Mikä toi teidät Rexburgiin?

Asuttuamme vuosikymmeniä alueella, jossa kirkon jäsenet ovat vähemmistönä, mieheni ja minä muutimme Rexburgissa Idahon osavaltiossa Yhdysvalloissa olevalle asuinalueelle, jossa asuu vain kaksi kirkkoon kuulumatonta perhettä. Oli hyvää onneamme, että muutimme heistä toisen naapuriksi.

Perheen isä oli leikkaamassa nurmikkoaan sinä ensimmäisenä kertana, kun ajoimme pihallemme. Mieheni ja minä kävelimme nurmikon poikki tutustumaan mieheen. Ojentaessani käteni kysyin: ”Mikä toi perheenne Rexburgiin?”

Hän vastasi: ”Työni – ja me etsimme erityisesti kaupunkia, joka kaipasi tutustuttamista Kristukseen.”

Tuntui kuin ämpärillinen kylmää vettä olisi heitetty kasvoilleni, mutta minä hymyilin. Päätin sillä hetkellä, että sanoipa tai tekipä uusi naapurimme mitä tahansa, meistä tulisi parhaat naapurit, mitä perheellä oli ikinä ollut. Me yrittäisimme toimia jokaisessa vuorovaikutustilanteessa heidän kanssaan ystävällisellä, rakastavalla ja järkevällä tavalla niin kuin Vapahtaja tekisi.

Seuraavien kahdeksan vuoden aikana perheillämme oli monia yhteisiä toimintoja. Kutsuin perheen äidin Apuyhdistyksen toimintoihin, ja hän osallistuikin niihin. Hän kutsui minut ja monia myöhempien aikojen pyhiin kuuluvia naapureitamme kristillisten naisten retriittiin, jonka hänen kirkkonsa järjesti. Mieheni ja minut kutsuttiin heidän lastensa tanssi- ja pianoesityksiin. Heidän perheensä oli mukana naapuruston grilli- ja muissa juhlissa. Ja heidän isommat lapsensa soittivat meille tarvitessaan kyytiä kotiin töistä, kun eivät tavoittaneet vanhempiaan.

Perheen vanhemmat olivat huolissaan, että heidän lapsensa saattaisivat alkaa pitää myöhempien aikojen pyhistä liian paljon, joten he eivät antaneet poikiensa osallistua seurakuntamme partio-ohjelmaan. Mutta kotiamme pidettiin turvallisena paikkana, jossa he sallivat lastensa leikkiä lastenlastemme ollessa käymässä.

Joka kerta kun naapurimme yrittivät auttaa meitä näkemään ”teidemme erheellisyyden”, me muistutimme heille, että me kunnioitimme mitä suurimmassa määrin heidän uskonkäsityksiään ja tapaa, jolla he elivät ja kasvattivat lapsiaan. Sitten lisäsimme, että odotimme samaa kunnioitusta omia uskonkäsityksiämme kohtaan, jotka myös keskittyivät Vapahtajan opetuksiin.

Kun perheen äiti yritti tehdä eroavuuksistamme syvän, ylittämättömän kuilun väittämällä, että myöhempien aikojen pyhät uskovat ”eri Jeesukseen”, muistutin häntä siitä, että me kumpikin uskoimme, että Hän on jumalallinen ja Jumalan rakas Poika. Viimein välillemme kehittyi lämmin ja ystävällinen suhde.

Heidän perheensä muutti pois liittymättä kirkkoon. Mutta jos he voivat sanoa ”Asuimme mormonien joukossa – he ovat hyviä ja kohteliaita ihmisiä, joilla on vilpitön sydän”, niin tunnen, että me onnistuimme olemaan hyviä naapureita ja auttamaan heitä tulemaan avoimemmiksi ja oikeudenmukaisemmiksi myöhempien aikojen pyhiä koskevissa arvioissaan.