Popcornia, pioneereja ja rauhaa

Äiti laittoi tiiliskiviä uuniin ja kietoi ne sitten huopiin, jotta jalkamme pysyisivät lämpiminä matkustaessamme autollamme, jossa ei ollut lämmityslaitetta. Oli joulukuun alku vuonna1935 Utahissa ja olimme matkalla Salt Lake Citystä 96 kilometrin päähän Paysoniin isovanhempieni luokse. Lunta sateli hiljalleen ympärillämme ja pyörteili edellä olevalla tiellä pienten pyörremyrskyjen tavoin. Isoveljeni Fred ja minä olimme kääriytyneinä paksuihin takkeihin sekä kutittaviin villasukkiin ja kaulahuiveihin. Olin seitsemänvuotias, ja matka tuntui kestävän ikuisuuden.

Teimme tuon matkan joka joulukuussa. Joulunaika ei alkanut kunnolla, ennen kuin olimme isoäiti ja isoisä Tannerin lämpimässä keittiössä tekemässä popcornpalloja. Isoisä kohentaisi tulta ja isoäiti laittaisi maissinjyviä metallilankakoriin ja ravistaisi sitä pontevasti tulen yllä, kunnes se olisi täynnä pulleaa valkoista popcornia. Sen jälkeen isoäiti kaataisi isossa valurautakattilassa olevan popcornin päälle kuumaa hunajavoita ja sekoittaisi joukkoon maapähkinöitä. Kun seos olisi jäähtynyt, me upottaisimme voidellut kätemme siihen ja tekisimme jouluisia palloja jaettavaksi sukulaisille ja ystäville.

Tänä jouluna olisi kuitenkin erilaista. Tavallisesti Fred ja minä matkasimme takapenkillä, mutta tänä vuonna olimme etupenkillä kiilautuneina vanhempiemme väliin. Takapenkillä oli pieni valkoinen arkku, jossa oli yksivuotiaan veljeni Geroldin ruumis. Tuhkarokko oli yltynyt keuhkokuumeeksi ja sammuttanut hänen nuoren elämänsä. Olimme aikaisemmin käyneet hautaustoimistossa hakemassa pienen puisen arkun.

Kaksi tuntia kestäneellä matkallamme isä johti meitä laulaessamme joululauluja. Äiti ja isä lauloivat kaksiäänisesti ja kaunis musiikki lohdutti meitä, kun surimme pienokaisemme poismenoa.

Kun saavuimme isoisän talolle, tavallisesti niin hilpeä joukko perheenjäseniä ja sukulaisia odotti vakavan näköisenä. Arkku haettiin takapenkiltä ja tuotiin isoäidin putipuhtaaseen olohuoneeseen. Isovanhempieni piispa lausui muutamia ystävällisiä sanoja ja sitten olimme taas autossa matkalla hautausmaalle, jossa me kaikki itkimme, kun tuo kallisarvoinen pieni poika laskettiin jäisen maan poveen.

Joulu tuli sittenkin. Tulta kohennettiin, popcornia paahdettiin ja jouluisia palloja vietiin ihmisille isoisän hevosen vetämällä reellä. Sinä päivänä ilmassa oli surua, mutta siellä huokui myös rauha, kun kuuntelin uskollisten isovanhempieni lukevan kertomusta Kristuksen syntymästä.

Isovanhemmillani oli pioneerivanhemmat, jotka olivat laskeneet hautaan monta pienokaista. Kun perheemme suri menetystämme, käännyimme saman tahon puoleen, mihin esivanhempamme olivat kääntyneet – Jumalan Pojan ja Hänen sanojensa puoleen. Muistelin joulukertomusta erilaisella tunteella sinä vuonna, sillä tuon seimeen syntyneen pienokaisen ansiosta se pienokainen, jonka me olimme laskeneet hautaan, nousisi jälleen ylös ja olisi meidän omanamme.

Siitä on kulunut monta vuosikymmentä, mutta joka joulu kaadan yhä hunajavoita popcornin päälle, sekoitan siihen maapähkinöitä ja muodostan seoksesta palloja, ja muistelen.