2014
Kutsu olla Kristuksen kaltainen
Kesäkuu 2014


Kutsu olla Kristuksen kaltainen

Kirkon koululaitoksen puheesta ”Israel, Israel, Luoja kutsuu”, joka pidettiin Dixien osavaltiollisessa yliopistossa St. Georgessa Utahissa 9. syyskuuta 2012. Koko puhe on osoitteessa lds.org/broadcasts.

Kuva
Vanhin Jeffrey R. Holland

Jumala kutsuu Israeliin kuuluvia näinä myöhempinä aikoina olemaan enemmän Kristuksen kaltaisia ja olemaan pyhempiä kuin olemme nyt päättäessämme elää evankeliumin mukaan ja vakiinnuttaa Siionia.

Israelin historiassa kautta aikojen, kun tilanne on muuttunut liian synnilliseksi tai kun yhteiskunnasta on tullut liian maallistunut tai elämä pakanoiden keskuudessa on alkanut heikentää suhtautumista moraalisääntöihin ja Jumalan antamiin käskyihin, liiton lapset on aina lähetetty pakenemaan erämaahan aloittamaan taas alusta ja perustamaan Siion uudelleen.

Vanhan testamentin aikoina Abrahamin, liiton isän, oli paettava henkensä edestä Kaldeasta – kirjaimellisesta Babyloniasta – etsimään pyhitettyä elämää Kanaanista, jota nykyään kutsumme Pyhäksi maaksi (ks. Abr. 2:3–4). Mutta kovin moni sukupolvi ei ehtinyt elää, ennen kuin Abrahamin jälkeläiset menettivät Siioninsa ja joutuivat orjuuteen kaukaiseen, pakanalliseen Egyptiin (ks. 2. Moos. 1:7–14). Niinpä Mooses oli nostettava johtamaan lupauksen lapset jälleen erämaahan.

Vain joitakin vuosisatoja myöhemmin alkunsa sai meille erityisen kiinnostava kertomus, jossa yksi noista israelilaisista perheistä, jota johti profeetta nimeltä Lehi, sai käskyn paeta Jerusalemista, koska – voi – Babylon oli jälleen ovella! (Ks. 1. Nefi 2:2.) Eivätpä he tienneet, että he olivat menossa aivan uudelle mantereelle perustamaan aivan uudenlaista Siionia (ks. 1. Nefi 18:22–24). Eivätkä he tienneet sitäkään, että eräs ryhmä heidän esi-isiään, jerediläisiksi kutsutut, oli jo tehnyt vastaavanlaisen matkan (ks. Et. 6:5–13).

Kaikista niistä, jotka ylistävät evankeliumin palautusta, on kiinnostavaa, että Amerikan valloittamisen aloitti ryhmä, jonka jäsenet pakenivat aiemmista kotimaistaan voidakseen palvella Jumalaa haluamallaan tavalla. Eräs arvostettu tiedemies puritaanisten uudisasukkaiden keskuudessa Amerikassa kuvaili tämän kokemuksen olevan kristinuskon ”lähetystehtävä erämaahan” – nykyajan israelilaisten pyrkimys vapautua vanhan maailman jumalattomuudesta ja etsiä jälleen kerran taivaan teitä uudessa maassa.1

Muistutan teitä vielä viimeisestä paosta. Se oli meidän oman kirkkomme pako meidän omien profeettojemme johtaessa meidän omia kirkollisia esivanhempiamme. Kun Joseph Smithiä vainottiin halki New Yorkin, Pennsylvanian, Ohion ja Missourin osavaltioiden ja kun hänet lopulta surmattiin Illinoisin osavaltiossa, meidän on määrä nähdä tämä myöhempien aikojen toistumana siitä, kuinka Israelin lapset etsivät jälleen omaa syrjäistä paikkaa. Presidentti Brigham Young (1801–1877), Amerikan Mooses, kuten häntä on ihaillen kutsuttu, johti pyhät vuorten laaksoihin noiden taivaltamisesta uupuneiden pyhien laulaessa:

Maan Herra meille valmistanut on

Kaukana Lännessä.

Siellä on vainoojamme voimaton,

Herra on kilpenä.2

Siion. Luvattu maa. Uusi-Jerusalem. Yli nelituhatvuotisen liittojen historian ajan mallina on ollut tämä: Paetkaa ja etsikää. Kulkekaa ja asettukaa. Lähtekää pois Babylonista. Rakentakaa Siionia suojaavat muurit.

