Puolustamme sitä, mihin uskomme

Kuva

Amber liquid in three of 4 wine glasses. All four glasses have red roses in them.

Ranskassa on yleinen asevelvollisuus. Pikkuveljeni, 20-vuotias Loïc, päätti jatkaa reserviupseerikouluun edetäkseen luutnantiksi. Koulutuksen lopussa kaikilla uusilla upseereilla oli valatilaisuus. Jokaisen pitää vuorollaan lausua rykmentin tunnuslause. Sitten hänen pitää juoda lasillinen, jossa on samppanjaa ja ruusu – ja nielaista ne molemmat. Tämä perinne sai alkunsa Napoléon Bonapartesta, ja sittemmin joka ikinen upseeri on tehnyt niin.

Loïc kertoi everstille, etteivät hänen uskonnolliset periaatteensa salli hänen juoda alkoholia. Loïcin pyyntöä poiketa säännöstä seurasi jäätävä hiljaisuus. Eversti nousi seisomaan. Sen sijaan että hän olisi pakottanut Loïcin juomaan samppanjaa, hän onnitteli Loïcia siitä, että tämä piti periaatteensa paineesta huolimatta, ja sanoi olevansa ylpeä saadessaan tämän nuhteettoman miehen rykmenttiinsä. Samppanja korvattiin muulla juomalla, ja Loïc osallistui valatilaisuuteen.

Kuva

Asian woman sitting at a desk looking very sad and emotional. She looks like she is ready to cry.

Opiskelujen jälkeen siskoni Grace ja minä olimme töissä yrityksessä, jossa oli monia muitakin myöhempien aikojen pyhiä. Työnantajamme eivät olleet kirkon jäseniä. Kun sisareni kihlautui, työnantajamme järjesti hänelle sen kunniaksi yllätysjuhlat. Toivoin, että hän kunnioittaisi tasovaatimuksiamme, mutta sen sijaan hän tilasi alkoholia, miestanssijan ja säädyttömän videon.

Ennen juhlien alkua tunsin Pyhän Hengen kehotuksen sisimmässäni. Se kannusti minua muistuttamaan työnantajaamme tasovaatimuksistamme. Otin Nuorten Naisten riipuksen käteeni ja mietin kaikkia niitä ponnistuksia ja uhrauksia, joita olin tehnyt, kun olin Nuorissa Naisissa, saadakseni Edistyminen-ohjelman suoritettua. Rukoilin, että tuona hetkenä minua johdatettaisiin seisomaan pää pystyssä. Ilmaisin työnantajallemme tekstiviestillä huolenaiheeni ja ajattelin, että hän saattaisi loukkaantua. Siitä huolimatta halusin eniten olla otollinen taivaalliselle Isälle.

Kun juhlat alkoivat, työnantajamme ei puhunut eikä edes hymyillyt minulle. Hän kuitenkin peruutti tanssijan ja videon.

Juhlia seuranneina päivinä työnantajamme ei puhunut eikä nauranut kanssani kuten hän oli tehnyt ennen juhlia. Tunsin kuitenkin oloni hyväksi, koska tiesin, että Jumala oli mielissään siitä, mitä olin tehnyt. Noin viikkoa myöhemmin suhteeni työnantajaamme palautui entiselleen. Tiedän, että Jumala pehmitti hänen sydämensä ja auttoi häntä ymmärtämään, että elin uskoni mukaan.

Kuva

High school sewing class full of young women.

Ollessani noin 18-vuotias osallistuin ompelukurssille. Kerran kolme tyttöä aivan lähelläni alkoivat käyttää loukkaavaa kieltä. En tiennyt, pitäisikö minun olla välittämättä heistä välttääkseni ristiriitatilanteen vai pitäisikö minun puolustaa tasovaatimuksiani ja pyytää heitä lopettamaan. Lopulta sanoin niin ystävällisesti kuin mahdollista: ”Anteeksi, mutta voisitteko käyttää vähän siistimpää kieltä?”

Isokokoisin tytöistä mulkaisi minua ja sanoi: ”Me puhumme juuri niin kuin haluamme.”

Sanoin: ”Mutta pitääkö teidän tosiaan kiroilla? Se todella loukkaa minua.”

Hän sanoi: ”Älä sitten kuuntele.”

Aloin harmistua ja sanoin: ”On vaikeaa olla kuuntelematta, kun puhutte niin kovalla äänellä.”

Hän sanoi: ”Ei voi mitään.”

Luovutin. Olin pettynyt tyttöihin mutta vieläkin pettyneempi itseeni. En voinut uskoa, että olin antanut äänensävyni muuttua riitaisaksi. Tytöt kiroilivat edelleen, ja nyt me kaikki olimme vihaisia.

