2021
Koen Kristuksen voimaa, vaikka jalkani on amputoitu ja tunnen vetoa samaan sukupuoleen
Kesäkuu 2021


Julkaistaan vain sähköisenä: nuorille aikuisille

Koen Kristuksen voimaa, vaikka jalkani on amputoitu ja tunnen vetoa samaan sukupuoleen

Elämänkokemukseni ovat opettaneet minua ymmärtämään, kuinka Kristus voi parantaa meidät – sekä fyysisesti että hengellisesti – sovituksensa avulla.

Kuva
kuvitus naisesta, jolla on sääriproteesi

Oli tavallinen perjantai. Olin töissä ja ajoin haarukkatrukkia totunnaiseen tapaan, kun äkkiä menetin sen hallinnan. Kuului tuskin havaittavaa melua, kun törmäsin seinään, mutta tunsin äkillisen, voimakkaan kivun jalassani.

Katsoin alaspäin ja tajusin, että jalkani oli rusentunut seinän ja trukin väliin.

Aloin huutaa apua. En muista paljonkaan, mitä sen jälkeen tapahtui, paitsi ambulanssin sireenin äänen ja pelon siitä, mitä oli edessä.

Sairaalassa muistan ajatelleeni, että huoneessa oli liian monta hoitajaa. Olin myös kauhuissani, koska olen kotoisin Kolumbiasta ja puhun espanjaa, mutta hoitajat utahilaisessa sairaalassa puhuivat hyvin nopeaa englantia. Minun oli vaikea ymmärtää heitä. Jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta. Silti tiesin syvällä sisimmässäni, että menettäisin jalkani, jo ennen kuin tilanne arvioitiin.

Odottaessani traumakirurgia ajattelin veljenpoikaani. Hän rakastaa jalkapalloa, ja minä halusin pitää jalkani, jotta voisin pelata hänen kanssaan. Ja se oli vain yksi niistä monista asioista, joihin tarvitsin jalkaani! Kun kaksi kirurgia oli arvioinut vammani, he päättivät, että paras keino vähentää tulevia komplikaatioita oli amputoida jalkani. Tiesin päätöksen oikeaksi, mutta olin musertunut.

Onnettomuus vai rangaistus?

Leikkauksen jälkeisenä aamuna elämä ei tuntunut todelliselta. Minulla oli liian paljon kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Niin, olin onnekas, kun säilyin hengissä, ja onnettomuus olisi voinut olla paljon pahempi, mutta tunsin silti olevani hukassa. Olin menettänyt jalkani, enkä tiennyt, millaista elämäni tulisi olemaan siitä eteenpäin.

Olin sairaalassa 20 päivää. Perheeni ja ystäväni lohduttivat ja tukivat minua koko sen ajan, ja aloitin myös fysioterapian ja matkan kohti toipumista ja parantumista. Ihme kyllä minulla oli riittävästi rohkeutta saavuttaa noiden 20 päivän aikana toipumisen tiellä paljon, kuten että aloin opetella kävelemään proteesin avulla.

Mutta minulla ei ollut kuitenkaan rohkeutta rukoilla. Minusta tuntui, etten pystyisi kohtaamaan Jumalaa. Ajattelin, että olen vihainen Hänelle, mutta todellisuudessa olin vain häpeissäni. Mielessäni koko tämä ”onnettomuus” tuntui olevan rangaistus, osittain siksi, että olin lakannut käymästä kirkossa enkä ollut noudattanut Hänen käskyjään, mutta enimmäkseen siksi, että olen kokenut samaan sukupuoleen kohdistuvaa viehtymystä niin kauan kuin saatan muistaa. Ajattelin erheellisesti, että Hän oli pettynyt minuun ja häpesi minua.

Olin vammautunut sekä fyysisesti että hengellisesti.

Kun pääsin sairaalasta, mielenterveyteni kärsi. Vaikka ympärilläni olivat perheeni ja ystäväni, tunsin silti olevani yksin. Tiesin, että tarvitsin parantuakseni taivaallista Isää ja Jeesusta Kristusta, mutta en saanut itseäni rukoilemaan.

Lopulta en enää kestänyt enempää. Olin tullut murtumispisteeseen, ja olin valmis polvistumaan ja rukoilemaan ensimmäisen kerran hyvin pitkään aikaan. Nyyhkytin vuodattaessani sydäntäni taivaalliselle Isälle. Esitin Hänelle kysymyksiä ja kerroin Hänelle huolistani hengästymiseen asti.

Vähitellen minut täytti rauhan tunne. Ja sydämeeni ja mieleeni tulivat nämä sanat: ”Kaikki nämä asiat ovat hyväksesi luonteesi hiomiseksi. Se oli vain onnettomuus.”

Oikeasti?

Oliko se ihan vain onnettomuus? Ei rangaistus? Siinä vastauksessa ei ollut mielestäni järkeä. Mutta pohdittuani asiaa muutaman päivän tiesin sen olevan totta. Tiesin myös, että taivaallinen Isä rakastaa minua. Hän oli kutsunut minua takaisin laumaansa todella kauan, ja minä olin viimeinkin valmis palaamaan. Päätin palata kirkkoon ja aloitin uskomattoman hengellisen parantumisen matkan rakastavan piispani avulla, joka auttoi minua kutsumaan Vapahtajan tarjoaman rauhan täysimittaisena elämääni.

