Uskollisia Venezuelassa

”Koulussa meillä on varsin kovia haasteita”, kertoo David Javier Franco, 17, joka asuu Caracasissa. ”Mutta meitä on opetettu olemaan Egyptiin myydyn Joosefin kaltaisia. Joosef pysytteli poissa pahoista asioista. Kun Potifarin vaimo houkutteli häntä tekemään sellaista, mikä ei ollut oikein, hän lähti pois! Hän meni pakoon Potifarin vaimoa! Meillä voi olla sama voima kuin hänellä.”

Rukoileminen ja pyhien kirjoitusten tutkiminen eivät ole mitään uusia tai omaperäisiä keinoja pysyä vahvana, mutta ne ovat tehokkaita. ”Asun sellaisessa kaupunginosassa, jossa olen ainoa kirkon jäsen”, Barcelonassa asuva Fátima Moutinho, 15, kertoo, ”ja joka sunnuntai siellä juhlitaan ja juodaan. Houkutus jättää menemättä kirkkoon on suuri. Mutta evankeliumi on auttanut minua olemaan uskollinen ja luja. Kun huolet ja kiusaukset alkavat vaikuttaa minuun, niin ensimmäiseksi aina rukoilen ja luen pyhiä kirjoituksia.”

Aaronin pappeuden Uskollisuus Jumalalle -ohjelma sekä Nuorten Naisten edistyminen -ohjelma ovat myös tärkeitä keinoja tasovaatimusten ylläpitämiseksi. ”Johtajamme ovat opettaneet meille, ettei meidän pidä vain asettaa jotakin tavoitetta – meidän tulee pyrkiä tavoitteeseen ja sitten jatkaa edelleen eikä koskaan lopettaa”, Fátima sanoo. ”Sillä tavoin me pyrimme edistymään joka päivä.”

Omien tasovaatimusten puolustamiseen tarvitaan rohkeutta. ”Joka kerta kun puolustan niitä”, Caracasissa asuva Norelia Reyes, 17, kertoo, ”huomaan jotakin itsestäni – että minulla on rohkeutta sanoa ei ja kieltäytyä sellaisesta, mikä ei ole oikein. Ajattelen: ’Vau, minustahan on johonkin!’ Ja tunnen iloa.”

Kun on ainoa kirkon jäsen koko koulussa, voi olla vaikea löytää ystäviä, joilla on samat arvot. Mutta se ei ole mahdotonta. Ja muut saattavat päättää seurata esimerkkiäsi.

”Olen luokkatovereideni kanssa aamuseitsemästä iltaneljään”, Caracasissa asuva Luciano Fernández, 16, kertoo. ”Useimmat heistä polttavat, bailaavat, juovat ja käyttävät karkeaa kieltä. Minä olen ainoa, jonka he tuntevat, joka voi näyttää heille hyvää esimerkkiä. Se on suuri vastuu. Monet heistä näkevät minut ihmisenä, johon he voivat luottaa.”

”Kerran ystäväni olivat menossa jonnekin tupakalle”, Norelia kertoo, ”ja kysyin heiltä: ’Muistatteko, mikä uskontoni on? En tee sellaista.’ Jotkut heistä ovat alkaneet ymmärtää, että tupakoiminen on huono tapa, ja he ovat yrittäneet lopettaa. He sanovat minua ’täydelliseksi’ ja kysyvät minulta aina neuvoa. Kerron heille, etten ole täydellinen, mutta yritän elää kirkkomme tasovaatimusten mukaan. He kunnioittavat uskonkäsityksiäni, ja arvelen kylväneeni muutamia siemeniä, jotka voivat olla heille voimanlähteenä jonakin päivänä.”

