Tee työsi parhaimmin

Kun ottaa huomioon sen valtavan hyvää aikaansaavan potentiaalin, joka teissä kirkon nuoremmassa sukupolvessa on, niin mikä minua teidän tulevaisuudessanne huolestuttaa? Mitä neuvoja voin antaa teille? Ensiksi, teihin jokaiseen kohdistuu suuri paine toimia luonteenne vastaisesti – jopa käyttää naamiota – ja tulla ihmisiksi, joista ei oikeastaan näy, keitä te olette tai keitä te haluatte olla.

Kirkon varhaishistoriassa profeetta Joseph, Emma ja heidän vajaan vuoden ikäiset kaksosensa Joseph ja Julia olivat Hiramissa Ohiossa John ja Alice Johnsonin kotona. Kummallakin lapsella oli tuhkarokko. Joseph ja hänen pieni poikansa nukkuivat lavitsalla lähellä etuovea.

Yöllä kasvonsa mustaksi maalannut ryhmä miehiä murtautui ovesta sisään ja raahasi profeetan ulos, missä he hakkasivat hänet ja heittivät tervaa hänen ja Sidney Rigdonin päälle.

Murheellisin osa tätä hyökkäystä oli se, että pikku Joseph kylmettyi yöilmassa ja vilustui vakavasti, kun hänen isänsä raahattiin ulos. Sen vuoksi hän kuoli muutamia päiviä myöhemmin.²

Myös ne, jotka osallistuivat profeetan ja hänen veljensä Hyrumin marttyyrikuolemaan, maalasivat kasvonsa salatakseen todellisen henkilöllisyytensä.³

Meidän aikanamme, jolloin anonyyminä pysytteleminen on helpompaa kuin koskaan, siihen, ettei käytä naamiota vaan on uskollinen sille uskolle, jonka vuoksi ”pyhät ennenkin kesti”⁴, liittyy tärkeitä periaatteita.

Yksi parhaista suojakeinoistanne huonojen valintojen välttämiseksi on olla käyttämättä minkäänlaista anonymiteetin naamiota. Jos joskus huomaatte haluavanne tehdä niin, tietäkää, että se on vakava merkki vaarasta ja yksi vastustajan keinoista saada teidät tekemään jotakin, mitä teidän ei pitäisi tehdä.

Nykyään on yleistä salata henkilöllisyytensä, kun kirjoittaa vihamielisiä, sapekkaita, kiihkoilevia viestejä nimettömänä verkkoon.

Apostoli Paavali kirjoitti:

”Älkää eksykö! ’Huono seura hyvät tavat turmelee.’

Tulkaa lopultakin järkiinne, älkää tehkö syntiä! On näet eräitä, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä.” (1. Kor. 15:33–34.)

On selvää, ettei vihaisissa viesteissä ole kyse pelkästään huonotapaisuudesta. Jos myöhempien aikojen pyhät tekevät sellaista, he voivat vaikuttaa haitallisesti niihin, joilla ei ole tietoa Jumalasta tai todistusta Vapahtajasta.

Mikä tahansa internetin käyttö jonkun härnäämiseksi, maineen tuhoamiseksi tai huonoon valoon saattamiseksi on tuomittavaa. Näemme yhteiskunnassa, että kun ihmiset käyttävät anonymiteetin naamiota, he ovat taipuvaisempia osallistumaan tämänkaltaiseen käytökseen, joka on hyvin tuhoisaa sivistyneelle keskustelulle. Se myös rikkoo Vapahtajan opettamia perusperiaatteita.

Vapahtaja selitti, ettei Hän tullut tuomitsemaan maailmaa vaan pelastamaan maailman. Sitten hän kuvaili, mitä tuomio tarkoittaa:

”Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden.

Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi.

Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.” (Joh. 3:19–21; ks. myös jakeet 17–18.)

Vanhurskaiden ei tarvitse käyttää naamiota henkilöllisyytensä salaamiseksi.

Te toimitte sopusoinnussa todellisten uskonkäsitystenne kanssa käyttämällä aikanne niihin asioihin, jotka rakentavat ja kehittävät luonnettanne ja auttavat teitä tulemaan enemmän Kristuksen kaltaisiksi. Toivon, ettei kukaan teistä näe elämää pelkästään huvina ja leikkinä vaan pikemminkin aikana valmistautua kohtaamaan Jumala (ks. Alma 34:32).

Suurenmoinen esimerkki oman työnsä tekemisestä ja aikansa käyttämisestä asianmukaisesti löytyy kahdentoista apostolin koorumin jäsenen vanhin L. Tom Perryn elämästä ajalta, jolloin hän merijalkaväen sotilaana ollessaan kuului Yhdysvaltain miehitysjoukkoihin Japanissa toisen maailmansodan lopussa. Vanhin Perry kertoi tästä tapauksesta esittäessään Vapahtajasta oman erityistodistuksensa.

