Seuratkaa onnellisuuden polkua

Vietin äskettäin perheeni kanssa muutamia leppoisia päiviä Etelä-Ranskassa. Eräänä iltana, juuri auringonlaskun jälkeen kun ympäröivä maaseutu oli kietoutunut pimeyteen, päätin loikoa hetken pihalla lepotuolissa. Silmäni alkoivat tutkia taivasta. Ensin se oli täysin musta. Yhtäkkiä taivaalle ilmaantui valo, ikään kuin kipinä, sitten kaksi, sitten kolme. Vähitellen kun silmäni tottuivat pimeyteen, huomasin voivani ihailla lukemattomia tähtiä. Se, mitä olin luullut pimeäksi taivaaksi, muuttui linnunradaksi.

Pohdiskellessani maailmankaikkeuden suunnattomuutta ja omaa fyysistä mitättömyyttäni kysyin itseltäni: ”Mitä minä olen sellaisen loistokkuuden ja mahtavuuden edessä?” Mieleeni tuli eräs pyhien kirjoitusten kohta:

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen

– mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” (Ps. 8:4–5.)

Välittömästi seuraa tämä lohdullinen lause:

”Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella” (Ps. 8:6).

Se on luomistyön paradoksi ja ihme. Maailmankaikkeus on suunnaton ja päättymätön, ja silti samanaikaisesti jokaisella meistä on Luojamme silmissä arvo, joka on ainutlaatuinen, loistokas ja päättymätön. Fyysinen olemukseni on häviävän pieni, mutta silti minun henkilökohtainen arvoni on taivaalliselle Isälleni mittaamattoman tärkeä.

Sen tietäminen, että Jumala tuntee meidät ja rakastaa meitä henkilökohtaisesti, on kuin valo, joka valaisee elämämme ja antaa sille merkityksen. Olinpa kuka tahansa, olipa minulla ystäviä tai ei, olinpa suosittu tai en, ja vaikka tuntisin olevani toisten hylkäämä tai vainoama, minulla on ehdoton varmuus siitä, että taivaallinen Isäni rakastaa minua. Hän tietää minun tarpeeni, Hän ymmärtää minun huoliani, Hän haluaa todella siunata minua.

Kuvitelkaa, mitä teille merkitsisi, jos voisitte nähdä itsenne sillä tavalla kuin Jumala näkee teidät. Mitä jos katsoisitte itseänne samalla hyväntahtoisuudella, rakkaudella ja luottamuksella kuin Jumala katsoo? Kuvitelkaa, mikä vaikutus sillä olisi elämäänne, jos ymmärtäisitte iankaikkiset mahdollisuutenne sillä tavalla kuin Jumala ymmärtää ne.

Todistan, että Hän on olemassa. Etsikää Häntä! Etsikää ja tutkikaa. Rukoilkaa ja pyytäkää. Lupaan, että Jumala lähettää teille kouriintuntuvia merkkejä olemassaolostaan ja rakkaudestaan teitä kohtaan.

Tuleminen siksi, joka todella olette, kuulostaa paradoksilta. Kuinka voin tulla siksi, joka minä jo olen? Valaisen tätä periaatetta eräällä kertomuksella.

Elokuva Kirjeitä lapsuudestani kertoo Margueritesta, vauraasta pankkiirista, joka elää matkojen ja konferenssien täyttämää kiireistä elämää. Vaikka hänellä on ihaileva kosija, hän sanoo, ettei hänellä ole aikaa avioliitolle tai lapsille.

Sinä päivänä kun hän täyttää 40, hän saa arvoituksellisen kirjeen, jossa sanotaan: ”Rakas minä, tänään olen seitsemän vuotta vanha ja kirjoitan sinulle tämän kirjeen, jotta muistaisit ne lupaukset, jotka tein, kun olin seitsemän vuotta, ja myös siksi, että muistaisit, miksi minä haluan tulla.” Kirjeen kirjoittaja ei ole kukaan muu kuin hän itse seitsenvuotiaana. Sen jälkeen seuraa monta sivua, joilla pieni tyttö kuvailee yksityiskohtaisesti elämänsä tavoitteita.

Marguerite tajuaa, että se henkilö, joka hänestä on tullut, ei ole alkuunkaan se henkilö, joksi hän pienenä tyttönä halusi tulla. Kun hän päättää löytää itsestään lapsena kuvittelemansa henkilön, hänen elämänsä kääntyy päälaelleen. Hän tekee sovinnon sukulaistensa kanssa ja päättää pyhittää lopun elämänsä puutteenalaisten ihmisten palvelemiseen.³

Jos teillä olisi mahdollisuus saada kirje itseltänne kuolevaisuutta edeltävän elämän ajalta, mitä siinä sanottaisiin? Millainen vaikutus sellaisella kirjeellä unohdetusta mutta hyvin todellisesta maailmasta olisi teihin, jos saisitte sellaisen tänä päivänä?

Siinä kirjeessä olisi ehkä jotakin tämänkaltaista: ”Rakas minä, kirjoitan sinulle, että muistaisit, miksi minä haluan tulla. Toivon sinun muistavan, että minun suurin toiveeni on olla Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen opetuslapsi. Minä kannatan Hänen suunnitelmaansa, ja kun olen maan päällä, haluan auttaa Häntä Hänen pelastuksen työssään. Muistathan myös, että haluan kuulua perheeseen, joka on yhdessä koko iankaikkisuuden.”

Yksi elämän suurista seikkailuista on saada selville, keitä me todella olemme ja mistä me tulimme, ja sitten elää johdonmukaisesti sopusoinnussa oman todellisen Jumalan lapsen identiteettimme ja olemassaolomme tarkoituksen kanssa.

