Haasteet ovatkin siunauksia

Aloitimme avioliittomme iankaikkinen näkökulma mielessämme, ja meistä se tuntui tarkoittavan sitä, ettei meidän pitäisi lykätä lasten hankkimista tai rajoittaa niiden lasten määrää, jotka odottivat tuloa perheeseemme. Mieheni jatkoi yliopisto-opintojaan perheemme kasvaessa. Siinä vaiheessa kun hän alkoi käydä työssä kokopäiväisesti, meillä oli viisi lasta. Minä jatkoin opiskelua osa-aikaisesti, jotta voisin hoitaa lapsemme kotona. Muistelen hellästi noita varhaisvuosia. Ne olivat mahtavia! Asuimme pienessä asunnossa kahden alle puolitoistavuotiaan lapsen kanssa vähäisen opintorahan turvin ja söimme usein kaikkein edullisinta lihaa.

Pidän noita varhaisvuosia pioneerivuosinamme – me ylitimme korkeakouluopintojen ”tasangot”, perustimme perheemme ja tulimme toimeen rajallisilla varoilla. Tunnen – mutta vain vähäisessä määrin – samoin kuin yksi Martinin käsikärrykomppanian eloonjääneistä sanoi heidän matkastaan: ”Jokainen meistä tuli tietämään ehdottoman varmasti, että Jumala elää, sillä me opimme tuntemaan Hänet äärimmäisessä hädässämme.”¹

Maailman silmissä siinä, mitä päätimme tehdä noina avioliittomme alkuvuosina, ei ollut järkeä. Se, että lykkäsimme valmistumistani hankkiaksemme lapsia, että elimme yhden ihmisen tuloilla ja jäimme vaille joitakin ylellisyyksiä, on saattanut näyttää typerältä. Mutta Herra sanoi Jesajalle:

”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra.

Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella.” (Jes. 55:8–9.)

Se, että olemme perheenä uhranneet maalliset tavoitteet noudattaaksemme taivaallisen Isän tahtoa, on ollut nöyräksi tekevä siunaus elämässämme.

Luemme Opista ja liitoista, että ne, jotka ”haluavat noudattaa liittojaan uhrin kautta – – heidät minä [Herra] hyväksyn.

Sillä minä, Herra, panen heidät tuottamaan sangen hedelmällisenä puuna, joka on istutettu hyvään maahan puhtaan virran partaalle ja joka tuottaa paljon arvokasta hedelmää.” (OL 97:8–9.) Arvokasta hedelmäämme ovat viisi lastamme. He ovat epäilemättä suurin siunauksemme.

Vuosien myötä miehelläni ja minulla on ollut monia haasteita avioliitossamme, ja voin näin jälkikäteen rehellisesti sanoa olevani kiitollinen niistä. Herra siunaa meitä koettelemuksilla jalostaakseen meitä yksilöinä ja auttaakseen meitä kääntymään Hänen ja kumppanimme puoleen.

Temppeliavioliitto on korotuksen korkein liitto. Kun tämä liitto pidetään, se johtaa korkeimpaan asteeseen selestisessä valtakunnassa eli iankaikkiseen elämään, mikä tarkoittaa iankaikkista lisääntymistä (ks. OL 131:1–4). Tämän suuren palkinnon vuoksi meidän on syytä odottaakin, että temppeliavioliitto vaatii meiltä paljon, että se muuttaa todellista luonnettamme.

Vanhin Bruce C. Hafen, täysinpalvellut seitsemänkymmenen koorumin jäsen, on sanonut: ”Saatamme aloittaa menemällä naimisiin mukavuuden vuoksi. Mutta sitten tulee ongelmia. Jos yritämme vakavissamme ratkaista ne, se ei ehkä aina tunnu mukavalta, mutta me kasvamme. Silloin päädymme olemaan naimisissa, ei pelkästään mukavuuden vaan ilon vuoksi.”² Ongelmien ratkaiseminen yhdessä ei ole aina ollut mukavaa, mutta se on todellakin tuonut meille iloa.

Äitinä oleminen on vaikein tehtävä, mihin olen ikinä ryhtynyt. Ennen kuin meillä oli lapsia, ajattelin, että äitiys olisi enimmäkseen, ellei jopa aina, riemullista – ja siihen sekoittuisi muutama hetki ahkeraa työntekoa. Mutta olen oppinut ymmärtämään, että asia onkin päinvastoin. Iankaikkinen kumppanuus aviomieheni kanssa on tehnyt äitiydestä ja avioliitosta minulle taivaallisen Isän kaltaiseksi tulemisen työpajan. Vanhemmuuden tehtävä tässä elämässä muistuttaa taivaallisen Isämme työtä ja tarkoituksia – ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän toteuttamista (ks. Moos. 1:39). Vaimona ja äitinä oleminen edellyttää taivaallista kärsivällisyyttä, lujuutta ja rakkautta. Äitinä oleminen auttaa minua tulemaan enemmän Jumalan kaltaiseksi luonteeltani, haluiltani ja mahdollisuuksiltani.

Se, että minut on sinetöity temppelissä, on siunannut minua tavoilla, joita en ollut odottanut. Se on lujuuden lähde minulle ja vakauden lähde lapsillemme. Se on yhdistävä side esivanhempiini ja siunaa heitä, kun teen temppelityön heidän puolestaan. Temppeliavioliittoni on jokaisen uhrauksen arvoinen, ja tiedän, että se tuo suuria siunauksia.