Kirkko Ruotsissa – kasvua, siirtolaisuutta ja voimaa

Evankeliumin vastaanottaneista naisista tuli vahvoja tukipylväitä Ruotsissa. Yksi esimerkki on Britta Olsdotter Persson, ensimmäinen henkilö, joka otti evankeliumin vastaan Vingåkerissa. Auttaakseen perheensä elatuksessa hän matkusti vuonna 1877 Tukholmaan myymään kutomatöitään. Siellä hän tapasi lähetyssaarnaajat ja ymmärsi heidän opettavan totuutta. Hänet kastettiin 50-vuotiaana.

Hänen kääntymyksensä ja uskollinen toimintansa Herran työn edistämiseksi johti lopulta muihinkin kasteisiin, ja Vingåkeriin perustettiin seurakunta. Hänen jälkeläisensä ovat yhä aktiivisia kirkossa. Laila Krylborn, joka on sisar Perssonin neljännen polven jälkeläinen, huomautti: ”On ihmeellistä nähdä, mitä lastemme ja lastenlastemme sukupolvissa on tapahtunut. Nykyään suvussamme on useita pappeudenhaltijoita ja lähetyssaarnaajia.”

Toinen pioneerinainen oli Lovisa Munter Uppsalasta. Hänestä tuli jäsen vuonna 1886, ja hän eli 91-vuotiaaksi ollen uskollinen kuolemaansa asti. Monena sunnuntaina hän meni kokouspaikalle, laittoi valot päälle ja odotti, että sinne tulisi muita jäseniä. Usein kävi niin, ettei ketään tullut. Kello 11 hänellä oli tapana sanoa itsekseen: ”Jumalan ei pitäisi joutua odottamaan.” Hän lauloi laulun, lausui rukouksen, piti pienen puheen ja lauloi lopuksi vielä toisen laulun ja piti rukouksen.

Kun sisar Munterilla oli tilaisuus matkustaa junalla Tukholmaan, hänellä oli tapana jakaa kirkosta kertovia lehtisiä. Hänen uskon perintönsä jatkuu: monet hänen jälkeläisistään ovat palanneet Ruotsiin lähetyssaarnaajina.³

Lähetyssaarnaajat kävivät myös Smedjebackenissa Taalainmaalla. Muiden muassa eräs Janssonin perhe liittyi kirkkoon vuonna 1886. Tästä perheestä polveutuu Reid Johnson, eräs toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin tullut lähetyssaarnaaja. Hän palasi maahan useita kertoja lähetystyönsä jälkeen – lähetysjohtajana, alue-edustajana ja temppelinjohtajana. Janssonien sukua on myös profeetan puoliso sisar Frances Monson.

Kirkon jäseniä vainottiin ankarasti vuosikymmenten ajan. Monet lähetyssaarnaajat joutuivat vankilaan, kuten Mikael Jonsson, joka oli syntyjään ruotsalainen. Hänet pidätettiin vuonna 1852 ja kuljetettiin kahlehdittuna 770 km:n päähän Malmöön, jossa hänet heitettiin linnan vankilaan, vaikka hän oli nälän ja puutteen uuvuttama. Vanhin Jonssonin luona kävi eräs pappi, joka huomasi hänen olevan älykäs ja jonkin verran kouluja käynyt mies. Pappi ilmoitti haluavansa auttaa häntä ja tarjosi hänelle jopa lisäkoulutusta – sillä ehdolla, että hän liittyisi luterilaiseen uskoon ja kieltäisi ”mormonismin”. Vanhin Jonsson ei kieltänyt uskoaan, joten hänet karkotettiin maasta.⁴

Yksi uskollinen lähetyssaarnaaja oli Carl A. Carlquist, joka syntyi lähellä Vänersborgia vuonna 1857. 17-vuotiaana hänellä oli voimakas halu saarnata evankeliumia, ja hänet kutsuttiin jakamaan kirkon lehtisiä Jönköpingin alueelle. Hän oli köyhä, joten hänen seurakuntansa jäsenet, seitsemän leskinaista lapsineen, hankkivat hänelle puvuntakin ja saappaat. Carlilla ei talven tullen ollut omaa päällystakkia, mutta jäsenet antoivat hänen lainata takkiaan muutaman tunnin päivässä silloin kun eivät tarvinneet omaansa.⁵

Myöhemmin Carl muutti siirtolaisena Utahiin ja solmi avioliiton toisen ruotsalaissiirtolaisen, Hulda Östergrenin, kanssa. Hän palasi Ruotsiin lähetystyöhön vielä kaksi kertaa, muun muassa Skandinavian lähetyskentän johtajaksi. Hän käytti suuren osan viimeisestä lähetystyöajastaan oikaisemalla pastori P. E. Åslevin julkaisemia valheellisia käsityksiä kirkosta. Pastori oli asunut Salt Lake Cityssä, ja hänet oli palkattu levittämään mormonivastaisuutta Ruotsissa. Esimerkiksi vuonna 1912 Åslev kirjoitti Svenska Dagbladet -sanomalehteen artikkelin, jossa hän väitti veli Carlquistin olevan moniavioinen.⁶ Carlin työsarkaan kuului muun muassa kuningas Kustaa V:n tapaaminen ja Åslevin väitteiden kumoaminen julkisissa kokouksissa.⁷

