MILTÄ TUNTUU OLLA AIVAN UUSI KÄÄNNYNNÄINEN

Ajatellaan vaikka omaa esimerkkiäni. Minulla oli kirkkoon kuuluvia ystäviä 13-vuotiaasta asti, ja lopulta liityin itsekin kirkkoon 19-vuotiaana. Mutta vaikka olin noina vuosina saanut tietää paljon kirkon kulttuurista, siirtymävaiheeni oli silti vaikea. Minusta kirkon kulttuuri ja sen käytännöt olivat niin erilaisia, että ne vaikuttivat jotensakin kummallisilta.

Minä vartuin kirkossa, joka oli monin tavoin aivan erilainen kun se, jonka sinä tunnet tai opit tuntemaan. Kirkossa papit ja kuorolaiset pukeutuivat pitkiin kaapuihin. Jumalanpalveluksen aikana – joka vastaa sakramenttikokousta – papit saarnasivat ja hoitivat kaiken puhumisen. Joka sunnuntai me kaikki lausuimme yhteen ääneen Isä meidän -rukouksen ja lauloimme aina laulun ”Nyt kiitä Herraa, kaikki maa”. Pienokaiset kastettiin pirskottamalla vettä heidän päänsä päälle, mutta konfirmoiminen tapahtui vasta noin 14-vuotiaana.

Sakramentissa käytimme veden sijaan viinirypälemehua, ja lukiolaiset kävivät pyhäkoulua yhdessä aikuisten kanssa luokassa, jossa keskusteltiin ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista.

Rakennuskin oli erilainen kuin ne myöhempien aikojen pyhien rakennukset, joissa olin käynyt. Meillä oli suuri kirkko, joka oli rakennettu Euroopassa olevien kristillisten kirkkojen mallin mukaan. Siinä oli korkea terävähuippuinen katto ja kookkaat ikkunat lasimaalauksineen. Kuoroparvella oli risti. Kirkon edessä oli kaunis, korkea kellotorni. Rakastin sen kellon soittamista kirkonmenojen jälkeen. Se oli niin painava, että pieni lapsi kiikkui sitä soittaessaan köyden mukana ylös ja alas.

Meidän tapamme ja sovelias käyttäytyminenkin olivat erilaisia. Meille opetettiin, että oli ihan sopivaa juoda alkoholia tai tupakoida. Oli ihan sopivaa, että jo teini-ikäisellä oli poika- tai tyttöystävä. Itse asiassa meille opetettiin, että jos uskoimme olevamme rakastuneita, saimme jopa harrastaa seksiä ennen avioliittoa. Emme koskaan puhuneet todistuksesta. Kun koin ensimmäistä kertaa paasto- ja todistuskokouksen – vau! En ollut uskoa, kuinka oudolta se vaikutti. Minun kirkossani ei kukaan koskaan noussut sillä tavalla kertomaan uskonkäsityksistään.

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon tuleminen ei tarkoittanut pelkästään sitä, että omaksuin uusia oppeja – esimerkiksi kuolevaisuutta edeltävä elämä ja kaste kuolleiden puolesta. Se tarkoitti muutosta myös kulttuurissa, elämäntavassa ja odotuksissa. Noiden eroavuuksien käsitteleminen oli rankka polku kuljettavaksi.

Ensimmäinen puoli vuotta kasteeni jälkeen oli todella vaikea. Selvisin siitä juuri ja juuri. Kaikki oli kovin erilaista, etenkin siitä syystä, että kävin kirkossa ilman perhettäni. En vieläkään ymmärtänyt tiettyjä opillisia kohtia, ja tunsin myös etääntyväni menneisyydestäni.

Onneksi kirkkoon kuuluvat ystäväni olivat kärsivällisiä, ystävällisiä ja uskollisia. He veivät minut toimintoihin, kutsuivat minut kotiinsa päivälliselle ja perheiltaan ja rukoilivat kanssani. Se vaikutti suuresti siihen, etten pelkästään liittynyt kirkkoon vaan myös pysyin aktiivisena ja sain voimaa silloin kun todistukseni horjui. Olen heille suuressa kiitollisuudenvelassa, koska he auttoivat minua ymmärtämään asioita.

Seuraavissa kertomuksissa kaksi nuorta jäsentä kertoo kirkkoon liittymisen kokemuksistaan ja siitä, kuinka he saivat voimaa selviytyä. Kun luet heidän kokemuksiaan, mieti, mitä voisit tehdä auttaaksesi jotakuta uutta käännynnäistä tai aktiivisuuteen palaavaa saamaan voimaa sopeutua joukkoon sosiaalisesti, tutustua kirkon kulttuuriin ja kasvaa hengellisesti.

