Pitäkäämme lapsemme lähellä sydäntämme
Vanhin Jeffrey R. Holland
kahdentoista apostolin koorumista
Emme saa vetäytyä lastemme luota. Meidän täytyy jatkuvasti yrittää, lähestyä, rukoilla ja kuunnella.
Valokuvat Getty Images
On yhä suuremmassa määrin selvää, että meidän täytyy itse opettaa evankeliumia perheellemme ja elää niiden opetusten mukaisesti kodissamme, tai me antaudumme vaaraan huomata liian myöhään, ettei Alkeisyhdistyksen opettaja tai pappeuden neuvoja tai seminaarinopettaja pysty tekemään heidän hyväkseen sitä, mitä me itse emme halunneet tehdä.
Saanen antaa teille hiukkasen kannustusta tässä suuressa vastuussa. Suhteessani [poikaani] Mattiin arvostan erityisesti sitä, että äitinsä, siskonsa ja veljensä ohella hän on läheisin ja rakkain ystäväni. Olen tänä iltana tässä pappeuskokouksessa mieluummin poikani kanssa kuin kenenkään muun miespuolisen toverin kanssa koko maailmassa. Minusta on mukavaa olla hänen kanssaan. Me juttelemme paljon. Me nauramme paljon. – – Rukoilen hänen puolestaan, olen itkenyt hänen kanssaan ja olen sanomattoman ylpeä hänestä. – –
Avioliittomme alkuaikoina ahersin nuoren perheeni kanssa jatko-opintojen kimpussa eräässä yliopistossa Uudessa-Englannissa. [Vaimoni] Pat oli seurakuntamme Apuyhdistyksen johtaja, ja minä palvelin vaarnamme johtokunnassa. Olin kokoaikainen opiskelija ja opetin osapäivätyönä. Meillä oli silloin kaksi pientä lasta, hyvin vähän rahaa ja paljon paineita. Itse asiassa elämämme oli suunnilleen sellaista kuin teillä.
Eräänä iltana tulin kotiin pitkän koulupäivän jälkeen tuntien sananmukaisesti maailman murheiden taakan harteillani. Kaikki tuntui erityisen vaativalta, masentavalta ja synkältä. Mietin, valkenisiko päivä enää koskaan. Kun sitten astuin sisään pieneen opiskelija-asuntoomme, huoneessa vallitsi epätavallinen hiljaisuus.
”Mikä hätänä?” kysyin.
”Matthew’lla on sinulle kerrottavaa”, Pat sanoi.
”Matt, mitä kerrottavaa sinulla on?” Hän leikki hiljaa leluillaan huoneen nurkassa yrittäen kovasti olla kuulematta minua. ”Matt”, sanoin vähän kovemmalla äänellä, ”onko sinulla minulle kerrottavaa?”
Hän lopetti leikkimisen mutta ei vähään aikaan katsonut minua. Sitten hän käänsi suuret, kyyneleiset, ruskeat silmänsä minuun ja tuntien tuskaa, jota vain viisivuotias voi tuntea, hän sanoi: ”En totellut äitiä tänä iltana ja sanoin hänelle rumasti vastaan.” Sen sanoessaan hän purskahti itkuun ja hänen koko pieni ruumiinsa vavahteli surusta. Lapsellinen ajattelemattomuus oli todettu, tuskallinen tunnustus tehty, viisivuotiaan kasvu jatkui, ja rakastava sovittelu olisi voinut tapahtua hienosti.
Kaikki olisi ollut kerta kaikkiaan hyvin – minua lukuun ottamatta. Minua hävettää sanoin kuvaamattomasti kertoa, kuinka silloin toimin. Menetin malttini. En menettänyt sitä Mattin takia – menetin malttini tuhannen ja yhden muun mielessäni olevan asian takia. Mutta hän ei tiennyt sitä, enkä minä hallinnut tunteitani tarpeeksi myöntääkseni sitä. Hän sai koko kuorman niskaansa.
Sanoin hänelle, kuinka pettynyt olin häneen ja kuinka paljon enemmän olin luullut voivani odottaa häneltä. – – Sitten tein jotakin sellaista, mitä en ollut tehnyt koskaan aiemmin hänen elämässään – käskin hänen mennä suoraan vuoteeseen ja sanoin, etten tulisi pitämään iltarukousta hänen kanssaan enkä lukemaan iltasatua. Tukahduttaen nyyhkytystään hän meni kuuliaisesti vuoteensa viereen, ja siellä hän polvistui – yksin – iltarukoukseen. Sitten hän kasteli pienen tyynynsä kyynelin, joita hänen isänsä olisi pitänyt olla pyyhkimässä pois.
Jos arvelette, että hiljaisuus oli painostava silloin kun saavuin, teidän olisi pitänyt tuntea se nyt. Pat ei sanonut sanaakaan. Hänen ei tarvinnut. Minusta tuntui kamalalta!
Kun myöhemmin polvistuimme oman vuoteemme ääreen, oma voimaton rukoukseni, jossa pyysin siunauksia perheelleni, kaikui korvissani kauheana ja onttona. Halusin silloin nousta polviltani ja mennä pyytämään Mattilta anteeksi, mutta hän oli jo kauan ollut rauhallisessa unessa.