Näin meidän aikaamme asti.

Rakentakaa Siionia siellä missä olette

Yksi meidän taloudenhoitokautemme monista ainutlaatuisista piirteistä on se, kuinka muuttuvalla tavalla me vakiinnutamme Jumalan valtakuntaa maan päälle. Tämä taloudenhoitokausi on valtavan, kiihtyvän muutoksen aikaa. Ja yksi asia, joka on muuttunut, on se, ettei Jumalan kirkko koskaan enää pakene. Se ei koskaan enää lähde Urista lähteäkseen Haranista, lähteäkseen Kanaanista, lähteäkseen Jerusalemista, lähteäkseen Englannista, lähteäkseen Kirtlandista, lähteäkseen Nauvoosta, lähteäkseen ties minne.

Ei, vaan kuten Brigham Young sanoi meille kaikille: ”Meitä on sysätty ojasta allikkoon ja potkittu pellolle, vaan täällä me olemme ja tänne me jäämme.”3

Tuosta toteamuksesta on tietenkin tullut kirkon jäsenten toteamus kaikkialla maailmassa. Näinä viimeisinä aikoina, meidän taloudenhoitokaudellamme, meistä on tullut niin varttuneita, että olemme voineet lakata pakenemasta. Meistä on tullut niin varttuneita, että voimme juurruttaa jalkamme ja perheemme ja perustuksemme jokaiseen kansakuntaan, sukuun, kieleen ja kansaan pysyvästi. Siion on kaikkialla – kaikkialla siellä, missä kirkko on. Emmekä me tuon muutoksen myötä enää ajattele Siionia paikkana, jossa aiomme asua, vaan ajattelemme sitä tapana, jolla aiomme elää.

Luodakseni tälle uudelle tehtävälle kehykset käytän kolmea tapausta.

Kolme tapausta ja kolme opetusta

1. Muutama vuosi sitten eräs nuori ystäväni – kotiin palannut lähetyssaarnaaja – kuului erään utahilaisen korkeakoulun koripallojoukkueeseen. Hän oli hieno nuorukainen ja erittäin hyvä pelaaja, mutta hän ei päässyt pelaamaan niin paljon kuin oli toivonut pääsevänsä. Hänen erityiset kykynsä ja taitonsa eivät olleet aivan sitä, mitä joukkue tarvitsi juuri siinä vaiheessa joukkueen kehitystä tai hänen omaa kehitystään. Niin urheilussa käy. Niinpä nuori ystäväni siirtyi valmentajiensa ja joukkuetovereidensa täydellä tuella ja onnentoivotuksin toiseen oppilaitokseen, jossa hän toivoi voivansa olla kenties vähän enemmän hyödyksi.

Uudessa oppilaitoksessa asiat loksahtivat kohdalleen, ja ystäväni pääsi pian aloituskokoonpanoon. Ja kuten arvata saattaa, joukkueen otteluaikataulun johdosta tämä nuori mies palasi pelaamaan aiempaa joukkuettaan vastaan Salt Lake Cityyn.

Sitä sapekasta solvausta, joka sinä iltana tulvi katsomosta tämän nuoren miehen ylle – vasta avioliiton solmineen miehen, joka maksoi kymmenyksensä, palveli vanhinten koorumissa, teki hyväntekeväisyystyötä asuinyhteisönsä nuorten hyväksi ja odotti innokkaana uuden vauvan tuloa perheeseensä – ei pitäisi kenenkään ihmisen missään eikä koskaan kokea, olivatpa hänen urheilulajinsa, yliopistonsa tai henkilökohtaiset päätöksensä niiden kohdalla olleet mitä tahansa.

Tuon vierasjoukkueen valmentaja, joka oli eräänlainen legenda ammatissaan, kääntyi loistavan pelin jälkeen nuorukaisen puoleen ja sanoi: ”Mitä täällä tapahtuu? Olet kotikaupungin poika, joka on menestynyt. Nämä ovat sinun väkeäsi. Nämä ovat ystäviäsi.” Mutta – mikä pahinta – sitten valmentaja kysyi aivan äimistyneenä: ”Eivätkö useimmat näistä ihmisistä ole kirkkosi jäseniä?”