Evankeliumin palautuksen ytimessä on eräs profeetta Malakian opetus: ”Ja hän istuttaa lasten sydämiin isille annetut lupaukset, ja lasten sydämet kääntyvät heidän isiensä puoleen” (JS–H 39). Palautuksen ansiosta te olette lupauksen lapsia. Te saatte perintönä isillenne annetut lupaukset.

Lukekaa uudelleen patriarkallinen siunauksenne. Tässä siunauksessa Herra vahvistaa, että te kuulutte johonkin Israelin kahdestatoista heimosta ja tästä syystä, kun olette uskollisia, teistä tulee niiden suunnattomien siunausten perillisiä, jotka on luvattu Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille. Jumala lupasi Abrahamille: ”Sillä kaikkia, jotka ottavat vastaan tämän evankeliumin, kutsutaan sinun nimesi mukaan, ja heidät luetaan sinun jälkeläisiisi, ja he nousevat ja siunaavat sinua isänänsä” (Abr. 2:10).

Nämä lupaukset ovat todellisia, ja jos me teemme oman osamme, Jumala tekee oman osansa. Toisaalta nämä lupaukset eivät takaa, että kaikki, mitä elämässämme tapahtuu, olisi omien odotustemme ja toiveidemme mukaista. Pikemminkin Jumala lupaa taata, että se, mitä meille tapahtuu, on Hänen tahtonsa mukaista. Suurin asia, mitä voimme elämässämme toivoa, on muokata oma tahtomme Jumalan tahdon mukaiseksi – hyväksyä Hänen suunnitelmansa meidän elämäämme varten. Hän tietää kaiken alusta asti, Hänellä on näkökulma, jota meillä ei ole, ja Hän rakastaa meitä äärettömällä rakkaudella.

Havainnollistan tätä totuutta henkilökohtaisella kokemuksella. Kun olin nuori, päätin valmistautua Ranskan parhaiden kauppaoppilaitosten pääsykokeisiin. Tämä valmistautuminen, jota kesti vuoden, oli hyvin haastavaa. Sen vuoden alussa päätin, että olipa urakka kuinka rankka tahansa, en koskaan antaisi opiskeluni estää minua käymästä sunnuntaikokouksissa tai osallistumasta viikoittaiseen instituuttiluokkaan. Otin jopa vastaan tehtävän palvella nuorten aikuisten seurakuntamme kirjurina. Luotin siihen, että Herra antaisi arvoa uskollisuudelleni ja auttaisi minua pääsemään tavoitteisiini.

Vuoden lopussa, kun pääsykokeet lähestyivät, tunsin tehneeni parhaani. Kun saavuin arvostetuimman oppilaitoksen pääsykokeisiin, olin täysin vakuuttunut, että Herra vastaisi toiveisiini. Ikävä kyllä suullinen koe vahvimmassa aineessani oli odottamaton katastrofi – sain arvosanan, joka esti pääsyni tähän suuresti haluttuun kouluun. Olin järkyttynyt. Kuinka Herra saattoi hylätä minut, vaikka olin pysynyt lujana uskollisuudessani?

Kun saavuin luettelossani toisena olevan koulun suulliseen kokeeseen, olin täynnä epäilystä. Tässä koulussa pääsykokeen suurin painoarvo oli haastattelulla raadin edessä, jota johti koulun johtaja. Haastattelun alku sujui tavanomaisesti, kunnes minulle esitettiin vähäpätöiseltä vaikuttava kysymys: ”Me tiedämme, että opiskelit paljon valmistautuessasi tähän kokeeseen. Meitä kiinnostaisi kuitenkin tietää, mitä muuta teit opiskelusi ohella.”

Se sai minut todella hätkähtämään! Vuoden ajan olin tehnyt pelkästään kahta asiaa: opiskellut ja käynyt kirkossa! Pelkäsin, että raati suhtautuisi kielteisesti, kun kuvailisin jäsenyyttäni kirkossa. Mutta päätin sillä sekunnilla pysyä uskollisena periaatteilleni.

Noin 15 minuutin ajan kuvailin toimintaani kirkossa: sapatinpäivän kokouksiani, instituuttiluokkia ja tehtäviäni seurakunnan kirjurina. Kun olin lopettanut, koulun johtaja avasi suunsa.

”Kun olin nuori, opiskelin Yhdysvalloissa”, hän sanoi. ”Yksi parhaista ystävistäni oli mormoni. Hän oli merkittävä nuori mies, suurenmoinen ihminen. Pidän mormoneja oikein hyvinä ihmisinä.”

Sain sinä päivänä yhden parhaista mahdollisista arvosanoista, minkä vuoksi pääsin tuohon kouluun kunniamaininnoin.

Kiitin Herraa Hänen hyvyydestään. Kesti kuitenkin useita vuosia, ennen kuin ymmärsin sen ihmeellisen siunauksen, etten päässyt siihen ensimmäiseen kouluun. Toisessa koulussa tapasin avainhenkilöitä. Heidän tuntemisestaan oli ilmiselvästi hyötyä koko urani ajan, ja se on tärkeää nykyäänkin omassa elämässäni ja perheeni jäsenten elämässä.

Jos asiat eivät suju niin kuin toivoitte tai odotitte, kun olette tehneet kaiken voitavanne, olkaa valmiit hyväksymään taivaallisen Isänne tahto. Hän ei anna meille tapahtua mitään, mikä ei lopulta koidu meidän parhaaksemme. Kuunnelkaa sitä rauhoittavaa ääntä, joka kuiskaa korviimme: ”Kaikki liha on minun kädessäni; olkaa levollisia ja tietäkää, että minä olen Jumala” (OL 101:16).