Kodistaan paenneet –pakolaisten palvelemista Kristuksen lailla

Myöhempien aikojen pyhille kodistaan pakenevien ihmisten tulisi olla muutakin kuin vain uutistarina. Meidän tulisi nähdä heidät lähimmäisinämme (ks. Matt. 22:39), joiden kanssa meillä ja itse Vapahtajalla on yhteinen historia. ”Heidän tarinansa on meidän tarinamme, eikä kovinkaan monen vuoden takaa”, vanhin Patrick Kearon seitsemänkymmenen koorumien johtokunnasta on sanonut.²

Meidän ei tarvitse katsoa kauas taaksepäin nähdäksemme ajan, jolloin myöhempien aikojen pyhät karkotettiin väkivaltaisesti kodeistaan ja he menettivät toimeentulonsa. Voimme myös huomata, kuinka joillakuilla heidän uusista naapureistaan oli suuri vaikutus heidän matkaansa. Kun pyhät karkotettiin Missourin osavaltiosta, Quincyn asukkaat Illinoisin osavaltiossa ottivat heidät vastaan ja tarjosivat apua. Nuo ihmiset olivat esimerkkinä Kristuksen kaltaisesta palvelemisesta ja ”pelastivat myöhempien aikojen pyhiä suuremmilta onnettomuuksilta, joita he olisivat muutoin joutuneet kokemaan”³.

Myös Vapahtaja joutui olemaan pakolaisena kuolevaisen elämänsä aikana. Brett Macdonald Latter-Day Saint Charities -järjestöstä on sanonut vierailuistaan pakolaisleireillä eri puolilla maailmaa: ”Jeesus ja Hänen vanhempansa olivat jonkin aikaa pakolaisina Pohjois-Afrikassa. Hänen vaikutuksensa ja voimakkaan kiinnostuksensa kärsivien elämään voi aistia.”⁴

Nykyään meillä on mahdollisuus antaa samaa apua, mitä 1800-luvun kirkon jäsenet kerran saivat naapureiltaan. Mutta veljemme ja sisaremme, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa nykyään, tarvitsevat muutakin kuin aineellista apua tai rahaa. He tarvitsevat merkityksellisiä ihmissuhteita ja Kristuksen kaltaista palvelemista.

Monet humanitaariset järjestöt, mukaan lukien Latter-day Saint Charities, noudattavat humanitaarisia eettisiä periaatteita, jotka voivat auttaa meitä palvelemaan pakolaisia. Vaikka periaatteet koskevat humanitaarista työtä laajasti, niihin sisältyy evankeliumin periaatteita, jotka voivat auttaa meitä tehokkaammin ”[nostamaan] hervonneita käsiä ja [vahvistamaan] voimattomia polvia” (OL 81:5).

Humaanisuuden periaate opettaa, että kun me palvelemme, me pyrimme näkemään jokaisen ihmisen Jumalan lapsena. Tämä kuulostaa varsin yksinkertaiselta, mutta sitä voi olla vaikea muistaa, kun ihmiset näyttävät erilaisilta ja käyttäytyvät, puhuvat tai uskovat eri tavoin kuin me.

Jotta sinun on helpompi nähdä kunkin ihmisen jumalallisuus, kysy itseltäsi: ”Jos tämä henkilö olisi perheenjäsen tai joku läheinen, niin kuinka näkemykseni tästä henkilöstä muuttuisi?”

Tästä kysymyksestä tuli hyvin henkilökohtainen eräälle myöhempien aikojen pyhiin kuuluvalle naiselle, kun hänen Apuyhdistyksessään pidettiin vauvakutsut eräälle heidän paikkakunnallaan olevalle pakolaisäidille.

Apuyhdistyksen johtokunta otti yhteyttä paikalliseen vastaanottokeskukseen löytääkseen äidin, jota he voisivat auttaa. Kun johtokunta sai tiedon autettavasta äidistä ja tämän perheestä, he kävivät heidän luonaan ja kysyivät, kuinka he voisivat auttaa parhaiten. (Tärkeä osa humaanisuuden periaatetta on kunnioittaa pakolaisen tahdonvapautta kysymällä, millaista apua hän haluaisi saada, ja sitten kuunnella vilpittömästi.)

Apuyhdistyksen johtaja ehdotti vauvakutsuja selittäen, että se on tapa juhlistaa uutta vauvaa ja antaa lahjoja, joita vauva ja äiti saattavat tarvita. Pakolaisperhe oli sitä mieltä, että siitä voisi olla heille apua.

Kun seurakunta alkoi suunnitella vauvakutsuja, yksi sisar huomasi, että adoptoituaan vauvan Guatemalasta hän on tuntenut erityistä myötätuntoa niitä kohtaan, joiden täytyy tulla uuteen kotiin. Pitkällisen adoptioprosessin aikana tämä sisar valmisti innokkaana peitettä uudelle vauvalleen. Kun hän vertasi oman adoptiopoikansa kokemusta tähän uuteen pakolaisvauvaan, hän halusi lähentyä tätä perhettä antamalla heille valmistamansa peitteen.