2. Minut kutsuttiin puhumaan erään vaarnan nuorten naimattomien aikuisten hartaustilaisuuteen. Kun astuin sisään vaarnakeskuksen takaovesta, rakennukseen astui samoihin aikoihin noin 30-vuotias nuori nainen. Jopa kappelia kohti liikkuvassa ihmisvilinässä häntä oli vaikea olla huomaamatta. Hänellä oli joitakin tatuointeja, erilaisia korva- ja nenärenkaita, piikikäs tukka, jossa oli kaikki sateenkaaren värit, hyvin lyhyt hame ja hyvin avonainen pusero.

Mieleeni juolahti muutamia kysymyksiä: Oliko tämä nainen kamppaileva sielu, joka ei kuulunut kirkkoomme ja joka oli johdettu – tai vielä parempaa, jonka joku oli tuonut – tähän hartaustilaisuuteen Herran johdatuksella, jotta häntä autettaisiin löytämään se evankeliumin tuoma rauha ja suunta, jota hän tarvitsi elämäänsä? Vai oliko hän jäsen, joka oli harhautunut joistakin niistä toiveista ja tasovaatimuksista, joita kirkko kannustaa jäseniään noudattamaan, mutta joka ei ollut täysin epäaktiivinen ja oli päättänyt osallistua sinä iltana tähän kirkon toimintaan?

3. Kun sisar Holland ja minä osallistuimme Kansas Cityn temppelin vihkimistilaisuuteen, meidän isäntänämme toimi veli Isaac Freestone, joka on ammatiltaan poliisi sekä ylipappi Libertyn vaarnassa Missourissa. Keskustellessamme hän kertoi meille, että myöhään eräänä iltana hänet oli kutsuttu tutkimaan erästä valitusta eräässä erityisen vaarallisessa osassa kaupunkia. Äänekkään musiikin pauhun ja ilmassa leijuvan marihuanan katkun keskeltä hän löysi naisen ja useita miehiä, jotka joivat ja kiroilivat, eikä kukaan heistä näyttänyt lainkaan piittaavan viidestä pienestä lapsesta – iältään 2–8-vuotiaita – jotka eräässä huoneessa olivat painautuneet toisiaan vasten yrittäen nukkua likaisella lattialla ilman sänkyä, patjoja, tyynyjä, ilman mitään.

Veli Freestone katsoi keittiön kaappeihin ja jääkaappiin nähdäkseen, löytäisikö hän edes yhden purkin tai paketin mitä tahansa ruokaa – mutta hän ei löytänyt mitään. Hän sanoi, että takapihalla haukkuvalla koiralla oli enemmän ruokaa kuin noilla lapsilla.

Äidin makuuhuoneesta hän löysi pelkän patjan, ainoan koko talossa. Hän etsi etsimistään, kunnes löysi muutamia lakanoita, pani ne patjan päälle ja peitteli kaikki viisi lasta tähän häthätää kyhättyyn vuoteeseen. Sitten hän kyyneleet silmissä polvistui ja rukoili taivaallista Isää suojelemaan lapsia ja toivotti hyvää yötä.

Kun hän nousi ja käveli ovelle, yksi lapsista hyppäsi patjalta, juoksi hänen luokseen, tarrasi häntä kädestä ja pyysi: ”Ole kiltti ja adoptoi minut!” Entistä kyyneleisempänä veli Freestone vei lapsen takaisin patjalle, meni sitten etsimään huumeissa olevan äidin (miehet olivat aikaa sitten lähteneet) ja sanoi tälle: ”Tulen takaisin huomenna, ja täällä on parasta näkyä joitakin muutoksia siinä vaiheessa, kun kävelen sisään tuosta ovesta. Ja lisää muutoksia sen jälkeen. Voit olla varma siitä.”4

Mitä yhteistä näillä kolmella tapauksella on? Niissä on kolme pientä, hyvin erilaista todellisen elämän esimerkkiä Babylonista – yksi yhtä typerä kuin häpeällinenkin käytös koripallo-ottelussa, yksi enemmän kulttuuriin liittyvä ja merkitsevä osoitus yksilötason haasteista niiden kanssa, jotka elävät eri tavalla kuin me, ja yksi hyvin suuri ja hyvin vakava asia.

Opetus 1: Älkää koskaan jättäkö uskontoanne ovelle

Ensiksi, saanen käsitellä loppuun koripallotapauksen. Päivä tuon ottelun jälkeen, kun suuri yleisö oli reagoinut siihen ja vaatinut tapauksesta anteeksipyyntöä, eräs nuori mies sanoi tähän tapaan: ”Kuulkaas nyt. Tässä on kyse koripallosta eikä pyhäkoulusta. Jos ei kestä huutoja, on parasta lopettaa pelaaminen. Me maksamme hyvät rahat näiden pelien katsomisesta. Me voimme käyttäytyä ihan niin kuin haluamme. Me jätämme uskontomme ovelle.”

