”Herralta saamani viesti”, Liahona, tammikuu 2024.
Henkilökuvia uskosta
Herralta saamani viesti
Opin, että Mormonin kirjasta opettaminen oli hyvä tapa saada todistukseni siitä.
Valokuvat Leslie Nilsson
Vuonna 1993, kolme päivää sen jälkeen kun olin muuttanut Polokwaneen Etelä-Afrikan pohjoisosiin, joku koputti oveeni. Kun avasin oven, siellä seisoi kaksi lähetyssaarnaajaa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta.
Vartuin syvästi uskonnollisena, ja perheeni oli aina varoittanut minua pysymään erossa lähetyssaarnaajista. Mutta he vaikuttivat mukavilta, ja juttelin mielelläni uskonnosta, joten kutsuin heidät sisään.
Suurenmoisen vierailun jälkeen he kysyivät minulta: ”Voisimmeko antaa sinulle Mormonin kirjan?”
”Hetkinen”, vastasin. ”Minulla taitaa jo olla sellainen.”
Kun näytin kirjani heille, he hämmästyivät. Selitin, että kotikaupungissani Kapkaupungissa useita vuosia aiemmin lähetyssaarnaajat olivat antaneet minulle Mormonin kirjan eräässä näyttelyssä. Olin pitänyt sen tallessa, ja aina silloin tällöin selailin sitä.
Vierailun jälkeen kutsuin lähetyssaarnaajat tulemaan takaisin. Olin kuitenkin kasvanut eräässä toisessa kirkossa, jossa isäpuoleni oli pappina. Ajatuksesta tulla kastetuksi uudestaan tuli yksi kääntymykseni kompastuskivistä. Siitä huolimatta aloin käydä kirkon pienessä lähetysseurakunnassa. Noin puolentoista vuoden kuluttua seurakunnanjohtaja kutsui minut toimistoonsa.
”Haluamme, että sinä saat todistuksen”
”David, haluan antaa sinulle haasteen”, seurakunnanjohtaja sanoi. ”Haluamme todella, että sinä saat todistuksen Mormonin kirjasta. Minusta tuntuu, että niin tapahtuu, jos kutsun sinut opettamaan Evankeliumin oppia. Sinähän opetat jo yliopistossa, etkä pelkää seisoa ihmisten edessä.”
Nykyään opettajien on oltava kirkon jäseniä.1 Mutta siihen aikaan seurakunnanjohtaja tunsi innoitusta pyytää minua opettamaan. Olen kiitollinen siitä.
”Selvä”, sanoin.
Joka lauantai-ilta tutkin oppiaihetta hyvin tarkkaan, jotta voisin ymmärtää sitä, osata sen ja samastua Mormonin kirjan kertomuksiin ja henkilöihin. Minulle kirjasta opettaminen oli todella hyvä tapa saada todistukseni siitä.
Eräänä sunnuntaina, kun olin opettanut noin vuoden ajan, lähetysjohtaja Pretoriasta tuli konferenssiin ja osallistui pyhäkoululuokkaani.
”Kiitos, veli Baxter”, hän sanoi jälkeenpäin. ”Se oli hieno oppitunti. Mistä olet kotoisin?”
Kun kerroin hänelle Kapkaupungista, hän kysyi, mistä seurakunnasta olin.
”En ollut seurakunnassa.”
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi.
”Minä olen sellainen, jota te nimittäisitte pakanaksi?” sanoin. ”Minä en ole kirkon jäsen.”
Hän valahti kalpeaksi ja kiiruhti seurakunnanjohtajan luo.
”Onko täällä kirkkoon kuulumaton, joka opettaa pyhiä kirjoituksia?” lähetysjohtaja kysyi häneltä.
”No, tekikö hän sen huonosti?”
”Ei.”
”Oliko hän innoittava?”
”Kyllä.”
”Opettiko hän tosi oppia?”
”Kyllä.”
He antoivat minun jatkaa opettamista. Muutaman kuukauden kuluttua menin jouluksi perheeni luokse Kapkaupunkiin. Siellä ollessani äitini kertoi minulle jättävänsä kirkkonsa isäpuoleni kuoltua. Sillä samalla hetkellä Herra auttoi minua vapautumaan kaikista syyllisyyden tunteista, joita minulla oli ollut uskollisuudesta äitiäni ja sitä kirkkoa kohtaan, jossa vartuin.
Kun palasin kotiin, soitin seurakunnanjohtajalle.
”Haluaisin mennä kasteelle huomenna”, sanoin hänelle.
”David, oletko varma?”
”Ehdottomasti”, sanoin. ”Sain viestin Herralta.”
”Minulla on sinulle jotakin”
Kun kerroin biologiselle isälleni, että minusta oli tullut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen, en voinut ymmärtää, miksi hän oli niin tyyni.
”Kerronpa sinulle hieman historiastani”, hän sanoi.
Isäni, joka ei ollut koskaan puhunut minulle uskonnosta, kertoi käyneensä nuorena miehenä kirkon Kumoran seurakunnassa Kapkaupungissa. Hän oli pelannut seurakunnan koripallojoukkueessa. Hän oli saanut useita läheisiä ystäviä, jotka olivat myöhempien aikojen pyhiä. Yksi hänen parhaista ystävistään oli lähetyssaarnaaja, joka lähetystyönsä jälkeen sai surmansa Vietnamissa.
Ellei isäni olisi menettänyt sitä ystävää, luulen, että hän olisi liittynyt kirkkoon. Hänen elämänsä kertomus olisi ollut aivan erilainen. Vuosia myöhemmin hän kunnioitti yhä suuresti myöhempien aikojen pyhiä. Hän ei harjoittanut mitään uskontoa itse, mutta hän tuki ehdottomasti päätöstäni liittyä kirkkoon.
Muutama kuukausi isäpuoleni kuoleman jälkeen kerroin äidilleni kasteestani. Se ei sujunut yhtä hyvin. Siitä huolimatta, kun menin Alankomaihin käymään äitini puolelta olevien hollantilaisten sukulaisteni luona, kerroin heille kääntymyksestäni. Silloin sain kuulla toisesta sukuni yhteydestä kirkkoon.
Vierailuni aikana enoni tuli luokseni. ”Minulla on sinulle jotakin”, hän sanoi. Sitten hän ojensi minulle hollanninkielisen Mormonin kirjan ensimmäisen laitoksen, joka oli julkaistu vuonna 1890.
”Se kuului perheellemme kauan sitten”, hän sanoi. ”Haluan antaa sen sinulle.”
Nämä kaksi suvun yhteyttä kirkkoon olivat minulle hyvin lohdullisia. Nykyään pidän tuota hollanninkielistä Mormonin kirjaa kallisarvoisena. Se muistuttaa minua niistä ensimmäisistä lähetyssaarnaajista, jotka kävivät luonani. Se muistuttaa minua siitä, kuinka tärkeää Mormonin kirjasta opettaminen oli kääntymykselleni. Se muistuttaa minua edesmenneen isäni kunnioituksesta kirkkoa kohtaan ja siitä, että jotkut esivanhemmistani olivat ottaneet vastaan palautetun evankeliumin.
Se muistuttaa minua myös siitä, että Mormonin kirjalla on todellakin voima ”juutalaisten ja pakanoiden saamiseksi vakuuttuneiksi siitä, että Jeesus on Kristus, iankaikkinen Jumala, joka ilmaisee itsensä kaikille kansoille”2.