Kerran kun Caracasissa asuvalla Enrique Lópezilla, 16, ja neljällä hänen ystävällään oli koulussa vapaatunti, he menivät erään ystävän kotiin. ”Joku otti esiin olutta. En ajatellut, että he yrittäisivät juottaa minua, koska he kaikki tietävät minun uskontoni – mutta he yrittivät. Sanoin: ’Ei, minä en juo sitä.’ He alkoivat arvostella minua ja sanoa, ettei juomisessa ollut mitään pahaa ja ettei pieni määrä haittaisi mitään. Mutta pienikin määrä haittaa loppujen lopuksi. Vastasin kieltävästi. Jonkin ajan kuluttua he sanoivat: ’Ei, tämä on ajanhukkaa.’ Niinpä he lopettivat, ja me menimme takaisin kouluun. Minusta tuntuu, että he kunnioittivat minua.”

Joidenkin nuorten mielestä esimerkkinä oleminen on erityisen tärkeää heidän omassa kodissaan. ”Vaikkei isäni olekaan vielä kirkon jäsen”, Maracaibossa asuva Jackelin García, 17, sanoo, ”en ole menettänyt toivoa sen suhteen, että hän vielä liittyy kirkkoon, ja sitten meidät voidaan perheenä sinetöidä temppelissä. Rukoilen ja paastoan aina tämän asian puolesta. Toivon, että uskoni, kärsivällisyyteni ja esimerkkini voivat auttaa isääni.”

Nämä venezuelalaiset nuoret miehet ja nuoret naiset oppivat jotakin ystävyydestä. ”Ihmiset, jotka yrittävät saada meidät tekemään vääriä asioita, eivät oikeastaan ole ystäviä”, David sanoo. ”Tavallisesti he yrittävät saada meidät ajattelemaan, etteivät pahat asiat olekaan niin pahoja, mutta kyllä ne ovat. Pyhissä kirjoituksissa sanotaan, että meidän tulee olla lujia uskossamme Kristukseen, niin että Herra voi opastaa meitä ja opettaa meille, mitä tehdä” (ks. 2. Nefi 31:20).

Useimmat huomaavat, että heidän parhaat ystävänsä ovat aktiivisia kirkon jäseniä. Monissa seurakunnissa seminaari pidetään kolmena iltana joka viikko – tiistaista torstaihin klo 18.30–19.30. Toimintailta on joskus perjantaisin, ja siihen saattaa kuulua Nuorten Miesten ja Nuorten Naisten yhteistä toimintaa, kuten tanssia tai juhlia. Lauantaisin on usein virkistystoimintaa tai palveluprojekteja. Sunnuntaisin on tietenkin kirkon kokoukset. Jotkut nuorista käyttävät joka viikko jonkin verran aikaa työskennellen kokoaikaisten lähetyssaarnaajien kanssa tai auttavat lähetystyökeskustelujen opettamisessa uusille jäsenille. Ja silloin tällöin on temppelimatkoja, nuorisokonferensseja ja sunnuntai-illan hartaustilaisuuksia.

”Ystäväni löytyvät kirkosta”, Jimmy kertoo. ”Sen lisäksi että opin evankeliumin oppia, saan olla ystävieni kanssa ja tutustua uusiin ystäviin. He uskovat samoihin periaatteisiin kuin minäkin.”

Jotkut näistä uusista ystävistä ovat itse asiassa vanhoja ystäviä, jotka ovat palanneet kirkon aktiiviseen toimintaan. ”Vierailemme usein vähemmän aktiivisten nuorten luona”, Maracaibossa asuva Anángelys Golindano, 15, kertoo. ”Me jakaannumme piireihin –kolme tai neljä ihmistä yhteen piiriin – ja sitten menemme käymään vähemmän aktiivisten jäsenten luona ja kerromme heille kaipaavamme heitä. Jotkut ovat ottaneet vastaan kutsumme palata. Ennen meitä oli seurakuntamme seminaariluokassa 14, ja nyt meitä on 20.”

Maracaibossa asuva Josué Díaz, 15, huomasi samanlaisia tuloksia omassa seurakunnassaan. ”Viime vuonna kahden seurakunnan yhdistetyssä seminaarissa meitä oli vain 9. Paastosimme ja vierailimme ihmisten luona, ja luokkamme jouduttiin jakamaan. Nykyään toisen seurakunnan seminaarissa on 16 oppilasta ja toisen 15!”

