Armon ihmeitä

Kärsittyään ankarasti Getsemanen puutarhassa (ks. 2. Nefi 9:21; Moosia 3:7) Jeesus herätti opetuslapsensa, ja Hänen luokseen tuli heti joukko aseistettuja temppelivartijoita ja roomalaisia sotilaita.¹ Heidän joukossaan olivat Juudas ja ylipapin palvelija. Kun väkijoukko lähestyi yön pimeydessä, Juudas ilmaisi Jeesuksen poskisuudelmalla, mihin Vapahtaja vastasi: ”Juudas, suudelmallako sinä kavallat Ihmisen Pojan?” (Luuk. 22:48.)

Väkijoukon epäröidessä Jeesus kysyi heiltä: ”Ketä te etsitte?”

He vastasivat: ”Jeesusta, sitä nasaretilaista.”

”Minä se olen”, oli Hänen vastauksensa, ja Johannes, joka oli paikalla, kirjoittaa, että Hänen vastatessaan ”kaikki perääntyivät ja kaatuivat maahan”. Vapahtajan majesteettisuus – Hänen valtavan kärsimyksensä jälkeenkin – tuntui voimallisella tavalla. Kysyttyään heiltä toistamiseen, ketä he etsivät, Jeesus toisti: ”Johan minä sanoin, että se olen minä.” Sitten suojellakseen opetuslapsiaan Jeesus sanoi: ”Jos te minua etsitte, antakaa näiden toisten mennä.” (Joh. 18:4–8.)

Pietarilla oli kuitenkin muunlaisia ajatuksia. Vakaana aikomuksenaan puolustaa Vapahtajaa hän veti miekkansa esiin ja heilautti sitä kohti ylipapin palvelijaa Malkosia sivaltaen irti tämän korvan (ks. Joh. 18:10).

Mutta Jeesus sammutti räjähdysalttiin tilanteen. Hän pysäytti Pietarin ja sanoi: ”Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.

Luuletko, etten voisi pyytää apua Isältäni? Hän lähettäisi tänne heti kaksitoista legioonaa enkeleitä ja enemmänkin.

Mutta kuinka silloin kävisivät toteen kirjoitukset, joiden mukaan näin täytyy tapahtua?” (Matt. 26:52–54.)

Jokaisessa evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus antautui ja Hänen opetuslapsensa pakenivat. Luukas kuitenkin kertoo, että ensiksi Jeesus armollisesti ”kosketti [Malkosin] korvaa ja paransi hänet” (Luuk. 22:51).

Millaista sävyisyyttä Jeesus osoittikaan, kun Häntä kohdeltiin rikollisena! Vanhin David A. Bednar kahdentoista apostolin koorumista on huomauttanut, että Jeesus ”auttoi ja siunasi mahdollista vangitsijaansa käyttämällä samaa taivaallista voimaa, jolla Hän olisi voinut estää vangitsemisensa ja ristiinnaulitsemisensa”².

Vapahtajan palvelutyön yleismaailmallisesta laajuudesta huolimatta Hän ei koskaan kadottanut näköpiiristään yksilöä. Vaikka me tiedämme vähän Malkosista, Jeesus tunsi hänet.

Liikuttiko Vapahtajan kosketus Malkosia? Toiko tämä lempeä armon osoitus hänen sydämensä Vapahtajan luo? Emme tiedä sitä. Mutta olivatpa Malkosin henkilökohtaiset valinnat mitä tahansa, hänelle tarjottiin korvan parantamisen lahja, jota hän ei ollut pyytänyt. Tämä viimeinen parantamisen ihme kuolevaisuudessa oli Vapahtajan armoteko, jälleen tilaisuus tuoda julki Hänen Isänsä ihmeellistä voimaa ja rakkautta.

Jeesus rakastaa jokaista Isänsä lasta äärettömällä rakkaudella. Kaikessa, mitä Vapahtaja tekee, Hän yrittää tuoda sieluja luokseen, johtaa heidät parannukseen, jotta he voisivat pelastua (ks. 2. Nefi 26:24).

Oletko sinä kokenut sydämenmuutoksen saatuasi jonkin odottamattoman siunauksen? Ovatko silmäsi avautuneet näkemään ”armon virtaa, joka lakkaamatta laulaa suureen ääneen ylistyst䔳?

Entäpä Pietari? Jeesus tiesi, että Hänet itsensä tuli viedä kärsimään ja kuolemaan, jotta me voisimme palata Jumalan luo tekemällä parannuksen ja kokemalla ylösnousemuksen. Se oli Hänen tehtävänsä. Mutta Hän tarvitsi myös opetuslapsiaan jäämään Hänen jälkeensä, jotta he suorittaisivat heidän tehtävänsä saarnata evankeliumia ja vakiinnuttaa kirkko.

Vapahtajan ympärille kerääntyneet synkät voimat ovat varmasti olleet apostoleista hyvin pelottavia. Pietari toimi hätiköidysti vetäessään esiin yhden miekan monien miekkojen edessä puolustaakseen Mestariaan. Herra kuitenkin paransi Pietarin aiheuttaman vamman. Emme tiedä, pelastiko Malkosin parantaminen Pietarin seurauksilta, jotka olisivat estäneet häntä täyttämästä hänen tehtäväänsä. Mutta millainen lahja Pietarille!

