Tule ja seuraa minua
Emily Richardsilla oli ”jotakin sanottavaa”
31. toukokuuta – 6. kesäkuuta
Emily Richards astui kapealle puhujakorokkeelle naisten äänioikeutta ajavan National Woman Suffrage Association -yhdistyksen kokouksessa Yhdysvaltain pääkaupungissa Washington D.C:ssä. Hän tiesi, että tämä oli yksi ratkaisevimmista kokemuksista hänen elämässään. Oli vuosi 1889, ja naisten äänioikeudesta Utahissa ja pluraaliavioliitosta väiteltiin kiihkeästi. Vaikka Emilyä jännitti, hän tunsi olevansa valmis puhumaan kotinsa, sukupuolensa ja uskontonsa puolesta.
Eräässä lähteessä kerrottiin: ”Pelättiin, ettei tämä utahilainen rouva saisi ääntään kuuluville salin perälle asti – muut puhujat olivat epäonnistuneet siinä – mutta yleiseksi yllätykseksi ja riemuksi hänen selkeä äänensä kaikui rakennuksen kaukaisimpaankin sopukkaan ja hänen puheensa oli varsinainen riemuvoitto.”1
Vaikka sitä, mitä Emily sinä päivänä sanoi, ei ole tallennettu, niin eräs toimittaja kertoi, että Emily puhui suunnilleen puoli tuntia. Hän piti ”rauhallisen, opillisen esityksen”, jossa esitettiin tosiasioita ja ajatuksia, jotka ”riisuivat pois ennakkoluulot”. Toimittaja jatkoi sanomalla, että Emilyn sanoissa oli ”lempeä henki”, joka pehmensi sinä päivänä monia sydämiä Utahin territorion kannalle.2
Emily ei kuitenkaan ollut aina ollut taitava julkinen puhuja. Hän muisti, kuinka Eliza R. Snow, silloinen Apuyhdistyksen ylijohtaja, oli antanut hänelle neuvoja: ”Ensimmäisen kerran, kun [sisar Snow] pyysi minua puhumaan kokouksessa, en pystynyt, ja hän sanoi: ’Ei se mitään, mutta kun sinua jälleen pyydetään puhumaan, niin yritä miettiä jotakin sanottavaa.’”3
Emily painoi tämän neuvon mieleensä ja piti huolen siitä, että hän oli valmis puhumaan, kun häntä tarvittiin. Emily Richardsin tavoin meidän täytyy olla aina valmiita ”avaamaan suumme” (ks. OL 60:2) ja julistamaan Jumalan sanaa.