Rauhaa riittämättömyyden sijaan

Kirkkoon palaaminen ei ollut helppoa. Olin hävennyt itseäni todella paljon ja todella pitkään. Mutta mitä enemmän opin ymmärtämään jumalallista identiteettiäni, sitä vähemmän häpeää tunsin. Tiedän nyt, että tunteeni naisia kohtaan eivät tee minusta syntistä eikä amputaatio vähennä arvoani. Nämä ominaisuudet kylläkin antavat minulle erilaisen näkökulman, ja niillä on osuutensa hengellisessä kasvussani. Tiedän myös, että näkökulmani voi siunata muita evankeliumissa. Vapahtajan armon avulla olen pystynyt luottavaisesti hyväksymään, että olen Jumalan lapsi. Minua rakastetaan perin pohjin. Ja taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus ovat olleet, ovat ja tulevat aina olemaan valmiita siunaamaan minua, kun käännyn Heidän puoleensa. Aina.

Jalkani menettäminen ja homoseksuaalisuus ovat kumpikin tuoneet elämääni odottamattomia vaikeuksia. Toisinaan en edes halua nousta sängystä, kun tiedän, että minun on käytettävä sääriproteesiani. Pyrkimys pitää kaikki taivaallisen Isän käskyt voi myös toisinaan olla vaikeaa. Vaikka kaikki, jotka kokevat samaan sukupuoleen kohdistuvaa viehtymystä, eivät näin teekään, minä olen tehnyt valinnan tavoitella iankaikkista kumppania. Toisinaan minulla on masentavia ajatuksia, ettei yksikään mies koskaan kiinnostu menemään kanssani naimisiin tilanteeni vuoksi, mutta luotan siihen, että taivaallinen Isä huolehtii noista yksityiskohdista ja siunaa minua, jos pidän Hänen kanssaan tekemäni liitot.

Epävarmuus tulevaisuudestani voi olla toisinaan lannistavaa. Tiedän, että nämä riittämättömyyden ja epäilyksen ajatukset ovat peräisin Saatanalta. Kääntymällä Kristuksen puoleen saan todella paljon rauhaa ja iloa sekä voimaa, jota tarvitsen päästäkseni eroon näistä ajatuksista.

Turvaan nyt siihen, että Jumala ohjaa elämääni. Samalla opin myös, kuinka solmia yhteys sekä naisiin että miehiin syvemmillä, merkityksellisemmillä tavoilla niissä rajoissa, jotka Herra on asettanut. Hän on auttanut minua vahvistamaan luottamustani siihen, että jonakin päivänä Hän tekee minulle mahdolliseksi löytää miehen, jota voin rakastaa ja johon minut voidaan sinetöidä. Mutta mitä sitten tapahtuukin, olen oppinut arvostamaan sitä, kuka olen, ja hyväksymään elämäni ja luottamaan siunauksiin, joita Hänellä on minun varalleni.

Haavamme voivat tuoda meidät lähemmäksi Vapahtajaa

Elämäni varrella olen oppinut, että jokainen kohtaa vaikeita, epäoikeudenmukaisia ja toisinaan tuskallisia kokemuksia, joita ei täysin ymmärrä. Me kaikki haavoitumme jollakin tavoin. Mutta nyt tiedän myös, että yksilölliset kokemuksemme voivat tuoda meitä lähemmäksi Vapahtajaa ja auttaa meitä ymmärtämään Hänen rajattoman voimansa elämässämme.

Vanhin Neil L. Andersen kahdentoista apostolin koorumista on opettanut: ”Herra sanoi profeetta Josephille äärimmäisen kärsimyksen aikaan: ’Kaikki tämä antaa sinulle kokemusta ja on sinun hyväksesi.’ Kuinka tuskalliset haavat voivat olla meidän hyväksemme? Maallisten koettelemusten tulikokeessa kulkekaa kärsivällisesti eteenpäin, niin Vapahtajan parantava voima tuo valoa, ymmärrystä, rauhaa ja toivoa.”1

Minulle jalkani amputoiminen ja se, että tunnen vetoa naisiin, alkoivat tuskallisina kokemuksina. Mutta ne ovat auttaneet minua tulemaan Kristuksen luokse, ja Hän on antanut minulle rauhaa. Ymmärrän nyt, ettei kumpikaan näistä kokemuksista tee minusta ihmisenä vähäisempää. Kumpikaan ei estä minua saamasta pelastussuunnitelman kaikkia siunauksia. Eikä kumpikaan estä minua löytämästä todellista onnea, joka tulee siitä, että seuraan Jeesusta Kristusta ja pidän Hänen käskynsä parhaani mukaan.

En todellakaan tiedä, mitä tulevaisuudessani tapahtuu tai mitä muita haasteita minun on kohdattava, ennen kuin palaan taivaallisen Isäni eteen. Mutta tämän tiedän: Mikä tahansa kohtaamamme haaste tai haava – olipa se henkinen, emotionaalinen, fyysinen tai hengellinen – voi parantua, kun me käännymme Vapahtajan puoleen. Hän voi auttaa meitä löytämään toivoa ja voimaa kamppailuissamme maan päällä. Ja Hän on luvannut, että ylösnousemuksen päivänä ruumiimme, mielemme ja sydämemme parannetaan täysin (ks. Alma 42; 11:42–44).

Minun piti parantua häpeän ja riittämättömyyden tunteistani, jotka koskivat samaan sukupuoleen kohdistuvaa viehtymystäni, sekä amputaationi fyysisistä ja henkisistä seurauksista. Ja olen kokenut Kristuksen parantavaa voimaa ja koen sitä päivittäin, kun valitsen Hänet. Hän on auttanut minua rakastamaan itseäni ja kokemaan täyttymystä Hänen evankeliuminsa mukaan elämisessä. Jos päätät seurata Häntä ja antaa elämäsi Jumalan käsiin, huomaat hioutuvasi, saavasi ohjausta kaikissa asioissa sekä koet rakkautta ja todellista rauhaa (ks. Alma 42:13).

Viite

  1. Neil L. Andersen, ”Haavoittuneet”, Liahona, marraskuu 2018, s. 85.