tehdä kaiken voitavansa lievittääkseen heidän puutettaan. Selvityksen avulla hän sai tietää, että yli puolet hänen vaarnansa jäsenistä – lähes 5000 ihmistä – oli riippuvaisia toisten avusta. Joukossa oli lähes tuhat alle 10-vuotiasta lasta. Hän pyysi jäseniä keräämään leluja ja järjesti työkokouksia, joissa korjattiin, maalattiin ja puhdistettiin vanhoja leluja tai tehtiin uusia, jottei jouluna yksikään lapsi jäisi ilman. Hän päätti, että vaarnan jokaisen perheen tulisi saada jouluateria, ja pyysi ruokalahjoituksia, jotta niin tapahtuisi.¹ Myöhemmin apostolina vanhin Leetä pyydettiin järjestämään kirkon huoltotyöohjelma, joka perustui samanlaisille palvelun, uhrauksen ja työn periaatteille.

Kerran joulunaikaan kun presidentti Thomas S. Monson oli poika, hänen ystävänsä esitti hätkähdyttävän kysymyksen: ”Miltä kalkkuna maistuu?” Hän vastasi, että se maistuu kanalta, mutta silloin hän tajusi, ettei hänen kovaosainen ystävänsä ollut koskaan maistanut kumpaakaan. Eikä siinä kaikki, hänen ystävänsä kotona ei ollut mitään aineksia jouluateriaankaan. ”Mietin ratkaisua”, sanoi presidentti Monson. ”Minulla ei ollut kalkkunoita, ei kanoja eikä rahaa. Sitten muistin, että minulla oli kaksi lemmikkikaniinia. Saman tien otin ystävääni kädestä ja kiiruhdin kaniinihäkille, laitoin kanit laatikkoon ja annoin laatikon hänelle sanoen: ’Tässä, ota nämä kaksi kaniinia. Ne maistuvat hyvältä – ihan samalta kuin kana.’ – – Silmäni täyttyivät kyynelistä, kun suljin tyhjän kaniinihäkin oven. Mutta en ollut surullinen. Lämpö, sanoin kuvaamaton ilo, täytti sydämeni. Se oli mieleenpainuva joulu.”²

Yksi parhaista jouluista, mitä presidentti Ezra Taft Benson muisti, oli vuonna 1923, jolloin hän palasi jouluaattona kotiin perheen maatilalle, joka sijaitsi Idahon Whitneyssä Yhdysvalloissa. Hän oli ollut Englannissa lähetystyössä kaksi ja puoli vuotta. Tuo riemullinen jälleennäkeminen hänen vanhempiensa ja kymmenen veljen ja sisaren kanssa oli myös täynnä joulun innostusta ja jännitystä. Erityisenä yllätyksenä hänen vanhempansa antoivat hänen valvoa ja auttaa jouluvalmisteluissa, kun toiset lapset olivat menneet nukkumaan. Työskennellessään vanhempiensa rinnalla hän kertoi hiljaa lähetystyökokemuksistaan. Hän ei voinut pidätellä kyyneleitään tuona ”erityisenä iltana” lapsuudenkodissaan.³

Profeettojen elämäntarinat kannustavat meitä kokoontumaan yhteen perheenä joulunaikaan. Presidentti Joseph F. Smith muisti yhden joulun nuorena isänä, jolloin hänellä ei ollut yhtään rahaa – ei senttiäkään – ostaa lahjoja lapsilleen. Juuri ennen joulua hän lähti kotoaan ja käveli katua pitkin katsellen kaikkia hienoja tavaroita kauppojen ikkunoissa, vaikka hän tiesi, ettei hän voisi ostaa mitään niistä. Melkein toivosta luopuneena hän löysi rauhallisen paikan ja ”itki kuin lapsi” tyynnyttääkseen surua sydämessään. Mutta kuivaten silmänsä hän meni kotiin ja leikki lastensa kanssa koko päivän, ”kiitollisena ja onnellisena heistä”.⁴ Huolimatta siitä, ettei pystynyt tarjoamaan lapsilleen aineellista joulua, hän oli kuitenkin antanut heille parhaimpia lahjoja, mitä kukaan isä voisi antaa – rakkauttansa ja aikaansa.

Profeetta Joseph Smith vietti vuoden 1838 joulun vangittuna Libertyn vankilassa Missourissa. Häntä ja muutamia tovereita pidettiin pienessä kellarityrmässä, joka oli kylmä, likainen ja savuinen sen avotulen vuoksi, jota heidän oli pakko käyttää. Katto oli niin matalalla, etteivät he voineet seisoa suorassa. Mutta sinä jouluna sielläkin oli valoisa hetkensä. Profeetan vaimo Emma pääsi vierailemaan Josephin luona muutamana päivänä vähän ennen joulua. Mikä oli vielä hienompaa, hän oli tuonut mukanaan heidän poikansa Joseph Smith III:n. Perheensä rakkauden tuntien Joseph kirjoitti tyrmässä ollessaan pyhille rohkaisevia sanoja: ”Me riemuitsemme ahdingostamme, koska tiedämme Jumalan olevan kanssamme.”⁵