Ollakseen apuna Åslevin väitteiden kumoamisessa eräs paikallinen jäsen Einar Johansson tarjoutui puhumaan kirkon puolesta. Hän vei asian oikeuteen, koska Åslev oli myös sanonut, että kirkon lähetystoimistossa harrastettiin ”valkoista orjakauppaa”, mikä oli kunnianloukkaus.⁸ Veli Johanssonista tuli tärkeä kirkon johtohenkilö Ruotsissa. Hän toimi mm. seurakunnanjohtajana Tukholmassa.⁹

Tänä aikana vallinneesta vainosta huolimatta monet kääntyivät evankeliumiin. Tähän asti kaikkein menestyksekkäin vuosi on ollut 1862, jolloin kastettiin ja konfirmoitiin 640 henkilöä. Suurin osa käännynnäisistä matkusti kuitenkin pian Utahiin. Siihen aikaan johtohenkilöt kannustivat tätä siirtolaisuutta, jotta kirkko siellä vahvistuisi. Tuon siirtolaisuuden tulokset ovat näkyvissä tänäkin päivänä: noin puolella Utahin asukkaista on skandinaaviset juuret.

Vuonna 1910 presidentti Joseph F. Smith kuitenkin kävi Tukholmassa ja kannusti jäseniä pysymään Ruotsissa ja rakentamaan kirkkoa siellä.

Toisen maailmansodan sytyttyä kaikkien amerikkalaisten lähetyssaarnaajien oli palattava kotiin. Sitten paikallisia ruotsalaismiehiä pyydettiin palvelemaan lähetyssaarnaajina. Uudeksi lähetysjohtajaksi kutsuttiin C. Fritz Johansson, joka oli liittynyt kirkkoon vuonna 1931. Vuosi ennen sotaa hän myi elintarvikemyymälänsä ja aloitti lähetystyön yhdessä vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Sodan loputtua lähetysjohtaja Johanssonia ja seitsemää ruotsalaista lähetyssaarnaajaa pyydettiin aloittamaan Suomessa uudelleen lähetystyö, joka oli sodan takia päättynyt.

Kun amerikkalaiset lähetyssaarnaajat palasivat Ruotsiin vuonna 1946, he pitivät osana lähetystyötään englannintunteja, ja monista heidän oppilaistaan tuli kirkon jäseniä. Kasvua ei kuitenkaan kestänyt kauan, koska monet ruotsalaiset jäsenet muuttivat siirtolaisina Utahiin. Vuosien 1948 ja 1950 välisenä aikana Ruotsista lähti 250 aktiivista jäsentä. Kannustimena oli pelko heidän entisiä vihollisiaan kohtaan, lähetysjohtajan rohkaisu sekä mahdollisuus saada temppelitoimitukset.

Heihin kuului Oskar ja Albertina Anderssonin perhe, joista oli tullut kirkon jäseniä vuonna 1915. Toisen maailmansodan jälkeen Oskar, Albertina ja seitsemän heidän lapsistaan, jotka olivat solmineet avioliiton kirkon jäsenen kanssa, tekivät sydäntäsärkevän päätöksen myydä koko omaisuutensa ja ”matkustaa Siioniin”. Vuosina 1949–1950 Ruotsista lähti 29 Anderssonin perheen jäsentä. Oskar ja Albertina jättivät kotinsa, kolme lastaan ja neljä lastenlastaan, joita he eivät enää koskaan tavanneet. He saapuivat erämaahan ja kaupunkiin, jossa ihmiset puhuivat kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Mutta näille uskollisille jäsenille temppelin läheisyys oli tärkeämpää kuin mikään muu.

Anderssonin suvun jäseniä on sen jälkeen palvellut lähetyssaarnaajina ja kirkon johtohenkilöinä kaikkialla maailmassa, kuten vyöhykkeenjohtajana Afrikassa ja temppelinjohtajana Ruotsissa.

Oli kuitenkin toisia kirkon jäseniä, jotka päättivät jäädä Ruotsiin, ja heistä tuli johtohenkilöitä. Eräs sellainen oli Bo Wennerlund, nuori isä, joka kastettiin vuonna 1949. Hänestä tuli tärkeä kirkon johtohenkilö Ruotsissa. Hän palveli lähetysjohtajana, alue-edustajana ja temppelinjohtajana.

