Luku 2
Kirkkautta kylliksi
Kun Brigham Youngin kanssa matkaavat pyhät olivat lähdössä Sugar Creekistä, 43-vuotias Louisa Pratt jäi Nauvooseen valmistautuen lähtemään kaupungista neljän pienen tyttärensä kanssa. Kolme vuotta aiemmin Herra oli kutsunut hänen aviomiehensä Addisonin lähetystyöhön Tyynenmeren saarille. Siitä asti Louisan oli ollut vaikeaa pysyä yhteydessä mieheensä, koska postipalvelu oli epäluotettavaa Nauvoon ja sen Ranskan Polynesiaan kuuluvan Tubuain saaren välillä, jossa Addison palveli. Useimmat Addisonin kirjeistä olivat saapuessaan monen kuukauden takaisia, ja jotkin olivat yli vuoden takaisia.
Addisonin viimeisestä kirjeestä kävi ilmi, ettei Addison ehtisi ajoissa kotiin lähteäkseen länteen Louisan kanssa. Kahdentoista koorumi oli kehottanut Addisonia jäämään Tyynenmeren saarille, kunnes hänet kutsuttaisiin kotiin tai hänen tilalleen lähetettäisiin lähetyssaarnaajia. Yhdessä vaiheessa Brigham oli toivonut voivansa lähettää saarille lisää lähetyssaarnaajia, kun pyhät olisivat saaneet endaumentin, mutta Nauvoosta lähtö oli lykännyt tuota suunnitelmaa.1
Louisa oli halukas kulkemaan matkan ilman aviomiestään, mutta sen ajatteleminen pelotti häntä. Hän inhosi lähtöä Nauvoosta ja temppelin jättämistä eikä hän nauttinut ajatuksesta matkata vankkureissa yli Kalliovuorten. Hän halusi myös nähdä ikääntyvät vanhempansa Kanadassa – kenties viimeisen kerran – ennen kuin lähtisi länteen.
Jos hän myisi härkävaljakkonsa, hän voisi saada riittävästi rahaa vieraillakseen vanhempiensa luona ja varatakseen laivamatkan perheelleen Kalifornian rannikolle, jolloin he välttäisivät kokonaan matkan maan halki.
Louisa oli lähestulkoon tehnyt päätöksen lähteä Kanadaan, mutta jokin siinä ei tuntunut oikealta. Hän päätti kirjoittaa Brigham Youngille huolistaan, jotka liittyivät maan halki matkustamiseen, ja halustaan nähdä vanhempansa.
”Jos sanot, että härkävankkurimatka on paras tie pelastukseen, niin lähden sille sydän ja kädet valmiina”, hän kirjoitti, ”ja uskon, että voin kestää sen valittamatta kuten kuka muu nainen tahansa.”2
Hieman myöhemmin viestintuoja toi Brighamin vastauksen. ”Tule mukaan. Härkävaljakkopelastus on turvallisin tapa”, Brigham kirjoitti hänelle. ”Tapaamme veli Prattin erämaassa, minne sijoitumme, ja hän tulee pettymään suuresti, ellei hänen perheensä ole kanssamme.”
Louisa pohti tätä neuvoa, terästi sydämensä edessä olevan vaikean taipaleen varalle ja päätti seurata pyhien pääjoukkoa, olipa edessä sitten elämä tai kuolema.3
Sinä keväänä työmiehet kiirehtivät saadakseen temppelin valmiiksi ennen sen julkista vihkimistä 1. toukokuuta. He asensivat tiililattian kastealtaan ympärille, sovittivat koristeelliset puutyöt paikoilleen ja maalasivat seinät. Työ jatkui kaiken päivää ja usein yöhön asti. Koska kirkolla ei ollut juuri rahaa maksaa työmiehille, monet heistä uhrasivat osan palkastaan varmistaakseen, että temppeli oli valmiina vihittäväksi Herralle.4
Kaksi päivää ennen vihkimistilaisuutta työmiehet saivat maalattua ensimmäisen kerroksen kokoussalin. Seuraavana päivänä he lakaisivat pölyn ja rojun suuresta salista ja valmistautuivat tilaisuuteen. Työmiehet eivät pystyneet viimeistelemään jokaista huonetta, mutta he tiesivät, ettei se estäisi Herraa ottamasta vastaan temppeliä. Koska he olivat varmoja siitä, että olivat täyttäneet Jumalan käskyn, he maalasivat kokoussalin itäpäädyssä olevien korokeistuimien yläpuolelle sanat: ”Herra on nähnyt uhrimme.”5
Kirkon johtohenkilöt olivat tietoisia velastaan työmiehille, joten he ilmoittivat, että vihkimistilaisuuden ensimmäinen istunto olisi hyväntekeväisyystapahtuma. Siihen osallistujia pyydettiin lahjoittamaan dollari, ja lahjoitusvaroilla autettaisiin köyhtyneitä työntekijöitä.