Vuonna 1937 presidentti Joseph Fielding Smith totutteli elämään ilman rakastettua vaimoaan Etheliä, joka oli vastikään kuollut. Ethel oli pyytänyt, että Jessie Evans, eräs naimaton nainen, jolla oli kaunis lauluääni, esiintyisi hänen hautajaisissaan. Tuon tapaamisen ansiosta Jessie Evans ja Joseph Fielding Smith tutustuivat toisiinsa lähemmin ja heidän molemminpuolinen viehtymyksensä kasvoi rakkaudeksi. Pian joulun jälkeen Jessie vastasi myöntävästi Joseph Fielding Smithin kosintaan. Miettiessään lahjoja, joita oli saanut vuoden 1937 jouluna, presidentti Smith kirjoitti: ”Olen saanut [Jessien] joululahjaksi, mistä olen kiitollinen.”⁶ Heidät vihittiin avioliittoon seuraavassa huhtikuussa.

Yksi presidentti David O. McKayn vuosittaisista perheen perinteistä oli viedä lastenlapset rekiajelulle, jolla hieno valjakko veti rekeä kulkuset kilisten. Rekiajelu oli yksi heidän lempiperinteistään. Presidentti McKay jatkoi sitä yli 80 vuoden ikään. Pysyäkseen lämpimänä presidentti McKay pukeutui pitkään, paksuun supiturkkiinsa ja isoihin rukkasiin. Pienemmät lastenlapset matkasivat reessä, mutta isommat ”kiitivät mukana omilla kelkoillaan”, jotka oli sidottu kiinni reen takalaitaan. Nuo ikimuistoiset joulunvietot päättyivät toisinaan joululauluihin pianon äärellä ja lauluun ”Kotiin juhlan tuntu saa”.⁷

Mikä ehkä kaikkein tärkeintä, profeettojen joulukokemukset opettavat meitä vahvistamaan todistustamme Jeesuksesta Kristuksesta tekemällä Hänestä juhlimisemme keskipisteen. Vuonna 1876 St. Georgen temppeli Utahissa oli valmistumassa. Pohjakerroksen, päähuoneen ja sinetöimishuoneen vihkimisseremonia oli tarkoitus pitää 1. tammikuuta 1877.⁸ Joulun ollessa vain viikkoa ennen vihkimistä monet ihmiset St. Georgessa työskentelivät kiihkeästi varmistaakseen temppelin valmistumisen ajoissa.

Presidentti Wilford Woodruff, joka palveli temppelin ensimmäisenä johtajana, kirjoitti päiväkirjaansa, että joulupäivänä miehet olivat kovassa työn touhussa pyörösahoineen ja että 40 naista vietti koko päivän temppelissä ommellen mattoja. He laittoivat matot ja verhot paikoilleen.⁹

Vaikka he melkein myöhästyivät aikataulusta, heidän uhrauksensa tuona jouluna oli ponnistelujen arvoinen. Tuo työ oli heidän joulunviettonsa. Tammikuun 1. päivänä presidentti Woodruff piti vihkimisrukouksen osalle temppeliä 2 000 ihmisen läsnä ollessa. Oli kulunut yli 30 vuotta siitä, kun myöhempien aikojen pyhät olivat joutuneet hylkäämään Nauvoon temppelin.

Toisen maailmansodan aikana monet kaupungit Yhdysvalloissa ottivat käyttöön jokaöisen pimennyksen polttoaineen säästämiseksi. Salt Lake Cityssä Suolajärven temppelin valonheittimet sammutettiin. Temppeli seisoi pimeänä pimeässä kaupungissa vuosikausia. Kun Euroopassa julistettiin aselepo, presidentti Heber J. Grant määräsi sytyttämään jälleen temppelin valonheittimet.

Vuoden 1945 jouluksi presidentti George Albert Smith suunnitteli innoittavan ja paljonpuhuvan joulukortin. Valokuvan etualalla oli Suolajärven temppelin kolme itäistä tornia kauniisti valaistuina tummansinistä taustaa vasten enkeli Moronin hahmon seistessä ylimpänä. Alaosassa lukivat sanat ”Joulu 1945” ja sanoma ”Valot palavat taas”.¹⁰ Mikään ei olisi voinut paremmin kuvata kaikkien tuntemaa iloa niin monen pitkän kuoleman ja hävityksen vuoden jälkeen.

Mutta tuo kaunis joulukortti oli myös presidentti Smithin tapa todistaa Jeesuksesta Kristuksesta ja evankeliumin palautuksesta. Aivan kuten sodan loppuminen toi rauhaa ja valoa pimeisiin paikkoihin, vuosisatoja kestäneen luopumuksen jälkeinen evankeliumin palautus sytytti jälleen totuuden kirkkaat valot kaikkia maailman ihmisiä varten.

Meidän myöhempien aikojen profeettojemme esimerkit rakkaudesta, palvelusta, uskosta ja uhrauksesta todistavat, että todellinen ilo joulunaikaan tulee elämällä samalla tavoin kuin Kristus eli. Kuten presidentti Howard W. Hunter sanoi: ”Todellinen joulu tulee sille, joka on ottanut Kristuksen omaan elämäänsä liikkeellepanevaksi, aktiiviseksi, elähdyttäväksi voimaksi. Joulun todellinen henki on Mestarin elämässä ja tehtävässä.”¹¹