Toinen onnistunut projekti on ollut perheillan tuominen vähemmän aktiivisten nuorten kotiin keskiviikkoiltaisin. ”Jotkut vanhemmista eivät ole jäseniä”, Jackelin kertoo. ”Itse asiassa monet näistä nuorista ovat ainoita kirkon jäseniä perheessään. Mutta tavallisesti heidän vanhempansa päästävät meidät sisään. Kun nuoret näkevät meidät, he yllättyvät. Mutta he pystyvät näkemään, että me olemme kiinnostuneita heistä. Joku meistä pitää oppiaiheen, ja kannustamme mukana olevia esittämään kysymyksiä ja kommentteja. Hengen voi todella tuntea. Useimmiten maailma estää näitä nuoria palaamasta kirkkoon. Monet heistä sanovat ilahtuneensa tulostamme ja että heillä on yhä todistus.”

”Mutta ystävyydenosoitusten on oltava aitoja”, Jackelin sanoo. ”Toisinaan nuoret, jotka eivät ole aktiivisia, yrittävät meidät nähdessään mennä piiloon, koska he luulevat, että me tulemme aina puhumaan heille kirkosta. Mutta me yritämme olla selvillä heidän elämästään ja jutella heidän kanssaan muistakin asioista. Haluamme heidän huomaavan, että me olemme kiinnostuneita heistä ja että me olemme iloisia saadessamme olla heidän ystäviään.”

David näki ihmeen erään hyvän ystävän elämässä. ”Ystävä, joka auttoi minua eniten, kun olin uusi kirkossa, jäi vähemmän aktiiviseksi”, hän kertoo. ”Herra siunasi minua niin, että sain tilaisuuden tavata hänet ja jutella taas hänen kanssaan. Kerroin hänelle, missä kaikessa hän oli auttanut minua – ja että halusin korvata sen hänelle. Pyrin olemaan hänen ystävänsä. Nyt hän on aktiivinen jäsen pappien koorumissamme.”

Ennen kuin temppeli rakennettiin Caracasiin Venezuelaan, monet Venezuelan nuoret matkustivat pitkiä matkoja päästäkseen temppeliin. Ja edelleen joidenkuiden täytyy matkustaa pitkiä matkoja päästäkseen Caracasiin. Esimerkiksi linja-automatka Barcelonasta ja Puerto La Cruzista kestää suunnilleen 6 tuntia, ja matka Maracaibosta voi kestää peräti 10 tuntia. Toisinaan nuoret ja heidän johtajansa lähtevät illalla ja saapuvat temppelin luo varhain seuraavana aamuna. Sitten palveltuaan temppelissä he nousevat jälleen linja-autoon ja palaavat kotiin myöhään samana iltana.

Monet nuoret ovat menneet kasteelle omien esivanhempiensa puolesta. ”Viimeksi kun menin temppeliin”, Maracaibossa asuva Gustavo Medina, 14, kertoo, ”minut kastettiin kummankin isoisäni puolesta, isoisäni isän puolesta ja myös muiden puolesta!”

Vaikka joidenkuiden perhetilanne ei sallikaan sitä, että heidät sinetöitäisiin perheenä, he tekevät kaikkensa päästäkseen nauttimaan temppelin siunauksista. ”Äitiäni, veljiäni ja minua ei ole voitu sinetöidä temppelissä, koska äiti ja isä ovat eronneet”, Anángelys kertoo, ”mutta kaksi vuotta sitten minut kastettiin kahdeksan esiäitini puolesta. Ja iloitsen jo etukäteen siitä, että minut sinetöidään tulevaan aviomieheeni.”

Puerto La Cruzissa asuva Ingrids Rodríguez, 15, muistaa, miltä tuntui, kun hänet sinetöitiin vanhempiinsa. ”Itkin kovasti”, hän kertoo. ”En voinut pidättää kyyneleitäni. Sanoin itselleni: ’Tästä lähtien aion olla vanhempieni tukena, koska meidät on sinetöity iankaikkisuudeksi.’”