Toukokuun 1. päivän aamuna 14-vuotias Elvira Stevens lähti leiristä Mississippin länsipuolelta ja ylitti joen voidakseen osallistua vihkimistilaisuuteen. Elvira oli orpo. Hänen vanhempansa olivat kuolleet pian perheen muutettua Nauvooseen, ja hän eli nyt naimisissa olevan siskonsa luona. Kun kukaan muu leiristä ei voinut lähteä mukaan vihkimistilaisuuteen, hän meni sinne yksin.
Koska tiedettiin, että voisi viedä vuosia, ennen kuin temppeli rakennettaisiin länteen, apostolit olivat toimittaneet endaumentin muutamille nuorille naimattomille henkilöille, myös Elviralle. Nyt kolme kuukautta myöhemmin hän kiipesi jälleen kerran temppelin oville johtavat portaat, antoi dollarinsa ja löysi istumapaikan kokoussalista.6
Istunto alkoi kuoron laulamalla laululla. Sitten Orson Hyde piti vihkimisrukouksen. ”Suothan Henkesi asua täällä”, hän pyysi, ”ja kaikkien tuntea sydämessään se pyhä vaikutus, että Hänen kätensä on auttanut tässä työssä.”7
Elvira tunsi huoneessa taivaallisen voiman. Istunnon päätyttyä hän lähti takaisin leiriin, mutta kaksi päivää myöhemmin hän palasi seuraavaan istuntoon toivoen, että tuntisi jälleen saman voiman. Orson Hyde ja Wilford Woodruff pitivät saarnat temppelityöstä, pappeudesta ja ylösnousemuksesta. Ennen istunnon päättymistä Wilford ylisti pyhiä temppelin valmiiksi saamisesta, vaikka he joutuisivatkin jättämään sen.
”Tuhannet pyhät ovat saaneet siinä endaumenttinsa, eikä se valo sammu”, hän sanoi. ”Tässä on kirkkautta kylliksi temppelin rakentamiseen.”
Istunnon päätyttyä Elvira palasi leiriin ylittäen joen vielä viimeisen kerran.8 Sillä välin pyhät Nauvoossa viettivät lopun päivää ja yötä pakaten ja vieden pois tuoleja, pöytiä ja muita huonekaluja, kunnes temppeli oli tyhjä ja se jätettiin Herran käsiin.9
Kauempana reitillä edessäpäin Brigham ja Israelin leirikunta pysähtyivät paikkaan nimeltä Mosquito Creek, joka ei ollut kaukana Missourijoesta. He olivat nälkäisiä, kaksi kuukautta jäljessä aikataulustaan ja äärimmäisen köyhiä.10 Silti Brigham vaati edelleen, että Kalliovuorten yli lähetettäisiin etujoukko. Hän uskoi, että pyhien ryhmän piti tehdä matka siihen vuodenaikaan, sillä niin kauan kuin kirkko vaeltaisi ilman kotia, sen viholliset yrittäisivät hajottaa sen tai estää sitä etenemästä.11
Brigham tiesi kuitenkin, että sellaisen ryhmän varustaminen rasittaisi pyhien voimavaroja. Vain harvoilta liikeni rahaa tai tarvikkeita, ja Iowa tarjosi niukalti mahdollisuuksia palkalliseen työhön. Monet pyhät olivat myyneet arvokasta omaisuuttaan matkan varrella pärjätäkseen preerialla tai olivat olleet tilapäistöissä ansaitakseen rahaa ruokaan ja tarvikkeisiin. Kun leiri muuttaisi länteen päin ja uudisasutukset harvenisivat, mahdollisuuksia niihin olisi yhä vaikeampi löytää.12
Brighamia painoivat muutkin asiat. Pyhät, jotka eivät kuuluneet etujoukkoon, tarvitsivat paikan, missä viettää talven. Omaha-intiaanit ja muut alkuperäiskansoihin kuuluvat, jotka asuttivat maata Missourijoesta länteen, olivat halukkaita antamaan pyhille luvan leiriytyä siellä talven yli, mutta hallituksen edustajat olivat vastahakoisia antamaan heille lupaa asettua suojelluille intiaanimaille pitkäksi aikaa.13
Brigham tiesi myös, että sairaat ja rutiköyhät pyhät Nauvoossa luottivat siihen, että kirkko veisi heidät länteen. Jonkin aikaa hän oli toivonut auttavansa heitä myymällä arvokasta omaisuutta Nauvoossa, kuten temppelin. Tähän mennessä tämä hanke oli kuitenkin epäonnistunut.14
Kesäkuun 29. päivänä Brigham sai kuulla, että kolme Yhdysvaltain armeijan upseeria oli tulossa Mosquito Creekiin. Yhdysvallat oli julistanut sodan Meksikolle, ja presidentti James Polk oli valtuuttanut miehet värväämään 500 pyhää pataljoonaksi erästä sotatointa varten Kalifornian rannikolle.15