”Minä tahdon, että te muistatte”

Jokaisessa käskyssä, jonka Jumala antaa, Hän lupaa valmistaa meille ”[keinon] toteuttaa sitä, mitä hän käskee [meidän] tehdä” (1. Nefi 3:7). Jotta me voisimme noudattaa Hänen käskyään muistaa, Herra on valmistanut muistutuksia.

Todellakin kaikki on luotu ja tehty todistamaan ja muistuttamaan meitä Kristuksesta (ks. Moos. 6:63; ks. myös Alma 30:44). On esimerkiksi tarkoitettu, että me muistamme Hänet, ”kun laaksoon käyn ja metsän halki kuljen Ja kuulen lintuin puissa laulavan”¹. Jopa kivet voivat huutaa todistuksena ja muistutuksena Jeesuksesta (ks. Luuk. 19:40). Itse asiassa koko maa, sekä äänillään että näkymillään, todistaa suurenmoisesti Luojastaan ja tarjoaa hämmästyttäviä muistutuksia Hänestä.

Näennäisen satunnaisia muistutuksia koko luomakunnassa täydentävät muodollisemmat muistutukset, joita löydämme pyhistä toimituksista. Abinadi opetti, että muinaiselle Israelille annettiin tarkkoja toimituksia suoritettavaksi, ”jotta he muistaisivat Jumalan ja velvollisuutensa häntä kohtaan” (Moosia 13:30). Nykyajan profeetat ovat opettaneet samaa. Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) julisti: ”Koskaan ei varmaankaan olisi luopiota, koskaan ei olisi rikoksia, jos ihmiset muistaisivat, todella muistaisivat, ne asiat, jotka he olivat pyhästi luvanneet veden äärellä tai sakramenttipöydän ääressä ja temppelissä.”²

Kristuksen sovitus on sekä yleismaailmallinen että yksilöllinen. Samoin ovat Hänen muistutuksensa. Niinpä kaikille tarjottujen yhdenmukaisten toimitusten lisäksi Hän antaa meille erilaisia ja yksilöllisiä muistutuksia Hänestä. Esimerkiksi tavallinen savi tai muta ei todennäköisesti saa monia ihmisiä muistamaan Jeesusta tai liikuttumaan kiitollisuudesta Häntä kohtaan. Silti mies, jonka näkö palautui, kun Jeesus voiteli hänen silmänsä savella, muisti luultavasti lämmöllä Jeesusta joka kerta katsoessaan savea – mutaa! (Ks. Joh. 9:6–7.) Eikä ole todennäköistä, että Naaman pystyi koskaan katsomaan jokea, etenkään Jordania, ajattelematta Herraa, joka paransi hänet siellä (ks. 2. Kun. 5:1–15). Meille jokaiselle on annettu yksi tai useampi yksilöllinen muistutus Kristuksesta. Katsokaa niihin ja muistakaa Hänet.

Myös aikakirjat ja historiat ovat sellaista, mitä Herra on antanut valmistaa auttaakseen meitä noudattamaan Hänen käskyään muistaa. Pyhät kirjoitukset – aikakirjat Jumalan kanssakäymisestä lastensa kanssa – puhuvat usein Hänestä todistamisesta (ks. 1. Joh. 5:7; 1. Nefi 10:10; 12:7; OL 109:31; 112:4).

Pyhät aikakirjat, mukaan lukien henkilökohtaiset päiväkirjat, auttavat meitä todistamaan. Syvälliset hetket Hengen kanssa ovat lahja, jonka me tapahtumahetkellä uskomme muistavamme aina. Mutta meidän unohduksen tilamme saa jopa syvällisimpienkin kokemusten elävyyden haalistumaan ajan myötä. Päiväkirjamerkintä, valokuva tai jokin aikakirja voi auttaa meitä paitsi muistamaan syvällisiä hetkiä myös tuomaan takaisin samoja tuntemuksia ja Hengen, jota tunsimme. Ei siis ole mikään yllätys, että sen jälkeen kun kirkko oli perustettu tällä taloudenhoitokaudella, ensimmäinen käsky oli: ”Teidän keskuudessanne pidettäköön aikakirjaa” (OL 21:1). Asianmukaisesti pidetty aikakirja avartaa muistiamme ja voi saada meidät vakuuttuneiksi virheistämme ja johdattaa meidät Jumalan luokse (ks. Alma 37:8).

Viime kädessä me tietenkin pystymme todistamaan totuudesta siksi, että olemme saaneet todistuksen totuudesta Pyhältä Hengeltä, mikä on ”taivaan todistus” (ks. Moos. 6:61). Tässä tehtävässään Pyhä Henki kirjoittaa totuuden ihmissydämiin (2. Kor. 3:3). Hän auttaa meitä muistamaan Kristuksen ja kaiken, mitä Hän on opettanut meille (ks. Joh. 14:26).

