Oi Jeesuksen laupeus, mi mua varjoaa

Yhtenä sunnuntaina ennen sakramenttikokousta piispa tuli luokseni ja kysyi: ”Voitko auttaa meitä sakramentin siunaamisessa?” Sanoin tietenkin auttavani.

Menin hakemaan laulukirjani ja sitten pesin käteni ennen kuin asetuin paikalleni sakramenttipöydän ääreen. Avasin laulukirjan, ja ensimmäinen näkemäni laulu oli ”Oi Jeesuksen laupeus” (MAP-lauluja, 116). Kokous ei ollut vielä alkanut, joten aloin lukea ensimmäistä riviä: ”Oi Jeesuksen laupeus, mi mua varjoaa.” Sydämeni täytti heti syvällisen rakkauden tunne.

Olin lukenut edellisenä iltana Raamatusta Jeesuksen Kristuksen elämän loppuvaiheista – kohtia, joissa kerrotaan viimeisestä ateriasta, Getsemanen puutarhasta sekä Hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Näin mielessäni, kuinka ristiinnaulitsijat kiduttivat, löivät ja pilkkasivat Jeesusta. Kuvittelin myös, kuinka Jeesus antoi sovitusuhrinsa Getsemanen puutarhassa opetuslapsiensa nukkuessa.

Tajusin, että pian siunaisin leivän ja veden, jotka edustavat Hänen ruumistaan ja vertaan. Sakramentin ansiosta voimme uudistaa liiton, jonka teimme, kun meidät kastettiin, eli muistaa Hänet aina, pitää Hänen käskynsä ja ottaa Hänen nimensä päällemme.

Kun sakramenttikokous alkoi, kaikki nämä ajatukset risteilivät mielessäni. Tunsin syvällisesti, kuinka Jeesus kärsi niin tuskallisella ja uskomattomalla tavalla, että se on meille käsittämätöntä. Sitten mieleeni tuli ajatus, että Hän kesti sen kärsimyksen, koska Hän rakastaa meitä – minua.

Tunsin Herran rakkauden niin voimakkaana, etten pystynyt hillitsemään kyyneliäni. Minusta tuntui, etten ollut kelvollinen ottamaan vastaan sitä, mitä Vapahtaja on tehnyt hyväkseni. Mutta tunsin myös, että Hänen rakkautensa minua kohtaan on täydellistä. Ystävä antaa henkensä ystäviensä puolesta (ks. Joh. 15:13). Kun sakramenttilaulu alkoi, nousin toisen veljen kanssa aloittamaan toimituksen.

Taittelimme sivuun kauniin valkoisen liinan, joka peitti leivän. Kun pitelin leipää, tiesin, että minun tehtäväni oli murtaa se osana toimitusta, mutta epäröin. Leipä edustaa Kristuksen ruumista. Ajattelin sotilaita, jotka satuttivat Herraa, enkä halunnut murtaa leipää. Kun mursin ensimmäisen palan, ajattelin sitä tuskallista ja nöyryyttävää tapaa, jolla Jeesusta kohdeltiin ennen Hänen kuolemaansa – orjantappurakruunua, ruoskimista, kärsimistä. Kyyneleet vierivät edelleen poskilleni jatkaessani leivän murtamista.

Sitten mieleeni tuli ajatus, että nämä tuskalliset ja nöyryyttävät tapahtumat olivat välttämättömiä. Ne olivat osa Jeesuksen Kristuksen sovitusuhria, ja Hän antoi tuon uhrin, koska Hän rakastaa minua ja meitä jokaista.

Aloin tuntea suurta rauhaa ja iloa. Mursin jokaisen leivänpalan tarkoin ja hitaasti tietäen, että se, mitä pitelin käsissäni, siunattaisiin ja pyhitettäisiin erityistä tarkoitusta varten ja että se edusti jotakin hyvin kallisarvoista, kaunista ja tavatonta. Tunsin suurta vastuuta suorittaa tämä toimitus niin että kokouksessa olijat voisivat uudistaa liittonsa Herran kanssa ja saada sovituksen siunaukset.

Kun olimme valmiit, näin tarjottimet täynnä murrettua leipää. Näky oli ihmeellinen ja ylevä. Toverini lausui rukouksen. Koskaan aiemmin en ollut ymmärtänyt niin selkeästi sanoja ”jotta he söisivät Poikasi ruumiin muistoksi” (OL 20:77).

Kun otin leivänpalan, tunsin jälleen kerran Vapahtajani rakkauden. Tunsin varjelusta, nöyryyttä ja päättäväisyyttä tehdä oikein. Halusin tutkia elämääni ja tehdä parannuksen kaikesta, mitä olin tehnyt väärin.

Olen kiitollinen Jeesukselle Kristukselle Hänen rakkaudestaan minua kohtaan. Olen kiitollinen siitä, että me voimme saada Hänen sovituksensa siunaukset: saada anteeksi syntimme ja saada mahdollisuuden palata taivaallisen Isämme luo.