Hän tarvitsee palvelemistani nyt

Istun ompelukoneen ääressä ompelemassa flanellinpalasia yhteen. Ompelen vauvanpeittoja, joiden päälliskankaassa on hempeän värisiä lapsiaiheita ja joiden taustakangas sointuu väreihin.

Seurakuntamme Apuyhdistys kokoaa tarvikepaketteja vastasyntyneitä varten köyhille ja katastrofista kärsineille alueille. Olen ompelijana vain harrastelija, mutta olen sitoutunut osallistumaan hankkeeseen. Nautin siitä, kun saan valita projektiin kankaita ja leikata niistä peitonkokoisia neliöitä.

Laitan kangaspalojen oikeat puolet vastakkain, harsin sivut yhteen ja jätän yhteen kohtaan aukon, jotta voin kääntää peiton oikein päin. Sitten ompelen koneella reunoja pitkin, siistin kulmat, käännän peiton värikkään puolen päällepäin ja ompelen käsin avoimen osan kiinni.

Vahvistan saumat ompelemalla koneella reunoja pitkin. Asetan kankaan paikoilleen ja annan mennä vauhdilla eteenpäin. Kun yritän kiireesti saada työn tehtyä, jotta pääsisin taas käsiksi kotiaskareisiin, mieleeni tulee ajatus: ”Entä jos ompelisin tätä peittoa Jeesus-lapselle?”

Tuo ajatus mielessäni hiljennän tahtia ja oion saumat huolella. Vaikka teen sen huolella, tikkaus ei siltikään tahdo kulkea suoraan.

Seuraavaksi ompelen keskelle 25-senttisen neliön, joka yhdistää etukappaleen paremmin takakappaleeseen. Teen pahvista mallin, asetan sen keskelle peittoa ja merkitsen kohdan kevyesti sen ympäriltä. Asetan kankaan paikoilleen, lasken neulan alas ja ompelen huolellisesti.

Kun olen valmis, siistin langanpätkät ja katson valmista peittoa. Se ei ole neliön muotoinen – se on jotakin puolisuunnikkaan ja suunnikkaan väliltä.

Laitan peiton syrjään, otan esiin lisää flanellia ja aloitan alusta – valmistaen suurella vaivalla tätä lahjaa, joka olisi kelvollinen Jumalalle. Näillä erityisillä ponnisteluillakin saan aikaan vain hädin tuskin parempia tuloksia. Jokainen ompelemani peitto on epätäydellinen.

Minusta tuntuu, etten voi viedä yhtään peittoa keräyspaikalle, en ainakaan tänä vuonna. Jatkan harjoittelemista, ja ehkä jonakin päivänä voin tehdä jotakin annettavaksi.

Silloin mieleeni juolahtaa toinen ajatus: ”Jos odotat, kunnes ompelet täydellisesti, Kristus-lapsi on jo Egyptissä.”

Ymmärrän. Tämä tilaisuus palvella olisi mennyt ohi. Vapahtaja hyväksyy uhrimme, kun yritämme parhaamme, vaikka se olisikin epätäydellistä. Tiedän, ettei vastasyntynyt, joka kiedotaan pehmeään, puhtaaseen peittoon, kieltäytyisi nukahtamasta, vaikka peiton nurkat eivät olisikaan suoria.

Kun pohdin sitä, voivatko omat ponnisteluni olla mitenkään avuksi maailmanlaajuisessa hädässä, mieleeni tulee Kristuksen neuvo: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).

Niinpä jatkan peittojen ompelemista yrittäen saada niistä niin kauniita kuin vain osaan. Tiedän, että niitä tarvitaan nyt, ei jonakin epämääräisenä aikana tulevaisuudessa, jolloin osaan ommella ne täydellisesti.