”Me jätämme uskontomme ovelle”? Opetus numero yksi Siionin vakiinnuttamisesta 2000-luvulla: Älkää koskaan jättäkö uskontoanne ovelle.

Sellaista opetuslapseus ei voi olla – se ei ole opetuslapseutta lainkaan. Kuten profeetta Alma on opettanut, meidän tulee olla ”Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla”, missä lienemmekin (Moosia 18:9) – ei vain joissakin tilanteissa joissakin asioissa tai kun oma joukkueemme on johdossa.

Olipa tilanne, ärsytys tai ongelma mikä tahansa, tosi Kristuksen opetuslapsi ei voi jättää uskontoaan ovelle.

Opetus 2: Olkaa myötätuntoisia mutta olkaa uskollisia käskyille

Tämä johtaa minut nuoreen naiseen siinä hartaustilaisuudessa. Miten sitten häneen suhtaudummekin, ikuinen sääntö on, että käyttäytymisemme tulee kuvastaa uskonkäsityksiämme ja sitoutumistamme evankeliumiin. Siksi sen, kuinka me reagoimme kussakin tilanteessa, tulee parantaa eikä huonontaa tilannetta. Me emme voi toimia tai reagoida sellaisella tavalla, että syyllistymme suurempaan loukkaukseen kuin tässä tapauksessa hän.

Se ei tarkoita sitä, ettei meillä ole mielipiteitä, ettei meillä ole tasovaatimuksia, ettemme välitä lainkaan Jumalalta saaduista käskyistä tehdä tai jättää tekemättä tiettyjä asioita. Mutta se tarkoittaa sitä, että meidän on noudatettava noita tasovaatimuksia ja puolustettava noita käskyjä vanhurskaalla tavalla parhaan kykymme mukaan siten kuin Vapahtaja eli ja puolusti niitä. Ja Hän teki aina sitä, mitä olisi pitänytkin tehdä tilanteen parantamiseksi – opetti totuutta, antoi anteeksi syntisille, puhdisti temppelin.

Kun me siis tapaamme tämän uuden tuttavuuden, me aloitamme ennen kaikkea muistamalla, että hän on Jumalan tytär ja iankaikkisesti arvokas. Me aloitamme muistamalla, että hän on jonkun tytär. Me aloitamme olemalla kiitollisia siitä, että hän on kirkon toiminnassa eikä välttele sitä. Lyhyesti me yritämme olla parhaimmillamme tässä tilanteessa, koska haluamme auttaa häntä olemaan parhaimmillaan.

Me rukoilemme koko ajan mielessämme: Mitä tässä tilanteessa tulee tehdä? Mitä tulee sanoa? Mikä viime kädessä tekee tästä tilanteesta ja hänestä paremman? Näiden kysymysten esittäminen ja se, että todella yrittää tehdä niin kuin Vapahtaja tekisi, on käsittääkseni sitä, mitä Hän tarkoitti sanoessaan: ”Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein” (Joh. 7:24).

Tämä kirkko ei voi koskaan vaimentaa oppiaan sosiaalisen hyväntahtoisuuden tai poliittisen tarkoituksenmukaisuuden tai jonkin muun syyn vaatimuksesta. Vain ilmoitetun totuuden ylevä maaperä antaa meille perustan, jolle kohottaa muita, jotka tuntevat kenties olevansa ahtaalla tai hylättyjä. Myötätuntoamme ja rakkauttamme – kristillisyytemme peruspiirteitä ja -vaatimuksia – ei saa koskaan tulkita käskyistä tinkimiseksi.

Sellaisten tilanteiden kohtaaminen voi olla hyvin haastavaa ja hämmentävää. Nuoret saattavat kysyä: ”Me emme usko, että meidän tulee elää tai käyttäytyä sillä ja sillä tavalla, mutta miksi meidän pitää panna muut ihmiset toimimaan samoin? Eikö heillä ole vapaa tahto? Emmekö me ole omahyväisiä ja tuomitsevia pakkosyöttäessämme uskonkäsityksiämme muille vaatien, että he toimivat tietyllä tavalla?”

