Pitäkää suunta suorana

Tämä työ sai alkunsa mitä merkittävimmästä ilmestymisestä, kun Isä ja Poika ilmestyivät Joseph Smith -pojalle kevätaamuna vuonna 1820. Kaikki hyvä, mitä näemme kirkossa nykyään, on tuon ihmeellisen käynnin hedelmää, ja todistus siitä on koskettanut miljoonien sydäntä monissa maissa. Lisään oman todistukseni, jonka olen saanut Hengen kautta, että profeetan kuvaus tuosta suurenmoisesta tapahtumasta on tosi, että Jumala, iankaikkinen Isä, ja ylösnoussut Herra, Jeesus Kristus, puhuivat hänelle tuossa tilaisuudessa keskustellen yhtä todellisesti ja henkilökohtaisesti ja läheisesti kuin hän kuvaili. Kohotan ääneni todistaakseni siitä, että Joseph oli profeetta ja että hänen kauttaan suoritettu työ on Jumalan työtä.

Olen oppinut arvostamaan profeetan erään työtoverin kirjoittamaa yhteenvetoa Joseph Smithin työstä ja hänen sanojaan meidän velvollisuudestamme jatkaa sitä. Nämä kauneudessaan runolliset sanat kirjoitti vanhin Parley P. Pratt kahdentoista apostolin koorumista vuonna 1845, tuskin vuottakaan Josephin kuoleman jälkeen:

”Hän on järjestänyt Jumalan valtakunnan. – Me laajennamme sen valtapiiriä.

Hän on palauttanut evankeliumin täyteyden. – Me viemme sen muihin maihin. – –

Hän on sytyttänyt kunnian päivän aamunkoin. – Me saatamme sen keskipäivän kirkkauteen.

Hän oli ’vähäinen’, ja hänestä tuli tuhat. Me olemme vähäisiä, ja meistä tulee vahva kansa.

Lyhyesti, hän louhi kiven, – – me teemme siitä suuren vuoren ja täytämme koko maan.”¹

Me näemme tuon unelman toteutuvan. Toivon, että olemme tosia ja uskollisia sille pyhälle luottamustehtävälle, joka meille on annettu rakentaa tätä valtakuntaa. Pyrkimyksemme eivät toteudu vailla murheita ja takaiskuja. Voimme odottaa sekä päättäväistä että oppinutta vastusta.

Kun työ kasvaa, me voimme odottaa vastustajan vahvistavan pyrkimyksiään. Paras puolustuksemme on se äänetön hyökkäys, että elämme uskollisina opetuksille, jotka olemme saaneet niiltä, jotka olemme hyväksyneet Jumalan profeetoiksi.

Profeetta Joseph Smith antoi meille ohjeita tilanteeseen, jossa huomaamme olevamme. Hän sanoi: ”[Menkää] kaikessa nöyryydessä ja vakavuudessa ja [saarnatkaa] Jeesusta Kristusta ja Häntä ristiinnaulittuna; ei kiistellen muiden kanssa heidän uskostaan tai uskonnollisista käsityksistä, mutta pitäen suunnan suorana. Tämän minä sanoin käskynä, ja kaikki ne, jotka eivät sitä tottele, vetävät päälleen vainoa, kun taas ne, jotka sitä noudattavat, tulevat aina olemaan täynnä Pyhää Henkeä. Tämän minä julistin profetiana.”²

Haluaisin käyttää tästä muutamaa sanaa johtoaiheena meille Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenille nykyään.

Rukoilen, että Herra innoittaa meitä ymmärtämään tämän profeetan antaman neuvon viisauden: Älkää kiistelkö muiden kanssa mutta pitäkää suunta suorana.

Me elämme horjuvien arvojen, vaihtuvien mittapuiden, aamulla kukoistavien ja illalla kuolevien pettävien ohjelmien aikaa. Me näemme tämän hallituksissa, näemme sitä julkisessa ja yksityisessä moraalissa, näemme sitä ihmisten kodeissa, näemme sitä kirkoissa ja näemme sitä jopa joidenkin omien jäsentemme keskuudessa, joita ihmisten järkeilyt ovat johtaneet harhaan.

Kaikkialla ihmiset näyttävät hapuilevan kuin pimeydessä heittäen syrjään perinteitä, jotka ovat olleet yhteiskuntamme voima, kykenemättä kuitenkaan löytämään uutta tähteä oppaakseen.

Muistan moraalisen voiman, jota eräs Japanin hallituksen edustaja kannatti puhuessaan kirkon näyttelyosaston avajaisissa Expo ’70 -maailmannäyttelyssä Japanissa. Hän kiitti kirkkoa sen osallistumisesta tuohon näyttelyyn ja pahoitteli sitä, kuinka uskonnon vaikutus oli heikkenemässä hänen oman kansansa elämässä, minkä myötä mittapuut ja ihanteet olivat rappeutumassa.

