Miksi olen kiitollinen raskauden jälkeisestä kehostani

Oletko joskus katsellut itseäsi ja ajatellut: ”Vau! Näyttäisin upealta, jos vain…”? Tai oletko koskaan verrannut itseäsi kaikkiin muihin tyttöihin sosiaalisessa mediassa? Minä olen. Tein juuri niin läpi kaikkien teinivuosien ja ennen kuin menin naimisiin ja tulin raskaaksi. Silloinkin kun mieheni sanoi minulle, että näytin täydelliseltä, ajattelin aina: ”Jos vain tämä tai tuo…”, niin silloin näyttäisin paremmalta ja minusta tuntuisi paremmalta. Mutta ihan oikeasti, saisivatko nuo ”jos vain” -asiat ketään meistä tuntemaan oloamme paremmaksi? Minun tapauksessani tiedän, että laihtuminen olisi vasta alkua, ja sitten löytäisin jonkin toisen kohdan kehossani ”korjattavaksi” ja kierre vain jatkuisi jatkumistaan.

Kun olin raskaana, minusta oli ihanaa, kun minulla oli iso pyöreä vatsa! Silloin tajusin, että olen täydellinen omalla tavallani – me kaikki olemme! Kasvatin pikkuruista ihmistä, ja onko mikään sitä parempaa? Sanonpa vain, että on! Nimittäin se, kun saa pidellä vauvaansa sylissään.

Tyttövauvani Sofia syntyi vain vähän aikaa sitten. Olin aina suunnitellut ja unelmoinut, että synnytys tapahtuisi luonnollisesti ilman lääkitystä ja toipuisin nopeasti. Synnytyksessä ilmeni kuitenkin komplikaatioita, ja tarvitsinkin keisarileikkauksen. Jos olen ihan rehellinen, pelkäsin leikkausta sekä itseni että tyttäreni vuoksi. Pelkäsin myös arpea, jonka saisin.

Leikkauksen jälkeen kehoni tarvitsi pitkän toipumisajan. Niiden viikkojen ja kuukausien kuluessa en pystynyt oikeastaan harrastamaan paljoakaan liikuntaa, vaikken muuta halunnutkaan kuin kuntoilla ja palata takaisin raskautta edeltävään kokooni. Sitten yhtenä päivänä oivalsin – kehoni ei ole sama kuin se oli ennen kuin sain tyttäreni, enkä ole minäkään. Emmekä kehoni ja minä tule koskaan olemaan samanlaisia kuin ennen Sofian tuloa elämääni. Ja olen kiitollinen siitä.

Olen oppinut rakastamaan raskausarpiani ja leikkausarpeani, jotka raskaudestani ovat jääneet, koska aina niitä katsoessani ne muistuttavat minua siitä, minkä hämmästyttävän matkan olen kulkenut. Nuo pienet jäljet ovat vain suloinen muistutus siitä ihanasta tyttärestä, jonka taivaallinen Isä on uskonut hoiviini. Nämä jäljet kehossani täyttävät minut kiitollisuudella, eivät vain tyttäreni vuoksi vaan myös kehoni vuoksi, joka voi tehdä hämmästyttäviä asioita kuten luoda, kantaa ja synnyttää ihmisolennon. Leikkausarpeni muistuttaa minua myös siitä, kuinka synkimpinäkin hetkinämme tai silloinkin, kun asiat eivät suju suunnitelman mukaan, Vapahtaja on kanssamme. Kun olemme peloissamme tai meihin sattuu, Hän on auttamassa ja Hän tietää, mikä on parhaaksemme.

Teille monille äideille sanon: Ajatelkaapa, että te kuljitte tuskallisen ja silti elämää mullistavan matkan tuodaksenne taivaallisen Isän lapsia maan päälle – teidän lapsianne! Mikä uskomaton ja nöyräksi tekevä kokemus onkaan pystyä olemaan niin suuri osa onnensuunnitelmaa!

Jos sinulla on vaikeuksia hyväksyä itsesi tai rakastaa itseäsi, voit rukoilla apua. Herra haluaa meidän olevan onnellisia, ja itsemme rakastaminen on ratkaisevan tärkeää tuon onnen saavuttamiseksi. Jumala haluaa aina auttaa meitä pienissä ja vähän suuremmissakin asioissa – Hän tietää, mikä on meille tärkeää. Jos rukoilet tietääksesi, kuinka voit rakastaa itseäsi ja hyväksyä itsesi, niin Hän näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu.