MINÄKÖ ANTAISIN SIUNAUKSEN?

”A nnatko sinä siunauksen, jos sisar haluaa sitä?” Jacob kysyi puhelinlinjan toisessa päässä. Kotiopetustoverini Jacob selitti, että eräs henkilö kotiopetuspiirissämme halusi siunauksen.

”Mitä minä sanoisin siunauksessa?” mietin. Olin vasta 18-vuotias, ja minusta oli juuri tullut vanhin ja olin muuttanut opiskelupaikkakunnalle. Olin koko ikäni valmistautunut saamaan Melkisedekin pappeuden, mutta en ollut koskaan ajatellut sitä päivää, jolloin minun pitäisi tosiaan käyttää sitä.

Epäröin, nielaisin syvään ja sitten kuulin itseni sanovan vastahakoisesti: ”Kyllä.” Heti kun tajusin, mitä olin sanomassa, nielaisin sanan loppuosan niin että sitä tuskin kuuli. En ollut aikonut sanoa sitä, mutta jotenkin se oli livahtanut suustani.

”Hienoa!” innokas ääni riemuitsi. ”Olen siellä parin minuutin kuluttua.”

Seisoin alakerran huoneistoni puhelimen luona ajatellen, että soittaisin Jacobille takaisin kertoakseni hänelle, etten pystyisikään tekemään sitä. Sitten muistin isäni. Aina kun hänen piti antaa siunaus, hän meni ensin vaivihkaa toiseen huoneeseen rukoilemaan. Hän sanoi aina: ”Hetki vain”, ja meni sitten pitämään rukouksen ilman että kukaan huomasi. Minä tosin olin huomannut.

Olin asunnossa yksin. Polvistuin sohvan viereen. Painoin pääni ja aloitin rukouksen: ”Taivaallinen Isä, annan ehkä siunauksen muutaman minuutin kuluttua, enkä ole koskaan aikaisemmin tehnyt sitä. Jos se on Sinun tahtosi, niin suo, että mieleni olisi vapaa omista ajatuksistani, ja auta minua Hengen kautta tietämään, mitä minun pitää sanoa.”

Kun nousin, minulla oli rauhallinen tunne siitä, että olin kelvollinen ja että Henki kertoisi minulle, mitä minun piti sanoa, kun minun olisi tarpeen sanoa se. En tiennyt, mitä sanoisin, mutta se ei tuntunut haittaavan.

Muutaman minuutin kuluttua Jacob ja minä istuimme puku päällä ja solmio kaulassa erään nuoren kotiopetuspiirimme kuuluvan sisaren kodissa. Me kolme puhuimme muutaman minuutin ajan siitä, mitä hänen elämäänsä kuului. Hänellä oli vaikeaa, ja hän toivoi, että pappeuden siunaus auttaisi.

”Kumman haluaisit antavan siunauksen?” Jacob kysyi.

Sisar kääntyi minuun päin. ”Antaisitko sinä minulle siunauksen?” hän kysyi.

”Kyllä”, vastasin. Tällä kertaa en nielaissut sanan loppuosaa.

Vedimme valkoisen metallisen tuolin keittiön pöydän luota huoneen keskelle. Kun asetin käteni sisaren pään päälle, toistin hiljaa rukoukseni, että tietäisin, mitä sanoa. Jacob asetti kätensä minun käsieni päälle, ja minä aloin puhua: ”Pyhän Melkisedekin pappeuden valtuudella me panemme kätemme sinun pääsi päälle ja annamme sinulle siunauksen…”

Heti kun olin sanonut nuo sanat, tiesin, mitä sanoa seuraavaksi. Hän oli kertonut meille, mitä hänen vaikeutensa olivat, ja jotkin mieleeni tulleista sanoista liittyivät niihin vaikeuksiin. Jotkin sanoista käsittelivät kuitenkin asioita, joita hän ei ollut edes maininnut. Ei ollut niin, että olisin miettinyt etukäteen, mitä sanoisin seuraavaksi; sanat vain tulivat mieleeni. Ne eivät olleet sanoja, joita olin kuullut isäni tai toverini käyttävän. Pystyin tuntemaan Hengen kertovan minulle, mitä sanoa.

Kun olin päättänyt siunauksen, sisar katsoi ylös kyyneleet silmissään ja kiitti minua. Käsitin, että minullakin oli silmissäni kyyneleitä, ja kiitin hiljaa taivaallista Isääni. Hän tosiaan innoittaa kelvollisia pappeudenhaltijoita. Opin tämän totuuden, koska olin valmistautunut olemaan kelvollinen saamaan Melkisedekin pappeuden ja käyttämään sitä.

Brad Larsen palvelee kokoaikaisessa lähetystyössä Tuxtla Gutiérrezin lähetyskentällä Meksikossa.