Auta Violetia

Emma tiukensi otettaan repustaan kävellessään uuteen luokkaansa. Oli ensimmäinen koulupäivä. Hänellä oli yllään lempimekkonsa, ja äiti oli pakannut lounaalle erityisherkun – eläinkeksejä.

”Tästä tulee hieno päivä”, Emma ajatteli itsekseen. ”Kunhan vain…”

Emma pysähtyi katsomaan luokkaa. Siellä hän oli. Violet.

Viime vuonna Violet oli vallannut kiipeilytelineet jokaisella välitunnilla. Violet oli haukkunut Emmaa. Violet oli jopa varastanut Emman parhaan ystävän!

Violet näki Emman ja näytti hänelle kieltä. Emma tuijotti takaisin puristaen reppuaan entistä lujemmin. Violet oli ollut epäystävällinen koko viime vuoden, ja näytti siltä, että tästä vuodesta tulisi aivan samanlainen.

”Tervetuloa uuteen vuoteen, luokka!” opettaja Caldwell sanoi luokan edessä. ”Katsotaanpa istumajärjestys.”

Pulpetit oli järjestetty luokkaan aina kaksi vierekkäin. Opettaja Caldwell kuljetti sormeaan nimiluetteloa pitkin, ja sitten hän osoitti luokan perällä olevaa pulpettiparia. ”Emma. Sinä istut tuolla takana.”

Emma istuutui toiseen takarivin pulpeteista. Hän toivoi, että Liselle istuisi hänen vieressään. Tai Jaime. Tai…

”Violet.”

Emman pää kohosi. Oliko hän kuullut oikein?

Kyllä. Opettaja Caldwell osoitti edelleen hänen pulpettinsa vieressä olevaa pulpettia. ”Sinä istut Emman vieressä, Violet”, hän sanoi.

Violet laahusti Emmaa kohti otsa rypyssä. Emma laski päänsä pulpetille ja tuijotti seinää. Tästä tulisi pitkä vuosi.

Matematiikantunnilla opettaja Caldwell kirjoitti taululle laskutehtäviä luokan ratkaistavaksi. ”Voitte tehdä nämä yksin tai vierustoverinne kanssa”, hän sanoi.

Emma kumartui nopeasti paperinsa ylle esittäen puuhakasta. Laskut olivat aika helppoja. Hän vain yritti vältellä Violetia. Hän ei ollut vilkaissut Violetia kertaakaan koko aamuna.

Jokin tökkäsi häntä olkapäähän. Se tuntui lyijykynältä. Emma ei ollut huomaavinaan.

Uusi tökkäys. Violet tökki häntä! Emma jatkoi itsepintaisesti laskemista.

Violetin kolmas tökkäys oli niin luja, että se sattui. Emma tunsi suuttumuksen kuohahtavan sisällään. Olisiko koko vuosi tällaista? Hän mietti jo, että viittaisi ja kertoisi opettajalle. Tai ehkä hän vain mulkaisisi taas Violetia.

Silloin Emma kuuli niiskauksen. Itkikö joku? Kynä tökkäsi häntä taas. Hän käänsi päätään ja näki Violetin tuijottavan häntä. Violetilla oli kynä kädessä ja Violetin silmissä oli kyyneliä. Hänen paperinsa oli täynnä pyyhekumin tahroja.

Violet käänteli kynää käsissään. ”Auttaisitko minua?” hän kysyi hiljaa.

Emma katsoi hetken järkyttyneenä Violetia. Halusiko Violet häneltä apua? Vaikka oli aina ollut niin ilkeä? Emma kääntyi takaisin oman paperinsa puoleen. Violet saisi laskea laskunsa yksin. Violet ei ansainnut Emman apua, vaikka olikin…

… hänen lähimmäisensä?

Emma katsoi ääneti eteensä. Hän kuuli Violetin itkevän hiljaa vieressään. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan aina, että pitää rakastaa lähimmäistään – mutta Violet oli eri asia! Emma vain istui hänen vieressään luokassa!

Emma jatkoi laskujensa laskemista. Sitten hän keskeytti laskemisen. Ehkä Violet ei ollutkaan eri asia. Ehkä kun pyhissä kirjoituksissa käskettiin rakastaa lähimmäistä, se tarkoitti jokaista. Jopa ilkeitä. Jopa silloin, kun se oli vaikeaa.

Emma huokaisi ja laski hitaasti kynän pulpetille. Hän kääntyi Violetin puoleen ja yritti parhaansa mukaan hymyillä. ”Voinko auttaa?” hän kysyi.

Violet nyökkäsi ja pyyhkäisi kädellään pois kyyneleensä.

Emma kumartui Violetin paperin puoleen ja alkoi auttaa ensimmäisessä tehtävässä. Hänellä oli jo lämmin tunne sisällään. Hän mietti, pitäisikö Violet eläinkekseistä.