Sama näyttää tapahtuvan kaikkialla. Jokin aika sitten luin Barbara W. Tuchmanin, Pulizer-palkinnon voittaneen historioitsijan, ajatuksia herättävän artikkelin. Hän sanoi: ”Mitä tulee johtajiimme, heitä jos mitään on ylen määrin – satoja pillipiipareita –valmiina ja innokkaina johtamaan kansaa. He häärivät kaikkialla keräämässä tukea ja mahdollisimman laajaa hyväksyntää. Mutta on hyvin silmiinpistävää, että he eivät pysähdy paikalleen ja sano: ’ Tähän minä uskon. Näin minä teen ja noin minä en tee. Tämä on minun käyttäytymissääntöni, eikä tuo kuulu siihen. Tämä on erinomaista ja tuo on roskaa.’ Moraalista johtajuutta puuttuu sikäli, että omia mittapuita ei yleensä haluta ilmaista.”

Tuchman jatkoi: ”Kaikesta pahasta, mitä poloinen – – yhteiskuntamme on perinyt, keskeisintä – minun mielestäni – ja eniten levottomuutta ja sekaannusta herättävää on mittapuiden puute. Me olemme liian epävarmoja itsestämme puolustaaksemme niitä ja pitääksemme niistä kiinni sekä tarvittaessa – vaikutusvaltaisessa asemassa olevien henkilöiden ollessa kyseessä – määrätäksemme niitä. Meitä näyttää vaivaavan laajalle levinnyt ja jäytävä haluttomuus ottaa minkäänlaista kantaa minkäänlaisiin arvoihin, moraalisiin, käyttäytymiseen liittyviin tai esteettisiin.”³

Vaikka arvot yleensä saattavatkin horjua, meillä kirkon jäsenillä ei ole mitään puolustusta, jos me ajelehdimme samalla tavoin. Meillä on mittapuut – varmat, koetellut ja voimassa olevat. Siinä määrin kuin elämme niiden mukaan, me edistymme. Siinä määrin kuin jätämme ne vaille huomiota, oma kehityksemme estyy ja Herran työ vaikeutuu. Nämä mittapuut ovat tulleet Häneltä. Jotkin niistä näyttävät yhteiskunnassamme ehkä hieman vanhentuneilta, mutta se ei vähennä niiden paikkansapitävyyttä eikä niiden noudattamisen voimaa. Ihmisten hienot selitykset, olivatpa ne miten taitavia tahansa tai kuulostivatpa ne miten vakuuttavilta hyvänsä, eivät voi vähentää ilmoitettua Jumalan totuutta.

Kuulin kerran viisaan patriarkka Hans Kindtin Milwaukeen pohjoisesta vaarnasta Wisconsinista sanovan: ”Jumala ei ole selestinen poliitikko, joka havittelee ääniämme. Sen sijaan Jumala pitää löytää ja Jumalaa pitää totella.”

Tyydytystä tuottavaa on, että kuuliaisuus tuo onnen. Se tuo rauhan, se tuo kasvun – kaiken tämän saa yksilö – ja hänen hyvä esimerkkinsä tuo kunnioituksen sille instituutiolle, johon hän kuuluu.

Uskollisuutemme näille Jumalalta saaduille mittapuille ei tarvitse koskaan loukata lähimmäisiämme. Meidän ei tarvitse kiistellä heidän kanssaan. Mutta jos me pidämme suunnan suorana, omasta esimerkistämme tulee tehokkain todiste, mitä voimme koskaan esittää sen asian hyveistä, jossa olemme mukana.

Herra on antanut meille neuvoja ja käskyjä niin monesta asiasta, ettei tämän kirkon jäsenten tarvitse koskaan olla epävarmoja. Hän on antanut meille ohjeet hyveellisestä elämästä, naapurisovusta, lainkuuliaisuudesta, uskollisuudesta hallitukselle, lepopäivän pyhittämisestä, raittiudesta, alkoholista ja tupakasta kieltäytymisestä, kymmenysten ja uhrien maksamisesta, köyhistä huolehtimisesta, kodin ja perheen kehittämisestä ja evankeliumin julistamisesta – vain muutaman mainitakseni.

Mistään näistä ei tarvitse syntyä väittelyä tai kiistaa. Jos me pidämme suunnan suorana uskontomme soveltamisessa omaan elämäämme, me edistämme työtä tehokkaammin kuin millään muulla tavalla.

