Pieni asia

Liityin kirkkoon ollessani lukiossa, ja olin ainoa kirkon jäsen perheessäni. Minun oli vaikea sopeutua kirkon jäsenen elämään, ja monet toiminnoista ja tehtävistä tuntuivat oudoilta, joten kun toisena opiskeluvuotenani minua pyydettiin ensimmäistä kertaa toimimaan kotikäyntiopettajana, yritin kovasti ymmärtää, mitä se oikeastaan tarkoitti. Toverinani oli uskollinen nuori äiti, sisar Bray (nimet on muutettu), ja minun oli helppo antaa hänen sopia käynnit, ohjata vierailumme ja huolehtia sisaristamme. Varsinkin yksi sisar osoittautui haastavammaksi kuin muut. Cassie oli vähemmän aktiivinen, asui poikaystävänsä kanssa ja odotti heidän ensimmäistä lastaan. Hän näytti aina surulliselta tai huolestuneelta.

Eräänä sunnuntaina seurakunnan johtokunta pyysi meitä huolehtimaan siitä, että kutsuisimme jokaisen sisaren kotikäyntipiiristämme lähetyssaarnaajien järjestämään takkavalkeailtaan sinä iltana. ”Ei hätää”, ajattelin. ”Sisar Bray kyllä soittaa Cassielle.”Tähyilin ympäri kappelia. Sisar Bray ei ollut sinä sunnuntaina paikalla eikä siis soittaisi kenellekään.

Kun kirkon jälkeen pääsin asunnolleni, tunsin Hengen koskettavan minua. ”Soita Cassielle.” Kieltäydyin jyrkästi. Hän ei varmasti tulisi, vaikka soittaisinkin. Toisen kerran Henki kuiskasi voimakkaasti: ”Soita Cassielle!” Jälleen kieltäydyin. Lopulta oli mahdotonta olla välittämättä Hengen kuiskauksista, ja vastahakoisesti soitin Cassielle – vain saadakseni kuulla viestin hänen puhelinvastaajastaan. ”No niin”, ajattelin, ”tiesinhän minä, ettei siitä olisi mitään apua.” Jätin Cassielle ja hänen poikaystävälleen Willille viestin, että sinä iltana olisi takkavalkeailta ja että meistä olisi ihana tavata heidät siellä.

Takkavalkeaillassa huomasin, että vaikka paikalla oli monia, niin Cassie ja Will eivät olleet heidän joukossaan. ”Tiesin, etteivät he tulisi”, ajattelin hivenen omahyväisesti. Kymmenen minuuttia ennen takkavalkeaillan päättymistä yllätyin melkoisesti nähdessäni Cassien ja Willin astuvan sisään kappeliin. Lähestyssaarnaajat nousivat hiljaa ja lähtivät heidän kanssaan. ”Onpa erikoista!” ajattelin itsekseni.

Pian sen jälkeen alkoi joululoma, ja loman aikana osallistuin kokouksiin kotiseurakunnassani. Kun kuukauden kuluttua palasin yliopistoseurakuntaani, yksi jäsenistä tuli innoissaan luokseni ja kysyi, tulisinko sinä iltana pidettävään kastetilaisuuteen. ”Totta kai”, vastasin, ”mutta kuka on menossa kasteelle?” Sisar vastasi: ”Will, Cassien aviomies.” Aviomies? Menin etsimään Cassien niin nopeasti kuin vain pystyin.

Kun löysin Cassien ja Willin, onnittelin heitä naimisiinmenosta ja Willin kasteellemenosta ja kysyin, kuinka kaikki oli tapahtunut. ”Muistatko sen takkavalkeaillan, johon kutsuit meidät?” Cassie kysyi minulta. ”Tulimme sinne myöhään, joten lähetyssaarnaajat veivät meidät toiseen huoneeseen ja näyttivät meille yhden videon. Will piti siitä niin kovasti, että hän pyysi saada kuulla keskustelut. Solmimme avioliiton, ja tänään Will menee kasteelle.” Tunsin itseni nöyräksi ja olin häpeissäni, ja kuitenkin tunsin syvää kunnioitusta sitä kohtaan, kuinka taivaallinen Isä rakastaa jokaista lastaan.

Mutta kertomus ei pääty tähän. Jokin aika sitten minulla oli tilaisuus palata käymään yliopistoseurakunnassani oltuani sieltä pois kuuden vuoden ajan. Olin riemuissani nähdessäni monia tuttuja kasvoja ja esitellessäni aviomieheni ja kaksi lastamme vanhoille ystävilleni.

Kulkiessani eteisaulan läpi näin jonkun, jonka ajattelin tuntevani mutta joka näytti jollakin tavalla erilaiselta. ”Emmekö me olekin tavanneet?” kysyin. ”Kyllä. Minä olen Cassie. Sinä olit minun kotikäyntiopettajani. Sinähän muistat Willin, eikö niin?” Hän osoitti vasemmalla puolellaan seisovaa miestä, ja sitten hän kutsui luokseen kaksi käytävällä seisovaa lasta. ”Ja tässä ovat kaksi lastamme.” Hän näytti onnelliselta, tyyneltä ja varmalta. Hän kertoi palvelevansa Alkeisyhdistyksen johtokunnassa. ”Onko teillä ollut mahdollisuutta käydä temppelissä?” kysyin. ”Missä niistä?” hän kysyi hymyillen. “Chicagon? Detroitin? Nauvoon? Olemme käyneet niissä kaikissa.”

Tämä tapaaminen muistutti minua jälleen siitä, että ”pienillä ja yksinkertaisilla asioilla saadaan aikaan suuria” (Alma 37:6) – niinkin pienillä kuin puhelinsoitolla.

Shannon Vanderspool Watson kuuluu Lake Villan 2. seurakuntaan Buffalo Groven vaarnassa, Illinoisissa, Yhdysvalloissa.