Samalla tavoin kun Moutinhot oli sinetöity, myös Fátima ja hänen perheensä nauttivat hetkestä sinetöimishuoneessa. ”Katsoimme itseämme temppelin peileistä”, hän kertoo, ”ja lupasimme, että pysyisimme tällä tavoin yhdessä ikuisesti. Mitä tapahtuukin, me tuemme toisiamme.”

”Olen kiitollinen siitä, että olen kirkon jäsen”, Rubí sanoo ja pitää ylpeänä kaulallaan uutta Nuorten Naisten kaulakorua. ”Meillä nuorilla on paljon kiusauksia. Ellen olisi kirkon jäsen, ehkä minäkin tekisin monia niistä virheistä, joita näemme joidenkin ystäviemme tekevän. Kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta koska Jeesus Kristus otti päälleen meidän syntimme, me voimme tehdä parannuksen. Se on lahja, josta meidän on todella syytä olla kiitollisia.”

Onko totta, että ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta”? (Luuk. 1:37.) Maracaibossa asuva José Javier Alarcón, 16, on koetellut tätä pyhien kirjoitusten lupausta.

”Kun olin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, vanhempani erosivat. Myöhemmin eräs ystävä kutsui minut kirkkoon, ja lopulta halusin mennä kasteelle. Mutta äiti, joka oli kastettu mutta joka ei ollut ollut aktiivinen moniin vuosiin, ei päästänyt minua. Kun olin 12, hän viimein antoi minulle luvan mennä kasteelle. Kun kasvoin evankeliumin piirissä, aloin rukoilla, että äiti tulisi takaisin kirkkoon. Pari vuotta myöhemmin hän tulikin!”

José Javierin äiti Miriam myöntää, että hän oli ollut poissa kirkosta kahdeksan vuoden ajan ja ettei hän aikonut ”koskaan tulla takaisin. Mutta kun poikani alkoi suurta uskoa osoittaen rukoilla puolestani … jotakin alkoi tapahtua sisimmässäni. Aloin tuntea voimakasta halua rukoilla ja lukea pyhiä kirjoituksia. Eräänä iltana Herra muutti sydämeni, ja siitä illasta lähtien olen muuttunut täysin. Olen siitä siis kiitollisuudenvelassa pojalleni. Kiitän Isää siitä, että Hän antoi minulle niin ihanan pojan!”

”Se on lahja Jumalalta”, José Javier sanoo. ”Minun piti tehdä osa siitä. Mutta Jumala oli oikeastaan se, joka teki kaiken tämän.”

Nykyään José Javier, hänen äitinsä ja hänen nuorempi veljensä Jesús David, 10, ovat olleet temppelissä. José Javier on ollut kasteella kuolleiden puolesta, ja heidän äitinsä on saanut oman endaumenttinsa.

Gladys Guerrero, 16, oli ainoa myöhempien aikojen pyhä, joka kävi armeijan lukiota Maracaibossa. Ensimmäisen kouluviikon aikana häntä vaadittiin seisomaan kaikkien 500 oppilaan edessä ja selittämään, miksei hän juonut kahvia. Vaikka monet oppilaat pilkkasivat Gladysia hänen elämäntapansa vuoksi, muut alkoivat tarkkailla häntä tiiviimmin. ”Kun he näkivät, etten tehnyt tiettyjä asioita, kuten juonut alkoholia tai mennyt joihinkin juhliin, jotkut heistä kiinnostuivat evankeliumista”, hän kertoo. ”Yhtenä päivänä lähetyssaarnaajat kulkivat koulun ohi, ja kutsuin heitä. Esittelin heidät muutamille oppilaille, ja he saivat monia nimiviitteitä.” Kymmenen Gladysin luokkatovereista meni kasteelle muutaman seuraavan kuukauden aikana.