Oletko koskaan sanonut tai tehnyt jotakin hätiköityä tai loukkaavaa, jopa puolustaessasi Vapahtajaa tai Hänen kirkkoaan? Pietarin kokemuksen muistaminen voi antaa meille rohkeutta pyrkiä hyvittämään tekomme. Vapahtaja näkee meidän epätäydelliset pyrkimyksemme elää Hänen evankeliuminsa mukaan ja puolustaa Hänen nimeään, silloinkin kun heikkoutemme vuoksi nuo ponnistelut saattavat tahattomasti aiheuttaa vahinkoa.

Kun puolustamme uskonkäsityksiämme sosiaalisessa mediassa tai henkilökohtaisesti, meistä voi toisinaan tulla ”ylen innokkaita” (Moosia 9:3) tai saatamme ”[laiminlyödä] sen, mikä laissa on tärkeintä” (Matt. 23:23), mukaan lukien armon. Me emme käytä miekkoja, mutta sanoilla on voimallinen vaikutus, sillä ne pystyvät johdattamaan ihmisiä tekemään sitä, mikä on oikein (ks. Alma 31:5), tai saamaan meidät hairahtumaan puheissamme (ks. Jaak. 3:2) ja loukkaamaan heitä. Saatamme huomata olevamme samassa tilanteessa kuin Pietari, riippuvaisia Vapahtajan armosta, joka parantaa aiheuttamamme haavat ja auttaa meitä kulkemaan eteenpäin puolustaen uskoa ja kertoen evankeliumista ”sävyisyyden hengessä” (OL 100:7) kiistelyn hengen sijaan (ks. Ap. t. 4:7–14; 5:40–42.)

On epäselvää, näkikö kukaan väkijoukkoon kuuluneista Malkosin korvan parantamisen, mutta kenties Vapahtaja osoitti heillekin armoa antaen heille viimeisen tilaisuuden todistaa Hänen voimastaan ja tehdä parannus.

Omina heikkouden hetkinämme Herra osoittaa meille armoa mahdollistaen sen, että voimme voittaa kohtaamiamme haasteita.

Joulukuussa 2016 aviomiehelleni kehittyi keuhkokuume. Asuimme Moskovassa Venäjällä, missä Bruce palveli Euroopan itäisen vyöhykkeen johtokunnassa. Lääkärit sanoivat, että hänen pitäisi jäädä sairaalaan muutamaksi päiväksi saamaan antibiootteja. Sinä yönä hänen kuntonsa kääntyi rajusti huonompaan suuntaan, ja lääkärit vaivuttivat hänet koomaan.

Seuraavien kymmenen päivän ajan nousin joka aamu pyytämään Herralta apua ajaessani metroasemalle, kulkiessani 45 minuuttia metrolla ja kävellessäni sitten jäljellä olevat korttelinvälit sairaalaan. Istuin koko päivän Brucen vierellä teho-osastolla, kun hän makasi kaikenlaisten monitorien ympäröimänä täysin paikoillaan, pystymättä puhumaan tai liikkumaan. Joka ilta tein matkan toiseen suuntaan ja saavuin kotiin kokoamaan tavaroitamme valmistautuen paluuseemme Utahiin.

Vielä nytkin muistan, kuinka noina kylminä, synkkinä päivinä en koskaan pelännyt kulkiessani metrossa. Muistan sen rauhan ja tyyneyden, jota tunsin istuessani Brucen vuoteen ääressä sairaalassa. Joka ilta kotona olin yksin mutta en yksinäinen.

Kuitenkin pian sen jälkeen kun olimme palanneet Utahiin, Bruce kuoli.

Kun hiljattain muistelin noita pitkiä päiviä, Herra puhui selkeästi mielessäni: ”Tein sen sinun vuoksesi.” Sillä hetkellä Herra kertoi minulle, että tuntemani rauha, kokemani turvallisuus ja tunne siitä, etten ollut yksin, olivat tulleet rakastavalta taivaalliselta Isältä ja Hänen Pojaltaan. He olivat osoittaneet minulle armoa heikkoudessani.⁴

Toisinaan olemme tietoisia Hänen armostaan, ja toisinaan me vain jatkamme sinnikkäästi tietämättöminä jumalallisesta avusta, joka sallii meidän kulkea eteenpäin. Mutta kun rukoilemme, että silmämme avautuisivat näkemään sen armon, jota Vapahtaja suo meille, niin sydämemme on valmis olemaan armollinen niille, joita kohtaamme polullamme. Hän on sanonut: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa” (Luuk. 6:36).

Saammepa me sitä armoa, kun teemme epävanhurskaita valintoja, niin kuin Malkos, tai olemmepa Pietarin tavoin epätoivoisessa tilanteessa tai yksinkertaisesti ponnistelemmepa yli kykyjemme, niin kuin minä tein, niin Herra voi osoittaa ja osoittaakin meille armoaan.

Kun pohdimme suurinta armon tekoa – Vapahtajamme kärsimystä – me voimme kuulla Hänen rakastavat sanansa meille: ”Tein sen sinun vuoksesi.”