Hän elää, Vapahtajani

Kuva

three boys reading

Kuvitus Brian Call; yksityiskohta Heinrich Hofmannin teoksesta Kristus ja rikas nuorukainen

Kun olin 14-vuotias, isä jätti perheemme ja äidin oli pakko paeta maasta. Minä jäin huolehtimaan kolmesta nuoremmasta sisaruksestani, 9-vuotiaasta Ephraimista, 6-vuotiaasta Jonathanista ja 3-vuotiaasta Gracesta (nimet on muutettu). Mikään ei olisi voinut valmistaa meitä tähän äkilliseen muutokseen. Olimme ensimmäistä kertaa yksin.

Sukulaiset tarjoutuivat pian ottamaan meidät hoiviinsa, mutta jos menisimme asumaan heidän luokseen, meidät erotettaisiin toisistamme. Se oli vaikea päätös. Kuinka voisimme torjua heidän hyvää tarkoittavan apunsa? Mutta kuinka voisimme samalla luopua leikin, naurun, toisistamme huolehtimisen ja toistemme kasvun seuraamisen vuosista?

Viimein veljeni ja minä kieltäydyimme sukulaisten avusta ajatellen, että minä voisin tehdä työtä elättääkseni meidät ja me voisimme pysyä yhdessä. Mutta me tiesimme, ettemme voisi pitää nuorimmasta siskostamme huolta hänen tarvitsemallaan tavalla, joten kyyneleet silmissä luovuimme hänestä.

Muutamat seuraavat kuukaudet minä tein töitä rakennusmaalarina maksaakseni ruoan veljilleni ja itselleni. Tuloni olivat riittämättömät sähkö- ja vesilaskuihin, joten meidän oli tultava toimeen ilman sähköä ja vettä.

Tästä koettelemuksesta ja sitä seuranneista ihmisten juoruista huolimatta uskomme ei horjunut. Joka ilta kokosin Ephraimin ja Jonathanin lampun ääreen lukemaan Mormonin kirjaa. Leikkasin sydänlankaa niin, että se savutti vähemmän, mutta meidän piti silti pyyhkiä nenämme, jotka olivat muuttuneet mustiksi siinä vaiheessa kun lopetimme lukemisen. Mutta se maksoi vaivan.

Mormonin kirjan lukeminen toi meidät lähemmäksi Kristusta. Kun olimme lukeneet, polvistuimme yhdessä ja pidimme vuorotellen rukouksen. Pyysimme lohtua ongelmaamme, joka näytti olevan ratkaisematon. Luimme koko kirjan, ja uskomme Jeesukseen Kristukseen vahvistui.

Kerran kun tulin kotiin väsyneenä töistä, heittäydyin kerrossänkymme alapedille. Kohottaessani katseeni näin paperin, joka oli kiinnitetty yläpuolellani olevan sängyn pohjaan. Siinä sanottiin: ”Hän elää, Vapahtajani!” Veljeni Jonathan oli kiinnittänyt sen sinne. Kuinka lähellä lapset ovatkaan taivaita, kun jopa Alkeisyhdistyksen lapsi voi olla välineenä lähettämässä sanoman Jumalalta lohduttamaan huolestunutta sydäntä ja mieltä!

Tuo todistus vahvisti minua, kun oivalsin, etten yksinkertaisesti pystyisi pitämään huolta tarpeistamme ja meidän olisi lähdettävä kodistamme. Jonathan otettiin asumaan äidinpuoleisen suvun luo, mutta Ephraim ja minä päätimme pysyä isänpuoleisten isovanhempiemme luona, koska he olivat kirkon jäseniä. Heidän kodissaan nousimme varhain tekemään kotiaskareita ennen kouluun menoa ja sitten hoidimme isoisäämme myöhään yöhön. Se oli uuvuttavaa. Herra oli kuitenkin tietoinen meistä, ja me pysyimme lähellä kirkkoa.

Joka kerta kun halusin luovuttaa, mieleeni muistui erityisiä hetkiä, joita minulla oli ollut sisarusteni kanssa lukiessamme Mormonin kirjaa lampun ympärillä. Tiedän, että Kristus oli vierellämme noina vaikeina aikoina. Siitä hetkestä kun perheemme jäsenet erotettiin toisistaan, Hän ei hylännyt meitä. ”Hän elää, Vapahtajani!”

Nyt vuosia myöhemmin minulla on yhä sydämessäni ja mielessäni kuva noista sanoista vuoteeni yläpuolella. Tuo sanoma on auttanut veljeäni Ephraimia ja minua niinä vuosina, kun palvelimme kokoaikaisina lähetyssaarnaajina, ja nyt pyrkiessämme elämään selestisessä avioliitossa.

Olisin voinut jäädä paljosta paitsi elämässäni, jos olisin epäillyt sen sijaan että turvasin Kristukseen. Olipa elämä kuinka vaikeaa hyvänsä, se ei ole ollut koskaan liian vaikeaa Vapahtajalle, joka kärsi Getsemanessa. Hän voi tukea ihmisen elämää yhdellä lauseella. Hän tietää kaiken alusta loppuun asti. Hänen lohtunsa on voimallisempaa kuin mikään murhe, mitä tämä elämä voi tuoda. Hänen sovituksensa ansiosta mikään ongelma ei ole pysyvä – on vain pysyvää toivoa, armoa, rauhaa ja rakkautta. Uskokaa minua, sillä minä tiedän! Hän elää, Vapahtajani!