Linnakkeita ja ystäviä
Kirjoittaja asuu Virginiassa Yhdysvalloissa.
Callie ja Marco kävivät eri kirkossa. Voisivatko he olla hyviä ystäviä?
”Näytä sinä uskovista hyvää esimerkkiä” (1. Tim. 4:12, ks. englanninkielinen kuningas Jaakon raamatunkäännös).
”Haetaan lisää oksia!” Callie sanoi Marcolle.
Marco katsoi taivasta. ”Minun pitää mennä kotiin. Aurinko on jo melkein laskenut.”
”Mutta linnake ei ole vielä valmis!” Callie sanoi.
”Olen pahoillani!” Marco huusi kiiruhtaessaan pois. ”Minun pitää ehtiä kotiin ennen sapattia!”
Callie huokaisi. Marcon kanssa ystävänä olemisessa oli hienoja asioita ja sitten oli vaikeita asioita. No, enimmäkseen vain yksi vaikea asia. Heillä ei ollut kovinkaan paljon aikaa leikkiä yhdessä. He olivat kumpikin kolmannella luokalla, mutta rinnakkaisluokilla. Heillä ei ollut välituntia samaan aikaan. Sen lisäksi he kumpikin viettivät lepopäivän perheensä kanssa. Marcon kirkossa lepopäivä eli sapatti alkoi perjantai-iltana auringon laskiessa. Callien lepopäivä oli sunnuntai.
Entä mukavat asiat? Niitä oli paljon. Yksi oli se, ettei Callien tarvinnut koskaan kantaa huolta siitä, että Marco kiroilisi, yrittäisi saada hänet tekemään jotakin pahaa tai katsomaan sellaista, mikä ei ollut hyvää. Marco ja hänen perheensä kävivät toisessa kirkossa, mutta he uskoivat moniin samoihin asioihin kuin Callie. Kuten lepopäivän pyhittämiseen, vaikka he viettivätkin sitä eri päivänä.
Callie laittoi oksat sylistään maahan ja meni sisään.
”Lähtikö Marco kotiin?” äiti kysyi.
”Joo”, Callie sanoi lysähtäen tuolille. ”Meillä on tuskin koskaan aikaa leikkiä.”
”Ehkä te kaksi voitte olla yhdessä perjantaina. Silloin on koulusta vapaata”, äiti sanoi.
”Joo”, Callie sanoi riemastuen. Hän laittaisi kaiken kuntoon niin, että kun Marco tulisi, he voisivat heti jatkaa linnakkeensa rakentamista.
Koulussa myöhemmin sillä viikolla Callien opettaja ilmoitti, että koko kolmas luokka katsoisi yhdessä erään elokuvan.
”Jee!” Callie huudahti. Hän laittoi eväsrasiansa reppuun ja meni luokkien välissä olevaan yhteiseen tilaan.
Kaikki menivät lattialle istumaan, ja opettajat sammuttivat valot. Callie innostui, kun elokuva alkoi. Se kertoi pojista, jotka rakensivat yhdessä linnaketta, aivan niin kuin hän rakensi linnaketta Marcon kanssa! Jos koskaan saamme sitä valmiiksi, hän mietti. Hän pudisti päätään ja keskittyi jälleen elokuvaan.
Mutta kun elokuva jatkui, Callie huomasi, että jotkin elokuvassa puhutuista sanoista eivät olleet kovinkaan hyviä. Hän alkoi tuntea olonsa entistä epämukavammaksi. Hän ei tiennyt, mitä tehdä.
Juuri silloin hän tunsi napautuksen olallaan. Se oli Marco! Hän oli ryöminyt koko oppilasjoukon läpi puhumaan Callielle.
”Callie, minusta meidän ei pitäisi katsella tätä”, hän kuiskasi. ”Minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kysymään opettajilta, voimmeko sen sijaan lukea.”
Callie huokaisi helpotuksesta. Tuntui hyvältä tietää, että jostakusta muustakin oli tuntunut samalta kuin hänestä. ”Joo. En minäkään pidä tästä elokuvasta.”
Hän ja Marco nousivat ylös ja hiipivät varpaillaan luokkatoveriensa välistä, kunnes pääsivät opettajiensa luo. Marco meni oman opettajansa luo, ja Callie meni oman opettajansa luo. Callie kysyi, voisiko hän elokuvan katsomisen sijaan lukea kirjaa, ja opettaja antoi luvan.
Kun Callie meni omaan luokkaansa lukemaan, hän näki Marcon tekevän samaa. Marco vilkutti ja hymyili. Callie hymyili takaisin. Se, että omistaa tosi ystävän, on vieläkin parempaa kuin se, että saa linnakkeen valmiiksi.