Maastamuutto ehtyi lähes kokonaan sen jälkeen kun Sveitsin temppeli vihittiin vuonna 1955. 30 vuoden ajan ruotsalaiset jäsenet tekivät useita päiviä kestävän matkan sinne junalla, linja-autolla, autolla ja jopa lentäen – joskus useita kertoja vuodessa.

Jäsenet riemuitsivat suunnattomasti, kun Tukholmaan rakennettiin temppeli. Se vihittiin vuonna 1985. Berit Vennerholm, joka kuuluu Västerhaningen seurakuntaan, kertoo pyhittämisen olleen ”kauan kaivattu ja upea kokemus. Muistan parhaiten sen, kun me kaikki heilutimme valkoisia nenäliinojamme ja huusimme ’Hoosianna!’”

Kuva

Gordon B Hinckley and Thomas S Monson at the Swedish Temple cornerstone ceremony in 1985.

Temppelitontin valinta osoittaa Herran käden siinä tapahtumasarjassa. Kun oli käyty monia keskusteluja useiden Tukholman alueen kuntien kanssa, löytyi kaksi sopivaa tonttia. Paikallisista kirkon johtohenkilöistä koostuva komitea ehdotti yhtä niistä, mutta kirkon presidentti päätti toisen olevan parempi. Tämä päätös osoittautui innoitetuksi, sillä toinen tontti on myöhemmin todettu temppelille sopimattomaksi.

Vaikka kirkolla on ollut vaikeuksia saada myönteistä huomiota ruotsalaisissa tiedotusvälineissä, se onnistui siinä ainakin vuonna 1984, kun nuoret Herreyn veljekset voittivat Eurovision laulukilpailun. Heidän esiintymisensä televisiossa ja sanomalehdissä toi kirkolle hyvää julkisuutta, ja siihen aikaan kirkkoon liittyi monia nuoria.

1980-luvun lopulla eräs paljon hyvää julkisuutta Ruotsin lehdistössä saanut kirkon jäsen oli 35-vuotias Yhdysvaltain suurlähettiläs Gregory Newell, joka nähtiin usein erilaisissa julkisissa tapahtumissa. Hän palasi vaimonsa kanssa Ruotsiin vuonna 2011 ja johti Tukholman lähetyskenttää vuoden 2014 heinäkuuhun asti.

Lähetysjohtaja Newell johti lähetyssaarnaajajoukkoa, jonka lukumäärä kasvoi 84:stä 205:een. Koska Ruotsissa asuntoja on harvoin saatavilla ja ne ovat kalliita, hänen mielestään oli ”ihme, että lähetyskenttä pystyi löytämään juuri tulleille lähetyssaarnaajille 56 asuntoa lisää”.

Kuva

family with parents, children, grandmother

Sodanjälkeisellä kaudella Ruotsista on tullut yhä maallistuneempi maa. Maassa on kuitenkin monia Jumalaa etsiviä maahanmuuttajia. Nykyään joka kuudes ruotsalainen on syntynyt ulkomailla. Suurin osa niistä, jotka liittyvät kirkkoon Ruotsissa, on maahanmuuttajia. Lähetysjohtaja Newell kuvaili joitakin uusia käännynnäisiä: ”Ruotsissa kirkkoon on kääntynyt veljiä ja sisaria 28 eri maasta. Olen ilmaissut oman kantani, että Herra kokoaa Israelia johdattamalla ihmisiä pois synnyinmaistaan. Tänä aikana tässä valitussa maassa tapahtuu todellista työn jouduttamista.”

Kirkko kasvaa myös jäsenten joukossa. Usean vaarnan yhteiset konferenssit vetävät puoleensa monia nuoria naapurimaista, ja se vaikuttaa uusien perheiden perustamiseen. Runsaat lapsilisät sekä palkalliset vanhempainvapaat suovat aviopareille mahdollisuuden hankkia suurenkin perheen.

Nykyisin suurin osa aktiivisista nuorista jäsenistä palvelee lähetystyössä eri puolilla maailmaa. Eräällä palanneella lähetyssaarnaajalla, David Halldénilla, joka oli ensimmäinen lähetyssaarnaaja Jekaterinburgissa Venäjällä, on nykyään ihastuttava kuusilapsinen perhe. Hän kertoo, kuinka evankeliumi auttaa hänen perhettään: ”Kuuluu kovin monia ääniä, jotka voivat johdattaa lapsia harhaan. Evankeliumi auttaa meitä vahvistamaan heitä ja saamaan heidän luottamuksensa.”

Maallistuneesta elinympäristöstä ja osittain huonosta julkisuudesta huolimatta Ruotsissa asuu monia uskollisia jäseniä ja vahvoja kirkon johtohenkilöitä. Jäsenet pitävät arvossa apua, jota kirkon opetukset ja toiminnat antavat perheille ja yksittäisille ihmisille. He toivovat hartaasti, että monet muutkin ottaisivat vastaan Jeesuksen Kristuksen ja Hänen sovituksensa ilosanoman.