Kuva

Portraits.Youth. Male

Kun olin lukiossa, päätin liittyä kirkkoon tavattuani lähetyssaarnaajat englannintunneilla ja opiskeltuani heidän kanssaan. Kun kerroin vanhemmilleni, että haluan tulla kastetuksi, he suhtautuivat asiaan aika huonosti. He eivät tienneet paljonkaan kirkosta ja pelkäsivät, että joutuisin mukaan johonkin vaaralliseen. He luulivat, että kirkko haittaisi opiskelujani ja etten kaikkien sääntöjen vuoksi voisi nauttia elämästä. He eivät antaneet minun mennä kasteelle kahteen ja puoleen vuoteen.

Minua koeteltiin aivan alusta asti. Niinä vuosina ennen kuin sain mennä kasteelle, rukoilin yhä uudelleen voimaa ja tarvittavaa uskoa pysyä uskossani. En voinut käydä kirkossa enkä tavata jäseniä tai lähetyssaarnaajia. Minun täytyi rakentaa uskoani ja todistustani rukouksella, pyhien kirjoitusten lukemisella ja nykyajan profeettojen sanoilla – itsekseni. Jouduin jäämään pois monista mielenkiintoisista ohjelmista ja hauskoista toiminnoista.

Kun muutin Roomaan opiskellakseni yliopistossa, piispastani tuli tosi ystävä, joka seisoi rinnallani, kun vanhempani olivat todella vihaisia. Hän opetti minulle, että kaikesta huolimatta minun oli erittäin tärkeää rakastaa vanhempiani.

Kun minut lopulta kastettiin, monet seurakunnan jäsenistä tulivat paikalle ja tukivat minua. Liityin kuoroon ja sain siellä monia ystäviä. Heidän ystävyytensä ja ystävällisyytensä saivat oloni kotoisaksi.

Kun olemme uskollisia Jeesuksen Kristuksen opetuksille ja seuraamme Hänen esimerkkiään rakastamalla muita ja huolehtimalla heistä, uudet käännynnäiset ja tutkijat huomaavat, ettemme vain puhu vaan myös toimimme.

Kuva

Christ standing at the base of a tree with His followers. He is beckoning to Zacchaeus, a Publican of short physical stature, who kneels on a branch in the tree. The painting depicts the event wherein Zacchaeus climbed a tree in order to see Christ amidst a large throng of people.

Liityin kirkkoon ollessani 13-vuotias. Minulla oli todistus evankeliumista, mutta minua kiusasi silti tunne siitä, etten oikein sopinut kirkossa joukkoon. Kaikki muut tunsivat laulut ja pyhien kirjoitusten kertomukset, minä en. Kaikilla muilla oli muistonsa Alkeisyhdistyksen toiminnoista tai perheillan oppiaiheista, minä en ollut ikinä osallistunut kumpaankaan.

Mutta sen lisäksi kaikilla tuntui olevan samanlaiset mielenkiinnon kohteet ja mielipiteet – joskus hyvinkin voimakkaat mielipiteet, jotka olivat päinvastaisia kuin omani – aivan kaikesta aina elokuvista ja politiikasta tiettyjen pyhien kirjoitusten kohtien tulkintaan. Minulla oli tapana katsella kaikkia ympärilläni nyökytteleviä ja ajatella: ”Te olette kivoja ihmisiä, ja minäkin olen kiva ihminen. Mutta olemme vain liian erilaisia. Minä en kuulu tänne.”

Kamppailin noiden tunteiden kanssa useita vuosia. Sitten muistin ja luin uudelleen kertomuksen Sakkeuksesta kohdasta Luuk. 19. Koska hän oli publikaani, hän oli epäsuosittu ja häntä pidettiin syntisenä. Mutta kun Jeesus kulki Sakkeuksen kotikaupungin läpi, tämä kiipesi puuhun nähdäkseen väkijoukon yli. Hän ei välittänyt siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Juuri tuo puuhun kiipeäminen – väkijoukosta erottautuminen – antoi hänelle mahdollisuuden saada hyvin kauniin ja henkilökohtaisen kokemuksen Vapahtajan kanssa. Lukiessani ymmärsin, etteivät ulkopuolisena olemisen tunteeni tulleet Kristukselta. Jeesus otti muut mukaan ja antoi anteeksi. Hän etsi aktiivisesti niitä, joita tuomittiin ja jotka hylättiin – niitä, jotka tuntuivat erilaisilta.

En voi väittää, etten sen koommin olisi tuntenut olevani sopimaton joukkoon. Joskus olen tuntenut niin. Olen kuitenkin oppinut, että ne asiat, jotka tekevät minusta erilaisen – ulkoinen olemukseni, kuinka toiset katsovat minuun, asiat, joihin suhtaudun intohimoisesti, näkemykseni maailmasta – ne eivät ole syitä jäädä pois. Ne ovat syitä, miksi kirkko tarvitsee meitä kaikkia kaikkine eri kykyinemme, vahvuuksinemme ja näkökulminemme.