Noissa tilanteissa teidän pitää hienotunteisesti selittää, miksi joitakin periaatteita puolustetaan ja joitakin syntejä vastustetaan, missä tahansa niitä eteen tulee, koska niihin liittyvät asiat ja lait eivät ole seurauksiltaan vain sosiaalisia tai poliittisia vaan iankaikkisia. Ja vaikka emme haluakaan loukata niitä, jotka uskovat eri tavoin kuin me, vielä vähemmän haluamme loukata Jumalaa.

On vähän kuin nuori sanoisi: ”Kun nyt osaan ajaa autoa, tiedän, että minun pitäisi pysähtyä punaisiin valoihin, mutta pitääkö meidän olla tuomitsevia ja yrittää saada kaikki muutkin pysähtymään punaisiin valoihin? Pitääkö jokaisen tehdä niin kuin me? Eikö muilla ole tahdonvapautta? Täytyykö heidän käyttäytyä samoin kuin me?” Sitten teidän täytyy selittää, miksi me tosiaan toivomme, että kaikki pysähtyvät punaisiin valoihin. Ja teidän täytyy tehdä se vähättelemättä niitä, jotka tekevät syntiä tai jotka uskovat eri tavoin kuin me uskomme, koska heillä tosiaan on moraalinen tahdonvapaus.

Tässä maailmassa on laaja kirjo uskonkäsityksiä ja kaikilla on tahdonvapaus, mutta kukaan ei ole oikeutettu toimimaan aivan kuin Jumala olisi mykkä näissä asioissa tai aivan kuin käskyillä olisi merkitystä vain silloin, jos niistä vallitsee yleinen yksimielisyys. 2000-luvulla me emme voi enää paeta. Meidän täytyy taistella sellaisten lakien ja olosuhteiden ja ympäristön puolesta, jotka sallivat uskonnon vapaan harjoittamisen ja valtiovallan virallisen hyväksynnän sille. Se on yksi tapa, jolla me voimme kestää sen, että olemme Babylonissa mutta emme Babylonista.

En tiedä, mitä tärkeämpää kykyä ja suurempaa nuhteettomuutta voisimme osoittaa maailmassa, josta emme voi paeta, kuin kulkea tuota tarkkaa polkua – ottaa moraalinen kanta sen mukaisesti, mitä Jumala on julistanut, ja niiden lakien mukaisesti, jotka Hän on antanut, mutta tehdä se myötätuntoisesti, ymmärtäen ja suuresti rakastaen.

Opetus 3: Käyttäkää evankeliumin arvoja asuinyhteisönne ja maanne hyväksi

Monistakaan meistä ei tule poliiseja tai sosiaalityöntekijöitä tai oikeudessa toimivia tuomareita, mutta kaikkien meidän tulee huolehtia muiden hyvinvoinnista ja laajemman asuinyhteisömme moraalisesta turvallisuudesta. Puhuessaan siitä, miten meidän pitää vaikuttaa yhteiskuntaan muuallakin kuin oman kotimme seinien sisäpuolella, vanhin Quentin L. Cook kahdentoista apostolin koorumista on sanonut:

”Sen lisäksi että suojelemme omaa perhettämme, meidän tulisi olla valon lähteenä oman asuinyhteisömme suojelemisessa. Vapahtaja sanoi: ’Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.’ – –

Yhä jumalattomammassa maailmassamme on välttämätöntä, että uskonkäsityksiin perustuvat arvot ovat osana julkista keskustelua. – –

Uskonto on valon, tiedon ja viisauden lähde, ja se hyödyttää yhteiskuntaa dramaattisesti.”5

Ellemme me vie evankeliumin siunauksia asuinyhteisöihimme ja maihimme, meillä ei tule koskaan olemaan riittävästi poliiseja – ei koskaan riittävästi Isaac Freestonen kaltaisia – takaamaan moraalista käyttäytymistä, vaikka se olisikin taattavissa. Eikä se ole. Nuo lapset tuossa kodissa vailla ruokaa tai vaatteita ovat Jumalan poikia ja tyttäriä. Tuo äiti – moitittavampi, koska hän on vanhempi ja hänen pitäisi olla vastuuntuntoisempi – on myös Jumalan tytär. Sellaiset tilanteet voivat edellyttää kovaa rakkautta virallisin, jopa oikeudellisin keinoin, mutta meidän täytyy yrittää auttaa silloin ja siellä, missä voimme, koska me emme jätä uskontoamme ovelle, niin säälittäviä tai vastuuttomia kuin jotkin ovet ovatkin.