Voi olla niitä, jotka pyrkivät houkuttelemaan meitä pois. Voi olla niitä, jotka pyrkivät viekoittelemaan meitä. Meitä saatetaan halveksia. Meitä saatetaan väheksyä. Meitä saatetaan herjata. Meistä saatetaan tehdä pilkkaa maailman edessä.

Sekä kirkossa että kirkon ulkopuolella on sellaisia, jotka haluaisivat pakottaa meidät muuttamaan kantaamme joissakin asioissa, aivan kuin meillä olisi oikeus ottaa omiin käsiimme valtuus, joka kuuluu yksinomaan Jumalalle.

Meillä ei ole halua riidellä muiden kanssa. Me opetamme rauhan evankeliumia. Mutta me emme voi hylätä Herran sanaa sellaisena kuin se on meille tullut miesten kautta, jotka olemme hyväksyneet profeetoiksi. Meidän on pysyttävä paikallamme ja sanottava – lainatakseni jälleen Barbara Tuchmanin ehdottaman vakuutuksen sanoja: ” Tähän minä uskon. Näin minä teen ja noin minä en tee. Tämä on minun käyttäytymissääntöni, eikä tuo kuulu siihen.”

Saattaa tulla masennuksen ja syvän huolen aikoja. Meidän jokaisen elämässä tulee päätöksen päiviä. Niin on aina ollut.

Jokainen mies ja nainen tässä kirkossa tietää jotakin siitä hinnasta, jonka edeltäjämme maksoivat uskostaan. Se kaikki muistuu mieleeni aina kun luen vaimoni isoäidin Mary Goble Payn kertomusta. Luulen, että haluan lainata muutamia sanoja tuosta 13-vuotiaan tytön kertomuksesta. Hän kertoo lapsuudestaan Brightonissa, tuossa ihastuttavassa kaupungissa Englannin etelärannikolla, jossa Sussexin loivat, vihreät kukkulat viettävät mereen.

Siellä hänen perheensä kastettiin. Heidän kääntymyksensä oli luonnollinen seuraus siitä, että Henki kuiskasi heidän sydämeensä, että työ oli totta. Mutta oli arvostelevia sukulaisia ja naapureita ja jopa väkijoukkoja, jotka pilkkasivat heitä ja kiihottivat muut heitä vastaan. Vaati rohkeutta – tuota harvinaista ominaisuutta, jota sanotaan moraaliseksi rohkeudeksi – puolustaa kirkkoa julkisesti, mennä kasteelle ja tunnustautua mormoniksi.

Perhe matkasi Liverpooliin, jossa he noin 900 muun kanssa nousivat Horizon -purjelaivaan.

Kun tuuli tarttui purjeisiin, he lauloivat ”Hyvästi, kotimaa, hyvästi”. Kuuden merellä vietetyn viikon jälkeen – matkan, joka nykyään taittuu suihkukoneella kuudessa tunnissa – he nousivat maihin Bostonissa ja matkasivat sitten höyryjunalla Iowa Cityyn hankkimaan varusteita.

Siellä he ostivat kaksi paria härkiä, kaksi lehmää, vankkurit ja teltan. Heidät määrättiin matkustamaan yhdessä käsikärrykomppanian kanssa ja auttamaan sitä.

Täällä Iowa Cityssä tapahtui myös heidän ensimmäinen murhenäytelmänsä. Heidän nuorin lapsensa, alle kaksivuotias, paleltui kuoliaaksi, ja hänet laskettiin hautaan, jolla yksikään perheen jäsenistä ei koskaan enää käynyt.

Kuunnelkaapa tämän 13-vuotiaan tytön omia sanoja, kun luen muutaman rivin hänen kertomuksestaan:

”Me matkasimme 15–25 mailia [25–40 km] päivittäin – – kunnes pääsimme Plattejoelle. – – Saavutimme käsikärrykomppaniat sinä päivänä. Katselimme, kun ne ylittivät jokea. Suuria jäälohkareita ajelehti alas jokea. Oli purevan kylmää. – – Me palasimme leiriin ja pidimme rukouksen, [ja] – – lauloimme laulun ’Pelvotta käykää, pyhät Kristuksen, riemuiten voittohon’. Ihmettelin, mikä sai äitini itkemään [sinä iltana]. – – Seuraavana aamuna pieni sisareni syntyi. Oli 23. syyskuuta. Annoimme hänelle nimen Edith. Hän eli kuusi viikkoa ja kuoli. – – [Hänet] haudattiin Sweetwaterin viimeisellä ylityspaikalla.