Oma vapautukseni ei tullut niin pian, mutta kun vihdoin nukahdin, aloin nähdä unta, mitä harvoin tapahtuu. Uneksin, että Matt ja minä pakkasimme tavaroita kahteen autoon muuttoa varten. Jostakin syystä hänen äitinsä ja pikkusiskonsa eivät olleet paikalla. Kun olimme valmiit, sanoin Mattille: ”Selvä on, Matt, sinä ajat toista autoa ja minä toista.”
Kuuliaisesti tämä viisivuotias kiipesi istuimelle ja yritti saada otteen suuresta ohjauspyörästä. Kävelin itse toisen auton luo ja käynnistin moottorin. Lähtiessäni liikkeelle katsoin poikaani nähdäkseni, kuinka hän pärjäsi. Hän yritti – voi, kuinka kovasti hän yritti. Hän yritti ylettyä polkimiin mutta ei onnistunut. Hän käänteli myös nuppeja ja paineli nappeja yrittäen käynnistää moottorin. Häntä tuskin näkyi kojelaudan takaa, mutta sieltä minuun tuijottivat jälleen nuo samat suuret, kyyneleiset, kauniit ruskeat silmät. Kun olin lähdössä, hän huusi: ”Isä, älä jätä minua. En minä osaa. Olen liian pieni.” Ja minä ajoin pois.
Vähän ajan kuluttua unessani käsitin kolkkona, kauhistavana hetkenä, mitä olin tehnyt. Painoin jarrun pohjaan, sysäsin oven auki ja aloin juosta niin kovaa kuin jaksoin. Jätin auton, avaimet, tavarat ja kaiken – ja juoksin. Tien pinta oli niin kuuma, että se poltti jalkojani, ja kyyneleet sumensivat silmiäni yrittäessäni epätoivoisesti nähdä lapsen jossakin kaukana horisontissa. Juoksin aina vain rukoillen ja anoen, että saisin anteeksi ja että löytäisin poikani turvassa.
Juostessani tien kaarteen ympäri ja miltei kaatuessani fyysisestä ja henkisestä uupumuksesta näin tuon vieraan auton, jota ajamaan olin Mattin jättänyt. Se oli huolellisesti pysäköity tien oheen, ja hän nauroi ja leikki lähellä. Vanhahko mies oli leikkimässä ja pelaamassa hänen kanssaan. Matt näki minut ja huusi: ”Hei, isä. Tule tänne. Meillä on hauskaa.” Hän näytti jo antaneen anteeksi ja unohtaneen kauhean rikkomukseni häntä kohtaan.
Mutta pelkäsin vanhan miehen katsetta, joka seurasi jokaista liikettäni. Yritin sanoa ”kiitos”, mutta hänen silmänsä olivat täynnä surua ja pettymystä. Mutisin avuttoman anteeksipyynnön, ja muukalainen sanoi vain: ”Teidän ei olisi pitänyt jättää häntä selviytymään yksin näin vaikeasta tehtävästä. Ei sitä olisi pyydetty teiltäkään.”
Siihen uni päättyi, ja minä ponnahdin istumaan vuoteessani. Minun tyynyni oli nyt märkä hiestä ja kyynelistä. Heitin peitteeni syrjään ja juoksin pienen rautaisen kenttävuoteen luo, joka toimi poikani sänkynä. Siinä polvillani ja kyynelsilmin tuuditin häntä sylissäni ja puhuin hänelle hänen nukkuessaan. Sanoin hänelle, että jokainen isä tekee virheitä, vaikka ei tarkoita tehdä. Sanoin hänelle, ettei se ollut hänen vikansa, että minulla oli ollut huono päivä. Sanoin, että kun pojat ovat viiden tai viidentoista vanhoja, isät joskus unohtavat sen ja ajattelevat, että he ovat viidenkymmenen. Sanoin hänelle, että halusin hänen olevan pieni poika vielä pitkän, pitkän aikaa, koska aivan liian pian hän kasvaisi ja tulisi mieheksi, eikä leikkisi lattialla leluillaan tullessani kotiin. Kerroin hänelle, että rakastan häntä ja hänen äitiään ja siskoaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja että mitä tahansa haasteita meillä olisikaan elämässä, me kohtaisimme ne yhdessä. Sanoin, etten koskaan enää pidättäisi häneltä rakkauttani tai anteeksiantoani, ja rukoilin, ettei hän koskaan pidättäisi niitä minulta. Sanoin, että olin ylpeä saadessani olla hänen isänsä ja että yrittäisin kaikesta sydämestäni olla kelvollinen sellaiseen vastuuseen.
No, en ole osoittautunut sellaiseksi täydelliseksi isäksi kuin vannoin sinä yönä, mutta haluan sitä yhä ja yritän sitä yhä. Uskon tähän presidentti Joseph F. Smithin viisaaseen neuvoon: ”Jos pidätte [lapsenne] lähellä sydäntänne, käsivarsienne ulottuvilla, jos saatte heidät tuntemaan, että te rakastatte heitä – – ja pidätte heidät lähellänne, he eivät poikkea kauaksi teistä.”1
– – Emme saa vetäytyä lastemme luota. Meidän täytyy jatkuvasti yrittää, lähestyä, rukoilla ja kuunnella. Meidän täytyy pitää heidät ”käsivarsiemme ulottuvilla”.