Ei, me emme voi tehdä kaikkea, mutta me voimme tehdä jotakin. Ja vastauksena Jumalan kutsuun, Israelin lapset ovat niitä, jotka tekevät sen – eivät tällä kertaa pakenemalla Babylonista vaan hyökkäämällä sitä vastaan. Ei ole naiivia ajatella, että me voimme elää uskontomme mukaan niin laajalti ja vankkumatta, että löydämme kaikenlaisia tilaisuuksia auttaa perheitä, siunata naapureita ja suojella muita, mukaan lukien nouseva sukupolvi.

Heijastakaa rakkauttanne Jeesusta Kristusta kohtaan

Myöhempien aikojen pyhiä kutsutaan olemaan hapatteena leivässä, suolana, joka ei koskaan menetä makuaan, kukkulalle sytytettynä kynttilänä, jota ei koskaan panna vakan alle. Alkakaa siis näyttää se!

Jos toimimme oikein ja puhumme oikein ja tavoitamme ihmisiä laajalti sanoillamme ja teoillamme, niin kun Vapahtaja päättää äkkiä työnsä vanhurskaasti, sanoo, ettei aikaa enää ole tällä viimeisellä taloudenhoitokaudella, ja tulee kirkkaudessaan, Hän huomaa meidän tekevän parastamme, pyrkivän elämään evankeliumin mukaan, pyrkivän parantamaan elämäämme ja kirkkoamme ja yhteiskuntaamme niin hyvin kuin osaamme.

Kun Hän tulee, minä todella haluan, että minut tavataan elämästä evankeliumin mukaan. Haluan tulla yllätetyksi juuri silloin kun olen levittämässä uskoa ja tekemässä jotakin hyvää. Haluan, että Vapahtaja sanoo minulle: ”Jeffrey, minä tunnen sinut – en tittelisi perusteella – vaan sen elämän perusteella, jota pyrit elämään, ja niiden tasovaatimusten perusteella, joita pyrit puolustamaan. Näen sydämesi vilpittömyyden. Tiedän, että olet pyrkinyt tekemään asioita paremmiksi ennen kaikkea olemalla itse parempi ja sitten julistamalla sanaani ja puolustamalla evankeliumiani muille niin myötätuntoisesti kuin pystyit.”

Hän lisää varmasti: ”Tiedän, ettet aina ole onnistunut joko omien syntiesi tai muiden olosuhteiden vuoksi, mutta uskon, että olet rehellisesti yrittänyt. Uskon, että sydämessäsi sinä todella rakastat minua.”

En halua tässä kuolevaisessa elämässä mitään muuta yhtä paljon kuin jonkin tuonkaltaisen tapaamisen jonakin päivänä. Ja samaa haluan teille. Haluan sitä meille kaikille. ”Israel, Israel, Luoja kutsuu”6 – kutsuu meitä kutakin elämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan pienillä ja suurilla tavoilla, kääntymään niiden puoleen, jotka eivät kenties näytä aivan samanlaisilta tai pukeudu tai käyttäydy aivan samoin kuin me, ja sitten (tilanteen tullen) menemään pidemmälle palvellaksemme niin laajalti yhteiskunnassa kuin voimme.

Minä rakastan Herraa Jeesusta Kristusta, jonka palvelija yritän olla. Ja rakastan taivaallista Isäämme, joka välitti niin paljon, että antoi Hänet meille. Tuon lahjan vuoksi tiedän, että Jumala kutsuu Israeliin kuuluvia näinä myöhempinä aikoina olemaan enemmän Kristuksen kaltaisia ja olemaan pyhempiä kuin olemme nyt päättäessämme elää evankeliumin mukaan ja vakiinnuttaa Siionia. Tiedän myös, että jos pyydämme, Hän antaa meille voimaa ja pyhyyttä olla todellisia opetuslapsia.

Viitteet

  1. Ks. Perry Miller, Errand into the Wilderness, 1956, s. 2–3.

  2. ”Pelvotta käykää”, MAP-lauluja, 17.

  3. Julkaisussa James S. Brown, Life of a Pioneer: Being the Autobiography of James S. Brown, 1900, s. 121.

  4. Isaac Freestone, kirjoittajalle 5. toukokuuta 2012 kerrottu kokemus.

  5. ”Tulkoon valo!”, Liahona, marraskuu 2010, s. 28–29.

  6. ”Israel, Israel, Luoja kutsuu”, MAP-lauluja, 6.

Valokuva kaupungista tla144/iStockphoto/Thinkstock; valokuva kynttilästä Enskanto/iStockphoto/Thinkstock