Vauvakutsuilla tämä nainen selitti kokemansa yhteyden pakolaisäidille kuvaillen, kuinka hänen pieni poikansakin oli tullut uuteen kotiin ja kuinka heistä oli ollut ihanaa kietoa hänet peitteen sisään, kun hän saapui. Nainen antoi peitteen pakolaisäidille ja sanoi: ”Toivon, että sinunkin uusi pienokaisesi pitää siitä.”

Presidentti Russell M. Nelson on opettanut:

”Jumala ei rakasta yhtä etnistä ryhmää enemmän kuin muita. – – Hän kutsuu kaikkia tulemaan luokseen, mustia ja valkoisia, orjia ja vapaita, miehiä ja naisia [ks. 2. Nefi 26:33]. – –

Tänä päivänä kutsun jäseniämme kaikkialla olemaan esimerkkinä ja hylkäämään ennakkoluuloiset asenteet ja teot.”⁵

Presidentti Nelsonin sanat selittävät omalta osaltaan puolueettomuuden periaatetta. Palvellessamme meidän ei pidä tehdä mitään eroa kansallisuuden, rodun, sukupuolen, uskonnon, yhteiskuntaluokan tai poliittisten mielipiteiden perusteella. Me palvelemme muita, vaikka he olisivat erilaisia kuin me.

Näemme esimerkin puolueettomuudesta Kristuksen vertauksessa laupiaasta samarialaisesta luvussa Luuk. 10. Samarialainen, joka juutalaisten keskuudessa oli kulttuurisesti hyljeksitty, ei epäröinyt auttaa henkilöä, jolla oli erilainen tausta. Hän jopa mietti loukkaantuneen miehen tulevaisuutta ja yritti tehdä kaiken tarpeellisen varmistaakseen, että tämän toipuminen onnistuisi.

Kun Kristus oli kertonut tämän vertauksen, Hän opetti opetuslapsilleen, että laupias samarialainen palveli loukkaantunutta miestä lähimmäisenä osoittamalla hänelle laupeutta. Sitten Kristus opetti: ”Mene ja tee sinä samoin” (Luuk. 10:37).

Riippumattomuus humanitaarisen avun antamisessa tarkoittaa sitä, että palvelemme ilman oman edun tavoittelua. Sen sijaan meidän tulee palvella edistäen riippumattomuutta ja omavaraisuutta. Tämä voi tarkoittaa sitä, että autamme pakolaisia löytämään tapoja hyödyntää taitojaan uudella paikkakunnallaan tai autamme heitä oppimaan taitoja, kuten puhumaan uutta kieltä tai toimimaan paikallisten kulttuurinormien mukaisesti. Kun ihmiset tulevat aiempaa riippumattomammiksi, heillä on enemmän valtaa päätöksissään ja he pystyvät paremmin hyödyttämään yhteiskuntaa omilla taidoillaan.

Nicole, eräs jäsen Yhdysvalloista, kysyi muutamilta pakolaisilta omalla paikkakunnallaan, mitä he halusivat oppia ollakseen riippumattomampia yhteiskunnassa. He vastasivat, että he halusivat oppia valmistamaan amerikkalaista ruokaa. Nicole järjesti ajankohdan, jolloin hän seurakunnan muiden sisarten kanssa opetti pakolaisille leivän ja sämpylöiden leipomista, ja hän huolehti siitä, että pakolaiset saivat omat leipomisvälineet mukaan kotiin. Opettaessaan pakolaisille leipomista Nicole auttoi heitä tulemaan riippumattomammiksi, kun he oppivat uusia tapoja laittaa ruokaa.⁶

Me voimme edistää riippumattomuutta myös antamalla apua tarvitsevien auttaa toisiaan. Samalla kun voimme antaa tukea, niin jos apua tarvitsevat tekevät aloitteen auttaakseen itseään ja muita, he luovat siteitä niihin ihmisiin, joiden kanssa he työskentelevät. Tämä auttaa heitä rakentamaan yhteisöään ja tulemaan voimanlähteeksi toisilleen.

Kuten piispa Gérald Caussé, johtava piispa, on sanonut: ”Meillä kaikilla, jotka asumme tällä kauniilla planeetalla, on yhteinen pyhä vastuu huolehtia kaikista Jumalan lapsista – –, olivatpa he keitä tahansa ja asuivatpa he missä tahansa.”⁷ Palveleminen on usein merkityksellisintä silloin kun keskitymme asuinyhteisöissämme yksilöihin.

Eräs jäsen, joka on huomannut siunauksia, joita koituu luomalla henkilökohtaisia suhteita pakolaisiin, on sanonut: ”Jo sillä, että on halukas tukemaan, auttamaan ja rakastamaan heitä, voi olla suuri vaikutus. Ja kun oppii tuntemaan perheen, huomaa, että jokaisella on oma kertomuksensa.”⁸ Muiden ihmisten kertomusten oppiminen voi auttaa meitä näkemään heidät Jumalan lapsina ja palvelemaan enemmän Vapahtajan tavalla.