Jeesuksen, aikakirjojen, Pyhän Hengen ja muistamisen välinen yhteys näkyy jakeissa Moroni 10:3–5. Meille luvataan, että jos luemme Mormonin kirjaa, joka on pyhä aikakirja, muistamisen hengessä ja kysymme Jumalalta Kristuksen nimessä vilpittömin sydämin, vakain aikein ja Kristukseen uskoen, Pyhä Henki ilmaisee meille aikakirjan olevan totta. Ja jos tuo nimenomainen aikakirja on totta, niin Jeesus on Kristus.

Kuva

Enkeli ilmestyy Almalle ja Moosian pojille

Alma, nouse, Walter Rane

Muistakaa tullaksenne lunastetuiksi

Jeesuksen muistaminen johtaa lunastukseen ja pelastukseen. Miettikää, mikä osuus muistamisella oli nuoren Alman lunastuksessa. Kun enkeli ilmestyi Almalle, hän antoi Almalle käskyn: ”[Älä] enää pyri hävittämään kirkkoa.” Mutta jo ennen tämän käskyn antamista enkeli julisti: ”Muista isiesi vankeutta – –; ja muista, kuinka suuria [Kristus] on tehnyt heidän hyväkseen; sillä he olivat orjuudessa, ja hän on vapauttanut heidät.” (Moosia 27:16, korostus lisätty.)

Enkelin antama käsky muistaa ei ollut pelkästään viisas, laajalti sovellettava ohje. Almalle se oli täsmällinen vihje, rakastava viittaus siihen, kuinka hän selviytyisi lähes kuolemaan vievästä kokemuksesta, joka hänellä pian olisi.

Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Alma kertoi pojalleen Helamanille vaikuttavan yksityiskohtaisesti, mitä hän oli joutunut kokemaan, kun hän makasi halvaantuneena ja puhumattomana kolmen päivän ajan ”[tehtyään] parannusta lähes kuolemaan asti” (Moosia 27:28). Enkelin lähdettyä Alma kyllä muisti, mutta hän pystyi muistamaan vain syntinsä.

”Minua kidutti iankaikkinen piina”, Alma muisteli. ”Niin, minä muistin kaikki syntini ja pahat tekoni, joiden takia helvetin tuskat piinasivat minua.” (Alma 36:12–13.) Ajatus joutumisesta Jumalan eteen täytti Alman niin ”sanomattomalla kauhulla”, että hän ajatteli pakenevansa sitä, ei pelkästään kuolemalla vaan ”[häviämällä] olemattomiin” sekä sielun että ruumiin osalta (Alma 36:14–15).

Tässä meidän pitäisi pysähtyä ja ymmärtää: Alma ei vain kärsinyt jotakin kauheaa kolmen päivän rangaistusta, jonka oli ennalta päätetty olevan oikea seuraus hänen synneistään. Ei, hän oli alkanut – kolme ensimmäistä päivää – kokea olevansa ”kuoleman ikuisten kahleiden kietomana” (Alma 36:18, korostus lisätty).

Varmastikin hän olisi jäänyt tähän kauheaan tilaan kolmen päivän jälkeenkin – loputtomiin – ellei olisi ollut sitä tosiasiaa, että armeliaasti hän jotenkin, jostakin muisti, että hänen isänsä oli profetoinut ”erään Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, tulemisesta sovittamaan maailman synnit”. Silloin hän sanoi:

”Nyt, kun mieleni takertui tähän ajatukseen, huusin sydämessäni: Oi Jeesus, sinä Jumalan Poika, armahda minua, joka olen katkeruuden sapessa ja kuoleman ikuisten kahleiden kietomana.

Ja nyt, katso, kun tätä ajattelin, en enää voinut muistaa tuskiani; niin, syntieni muisto ei enää raastanut minua.” (Alma 36:17–19.)

Alma oli noudattanut enkelin käskyä muistaa. Hän muisti Jeesuksen. Ja aivan kuten Jeesus oli vapauttanut Alman esi-isät heidän vankeudestaan, Hän vapautti Alman tämän vankeudesta.

Mikä lempeä armo ja voimallinen vapautus! Mikä hämmästyttävä sydämen ja mielen muutos! Alma, joka vain hetkiä aiemmin ajatteli välttyvänsä Jumalan eteen tulemiselta häviämällä olemattomiin, näki nyt mielessään Jumalan ja Hänen pyhät enkelinsä, ja hänen sielunsa ”ikävöi sinne” (Alma 36:22).

Tämä ihmeellinen muuttuminen sai alkunsa yksinkertaisesta muistamisesta. Alman kokemus antaa kirjaimellisen merkityksen kuningas Benjaminin viimeisen saarnan viimeisiin sanoihin: ”Ja nyt, oi ihminen, muista, äläkä huku” (Moosia 4:30).

Kun me pyrimme aina muistamaan Jeesuksen, on tärkeää pitää mielessä, että Hän muistaa aina meidät. Hän on piirtänyt meidät käsiensä ihoon (ks. Jes. 49:16). Ajatelkaa sitä – hyväntahtoinen Jeesus ei unohda, ei voi unohtaa meitä, ja silti Hän niin helposti ja auliisti unohtaa syntimme, jotka ruhjoivat Häntä niin.

Se on muistamisen arvoista.