”Kun toisen maailmansodan jälkeen allekirjoitettiin rauhansopimus, nousin ensimmäisten merijalkaväen sotilaiden joukossa maihin Japanissa. Saapuminen tuhottuun Nagasakin kaupunkiin oli yksi elämäni surullisimmista kokemuksista. Suuri osa kaupungista oli täysin tuhoutunut. Kaikkia kuolleita ei ollut vielä haudattu. Järjestimme miehitysjoukkojen päämajan ja ryhdyimme työhön.

Tilanne oli hyvin synkkä, ja jotkut meistä halusivat tehdä enemmän. Menimme divisioonamme sotilaspapin luokse ja pyysimme luvan saada auttaa kristillisten kirkkojen jälleenrakentamisessa. Hallituksen määräämien sodanaikaisten rajoitusten vuoksi kirkot olivat miltei lopettaneet toimintansa. Niiden harvat kirkkorakennukset olivat pahoin vaurioituneita. Ryhmämme tarjoutui korjaamaan ja rappaamaan uudelleen nämä rakennukset vapaa-aikanamme, jotta niitä voitaisiin taas käyttää kristillisiin jumalanpalveluksiin.

– – Me tavoitimme papit, jotka eivät olleet sotavuosien aikana voineet palvella tehtävässään, ja kehotimme heitä palaamaan saarnatuoliinsa. Oli suurenmoista olla näiden ihmisten seurassa, kun he saivat taas kokea vapauden harjoittaa kristillistä uskoaan.

Muistan aina erään tapahtuman, joka sattui ollessamme lähdössä Nagasakista palataksemme kotiin. Noustessamme junaan, jolla pääsisimme laivojemme luo ja kotimatkalle, monet toisista merijalkaväen sotilaista kiusoittelivat meitä. Heillä oli mukanaan tyttöystävät, joita he parhaillaan hyvästelivät. He ilkkuivat, että me olimme jääneet vaille kaikkea hauskaa Japanissa. Me olimme vain haaskanneet aikaamme työssä ja seiniä rapatessa.

Heidän siinä kiusoitellessaan nousi eräälle pienelle aseman vieressä olevalle kukkulalle noin 200 suurenmoista japanilaista kristittyä. He olivat niistä seurakunnista, joiden kirkot olimme korjanneet. He lauloivat ’Eespäin, Herran kansa’. He tulivat luoksemme ja hukuttivat meidät lahjoihin. Sitten he kaikki asettuivat riviin radan varrelle. Ja kun juna lähti liikkeelle, me ojensimme lähtiessämme kätemme ja kosketimme heidän käsiään. Emme pystyneet sanomaan sanaakaan. Olimme niin liikuttuneita. Mutta olimme kiitollisia siitä, että saimme vähäiseltä osaltamme auttaa kristillisyyden herättämisessä henkiin siinä maassa sodan jälkeen.”⁵

Pyydän teitä pohtimaan ajankäyttöänne ja tekemään sen suhteen aktiivisia ja aloitteellisia päätöksiä. Kuten voitte nähdä vanhin Perryn esimerkin perusteella, en puhu siitä, että tekisitte uskonnostanne itsellenne hihamerkin tai että olisitte pintapuolisesti uskollisia. Se voi olla kiusallista teille ja kirkolle. Puhun siitä, että tulisitte sellaisiksi kuin teidän pitäisi olla.

Kolmas neuvoni liittyy joihinkin tavoitteisiin, joita teidän pitäisi ottaa huomioon. Suunnilleen samaan aikaan kuin vanhin Perry oli Japanissa merijalkaväen mukana, presidentti Boyd K. Packer, nykyinen kahdentoista apostolin koorumin presidentti, palveli ilmavoimissa toisen maailmansodan loppuvaiheissa Japanissa.

Vuonna 2004 olin presidentti Packerin ja muiden mukana Japanissa. Hänellä oli tilaisuus käydä joillakin samoilla paikoilla ja muistella joitakin kokemuksia ja päätöksiä, joita hän oli siihen aikaan tehnyt. Hänen luvallaan kerron teille joitakin noista hänen ajatuksistaan ja tuntemuksistaan.

Presidentti Packer kuvaili kokemuksia, jotka sattuivat eräällä saarella Okinawan edustalla. Se oli hänen mukaansa hänen vuorensa erämaassa. Hänen oma valmistautumisensa ja muiden jäsenten tapaaminen olivat syventäneet hänen uskoaan evankeliumin opetuksiin. Häneltä puuttui vielä vahvistus – varma tieto siitä, minkä hän oli jo tullut tuntemaan totuutena.