Kun olin rauhoittunut, näin, että tytöillä oli ongelmia ompelukoneensa kanssa. Tiesin, mikä oli vikana, koska minulla oli ollut aiemmin sama ongelma. Niinpä näytin heille, kuinka ongelman voi korjata. Näin ilmeen muuttuvan isoimman tytön kasvoilla. ”Hei”, hän sanoi, ”me olemme pahoillamme.” En tahtonut uskoa sitä – hän pyysi anteeksi. ”Minäkin olen pahoillani”, sanoin hänelle. ”Minun ei olisi pitänyt suuttua sillä lailla.”

Palasin ompelukoneeni ääreen enkä kuullut enää yhtään kirosanaa. Tuo kokemus opetti minulle, että sanamme eivät ehkä muuta muiden asenteita, mutta ystävällisyys ja palveleminen voivat usein sen tehdä.

Liityin kirkkoon 19-vuotiaana. Olen perheessäni kolmesta pojasta toiseksi vanhin ja ainoa myöhempien aikojen pyhä. Pian kasteeni jälkeen minussa alkoi herätä halu palvella lähetystyössä. Vuoden kuluttua Henki kehotti minua lähtemään. Puhuin äidin kanssa, ja hänestä tuntui, ettei ollut oikein, että lähtisin. Lykkäsin lähtöä vielä vuoden, mutta minulla oli edelleenkin halu palvella lähetystyössä. Tuon vuoden aikana tutkin pyhiä kirjoituksia, säästin rahaa, valmistelin paperini, kävin kaikissa lääkärintarkastuksissa ja – kun kaikki muu oli valmista – luotin Herraan. Ennen pitkää sain kutsun palvella Campinasin lähetyskentällä Brasiliassa.

Vanhempani olivat edelleenkin lähtöäni vastaan. Paastosin ja rukoilin vilpittömästi kertoen taivaalliselle Isälle kaikista peloistani. Pyysin Häntä koskettamaan maanpäällisen isäni sydäntä. Hän teki niin. Yllätyksekseni isä osallistui läksiäisjuhliin, jotka ystäväni olivat järjestäneet minulle lähtöäni edeltävänä lauantaina. Ja sinä maanantaina isä vei minut lentokentälle.

Lähetystyöni aikana tunsin Jumalan rakkautta saarnatessani evankeliumia. Äiti oli edelleenkin äiti, ja kun palasin kotiin, hän oli ensimmäisenä halaamassa minua.

Opin, että palveleminen lähetystyössä on paljon enemmän kuin velvollisuus. Se on etuoikeus ja erinomaista kasvun ja oppimisen aikaa.

Kuva

High school classroom. Oriental students

Kun opiskelin ensimmäistä vuottani maamme parhaassa yliopistossa, tunsin painetta tehdä parhaani. Koin vainoa ja aloin kyseenalaistaa uskonkäsityksiäni evankeliumista, kun monet opettajistani selittivät sitä, minkä he opettivat olevan ”todellisuutta”. Moniin opiskelutovereihini opettajien opetukset tekivät vaikutuksen. Tässä ympäristössä oli vaikeaa pitää yllä kristillisiä arvoja. Ajattelin keskeyttämistä mutta tulin siihen tulokseen, että oli parasta jäädä. Järkeilin, että jos kerran hyvin harvat pääsivät tähän yliopistoon ja noiden harvojen joukossa oli vain muutama myöhempien aikojen pyhä, niin minun pitäisi jäädä ja puolustaa totuutta.

Biologian opettajani, joka ilmoitti olevansa ateisti, opetti luonnontieteitä uskomatta mihinkään korkeimpaan Luojaan. Mutta mitä enemmän kuulin, sitä enemmän mieleeni vahvistui varmuus siitä, että on olemassa Korkein Olento – Jumala, Isämme – joka on luonut kaiken. Muut väittivät, ettei siinä ajatuksessa ollut mitään järkeä. Keskustelumme kiihtyivät. Olin innokas kohottamaan käteni ja selittämään, että uskoin Jumalan olevan Luoja.

Sitten tulikin kommenttien aika. Yliopistossamme oli normaalia, että ihmiset taputtivat käsiään, huusivat tai buuasivat niille, jotka esittivät ajatuksiaan. Nousin rohkeasti seisomaan ja sanoin suoraan vastapuolelle: ”Jumalaan uskomisessa ei ehkä ole teistä mitään järkeä tällä hetkellä, mutta tulee vielä päivä, jolloin se kaikki on teistä yhtä järkevää kuin se on nyt minusta.”

Sen jälkeen minulle ei ole koskaan buuattu, kun olen puolustanut uskonkäsityksiäni. Siitä eteenpäin edistyin opinnoissani, seuraelämässäni ja hengellisesti. Aloin osallistua aktiivisesti opiskelijatoimintaan, ja minut valittiin muutamiin opiskelijoiden luottamustehtäviin.

Opin, että totuuden puolustaminen vaikka kerrankin vaikuttaa suuresti tuleviin päätöksiimme.