[Jouduimme syvään hankeen. Eksyin lumessa.] Sääreni ja jalkateräni olivat paleltuneet. [Miehet] hieroivat minua lumella. He panivat jalkani vesiämpäriin. Tuska oli hirvittävä. – –

Kun saavuimme Devils Gateen, oli purevan kylmää. Jätimme sinne suuren osan tavaroitamme. – – Veljeni James – – oli yhtä terve kuin aina muulloinkin mennessään levolle [sinä iltana]. Aamulla hän oli kuollut. – –

Jalkani olivat paleltuneet[;] myös veljeni Edwinin ja sisareni Carolinen jalat olivat paleltuneet. Ei ollut muuta kuin lunta [lunta kaikkialla ja pureva Wyomingin tuuli]. Emme pystyneet lyömään maahan telttojemme vaarnoja. – – Emme tienneet, kuinka meidän kävisi. [Sitten] eräänä iltana leiriimme saapui mies, joka kertoi meille – –, että Brigham Young oli lähettänyt miehiä ja valjakoita avuksemme. – – Me lauloimme, jotkut tanssivat ja jotkut itkivät. – –

Äitini ei enää toipunut. – – Hän kuoli pienten ja suurten vuorten välissä. – – Hän oli 43-vuotias. – –

Saavuimme Salt Lake Cityyn kello yhdeksältä joulukuun 11. päivän iltana vuonna 1856. Kolme neljännestä eloon jääneistä oli palelluttanut itsensä. Äitini lepäsi kuolleena vankkureissa. – –

Varhain seuraavana aamuna – – Brigham Young – – saapui – –. Kun hän näki tilamme, paleltuneet jalkamme ja äitimme kuolleena, kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. – –

Lääkäri amputoi varpaani – – [sillä aikaa kun] sisareni valmistivat äitiäni hautausta varten. – – Kun jalkani oli leikattu, he [kantoivat] – – meidät katsomaan äitiämme viimeisen kerran. Voi, miten kestimme sen. Sinä iltapäivänä hänet haudattiin. – –

[Olen usein ajatellut äitini sanoja ennen lähtöämme Englannista.] ’Polly, minä haluan mennä Siioniin, kun lapseni ovat pieniä, niin että heidät voidaan kasvattaa Kristuksen evankeliumissa, sillä minä tiedän, että tämä on tosi kirkko.’”⁴

Päätän tähän kysymykseen: Pitäisikö meidän olla yllättyneitä, jos meidät kutsutaan kestämään vähän arvostelua, tekemään muutama pieni uhraus uskomme puolesta, kun esivanhempamme maksoivat niin suuren hinnan uskostaan?

Pitäkäämme suunta suorana kiistelemättä, väittelemättä, loukkaamatta ja edistykäämme rakentaen Jumalan valtakuntaa. Jos on ongelmia, kohdatkaamme ne tyyninä. Voittakaamme paha hyvällä. Tämä on Jumalan työtä. Se vahvistuu jatkuvasti maan päällä saaden aikaan hyvää lukemattomien tuhansien elämässä, joiden sydän vastaa totuuden sanomaan. Mikään voima taivaan alla ei voi sitä pysäyttää.

Tämä on minun uskoni ja minun todistukseni.

Kun olet valmistautunut rukoillen, esitä tämä sanoma käyttäen sellaista opetusmenetelmää, joka kannustaa perheenjäseniä osallistumaan. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä.

1. Auta perheenjäseniä opettelemaan ulkoa profeetta Joseph Smithin profetian ensimmäinen virke (ks. kohta ”Paras puolustuksemme”, toinen kappale). Voit kiittää heitä tai tarjota jotakin pientä palkinnoksi, kun he osaavat sen ulkoa. Laatikaa luettelo ja keskustelkaa ajatuksista, joita presidentti Hinckley mainitsi siitä, mitä merkitsee pitää suunta suorana.

2. Mitä presidentti Hinckley sanoo moraalisesta voimasta lainatessaan Barbara W. Tuchmania (ks. ”Suunnan suorana pitäminen”, neljäs kappale)? Pyydä perheenjäseniä näyttelemään tilanne, joka edellyttäisi moraalista voimaa. Sinun on ehkä tarpeen selittää nuoremmille lapsille sen tarkoittavan sitä, ettemme pelkää tehdä sitä, minkä tiedämme oikeaksi. Keskustelkaa tavoista, joilla perheenjäsenet voivat olla sävyisiä ja kuitenkin osoittaa moraalista rohkeutta.

3. Kuinka arvelette profeetta Josephin profetiassa vanhurskaille annetun lupauksen täyttyneen Mary Goble Payn elämässä? Keskustelkaa presidentti Hinckleyn viimeisestä kysymyksestä. Kuinka me voimme elää uskollisemmin profeetta Josephin neuvojen mukaisesti?