Presidentti Packerin elämäkerran kirjoittaja on ikuistanut, mitä sitten tapahtui: ”Sen sijaan että hän olisi kokenut tavoittelemansa vahvistuksen suomaa rauhaa, hän joutui kohtaamaan viattomia vastaan käydyn sodan helvetin. Eräänä päivänä etsiessään yksinäisyyttä ja aikaa ajatella hän kiipesi eräälle valtamerestä kohoavalle kukkulalle. Sieltä hän löysi tuhotun talonpoikaismökin rauniot ja lähellä olevan hylätyn bataattipellon. Ja asettuessaan makuulle kuolevien kasvien keskelle hän näki surmatun äidin ja kahden lapsen ruumiit. Niiden näkeminen täytti hänet syvällä murheella, johon sekoittui rakkauden tunteita hänen omaa perhettään ja kaikkia perheitä kohtaan.”⁶

Sen jälkeen presidentti Packer meni tilapäisbunkkeriin, jossa hän mietiskeli, pohdiskeli ja rukoili. Myöhemmin hän kuvaili tätä tapahtumaa siten, että minä katsoisin sen olleen vahvistava hengellinen kokemus. Hän tunsi innoitusta sen suhteen, mitä hänen pitäisi tehdä elämällään. Hänellä ei ollut tietenkään mitään aavistusta siitä, että hänet kutsuttaisiin siihen korkeaan ja pyhään kutsumukseen, joka hänellä nyt on. Hänen visionsa oli, että hän halusi olla opettaja, joka tähdentää Vapahtajan opetuksia. Hän teki päätöksen, että hän eläisi vanhurskasta elämää.

Hän tunsi hyvin syvällisellä tavalla, että hänen pitäisi etsiä vanhurskas vaimo ja että he kasvattaisivat yhdessä suuren perheen. Tämä nuori sotilas ymmärsi, että hänen uravalintansa toisi vaatimattoman toimeentulon ja että hänen suloisella kumppanillaan pitäisi olla sama tärkeysjärjestys elämässä ja halu elää ilman joitakin aineellisia asioita. Sisar Donna Packer oli ja on presidentti Packerille täydellinen kumppani. Heillä ei ole koskaan ollut liiemmälti ylimääräistä rahaa, mutta he eivät ole tunteneet jääneensä mistään paitsi. He ovat kasvattaneet 10 lasta, ja se on vaatinut uhrauksia. Heillä on nyt 60 lastenlasta ja 80 lastenlastenlasta.

Kerron tämän tosikertomuksen siksi, että liian usein tavoitteemme perustuvat asioihin, joita maailma arvostaa. Peruselementit ovat itse asiassa melko yksinkertaisia jäsenille, jotka ovat saaneet pelastavat toimitukset. Olkaa vanhurskaita. Perustakaa perhe. Etsikää sopiva tapa elättää perheenne. Palvelkaa, kun teidät kutsutaan. Valmistautukaa kohtaamaan Jumala.

Vapahtaja on opettanut, ettei ”kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan” (Luuk. 12:15).

Jotta olisitte se sukupolvi, joka teidän pitää olla, niin henkilökohtaisten piirteiden, ominaisuuksien ja päätösten lisäksi teidän tulee rakentaa maatanne ja yhteisöä, jossa elätte. Teidän sukupolvenne pitää suojella vanhurskautta ja uskonnonvapautta. Juutalaiskristillinen perintö, jonka olemme saaneet, on paitsi kallisarvoinen myös välttämätön taivaallisen Isämme suunnitelmalle. Meidän pitää säilyttää se tuleville sukupolville. Meidän pitää liittyä yhteen hyvien ihmisten kanssa, myös kaikkiin muihin uskontokuntiin kuuluvien ja etenkin niiden kanssa, jotka tuntevat olevansa vastuussa käytöksestään Jumalalle. He ovat ihmisiä, jotka ymmärtäisivät neuvon: ”Kuka lienetkin, tee työsi parhaimmin.” Juutalaiskristillisten arvojen ja uskonnonvapauden onnistunut lisääntyminen tekee teidän sukupolvestanne sen suurenmoisen sukupolven, joka sen pitää olla.

Nykymaailman haasteiden vuoksi ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista apostolin koorumi ovat erityisen kiinnostuneita siitä, että osallistutte sopivalla tavalla poliittiseen toimintaan siinä maassa, jossa asutte. Kirkko on puolueeton poliittisessa kilvoittelussa eikä tue ehdokkaita tai puolueita. Me odotamme kuitenkin, että jäsenemme ovat täysin mukana tukemassa niitä valitsemiaan ehdokkaita ja puolueita, jotka kannattavat hyvää hallintotapaa suojelevia periaatteita. Oppimme on selkeä: meidän ”tulee etsiä uutterasti [niitä, jotka ovat] rehellisiä – – ja viisaita” (OL 98:10).

Luotamme teihin suuresti. Kirkon johto uskoo vilpittömästi, että te voitte rakentaa valtakuntaa paremmin kuin yksikään aiempi sukupolvi. Teillä on paitsi rakkautemme ja luottamuksemme myös rukouksemme ja siunauksemme. Tiedämme, että teidän sukupolvenne menestys on välttämätöntä kirkon jatkuvalle vakiinnuttamiselle ja valtakunnan kasvulle. Rukoilemme, että teette työnne parhaimmin, kun kaihdatte naamion käyttämistä, toimitte sopusoinnussa todellisen identiteettinne kanssa, asetatte asianmukaisia tavoitteita ja rakennatte maatanne ja yhteisöänne.